keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Välipäivitystä

Kerron jo heti tähän alkuun, ettei tämä postaukseni tule olemaan iloista luettavaa. Jos et jaksa synkistelyä, skippaa suosiolla.

Olen ollut koko tämän päivää niin kiinni muissa jutuissa, etten ehtinyt mitenkään soittamaan Husin kirjeessä saamaani numeroon kyselläkseni lisätietoja perinnöllisyysneuvontaan liittyen. Ajattelin, että huomenna saan selvyyden asiaan ja tarkistin soittoajat kirjeestä. No ei onnistu soitto vielä myöskään tuolloin. Olen buukannut kalenterini huomisenkin osalta niin täyteen, että juuri nuo tietyt kellonajat ovat mahdottomia, että pääsisin puhelimeen ja rauhalliseen paikkaan ja, että voisin hoitaa asian. Perjantaina ei soittoaikoja ollut, vasta maanantaina on seuraava. Olen ollut jotenkin niin rikki tuosta ajasta, jonka sain kuulla ehkä joutuvani odottamaan kun voisin hoitoihin päästä, että eteeni iski totaalinen alamäki. Olo on niin kärsimätön. Tiedän, että se kuulostaa hullulta, mutta se, että joutuisin odottamaan vielä pitkän viikonlopun ennen kuin tähän kaikkeen tulisi edes jotain tolkkua, tuntuu kamalan hankalalta. Haluaisin soittaa ja sanoa, että olen valmis tulemaan mahdolliselle peruutusajalle vaikka heti. Haluaisin tietää, kuinka toimin niiden kaavakkeiden kanssa. Haluaisin alkaa hoitamaan asiaa mahdollisimman pian, että se etenisi. Haluaisin kysyä, joudunko todella odottamaan jopa niin kauan. Tiedustella, eikö minulla tosiaan olisi mitään mahdollisuutta päästä vastaanotolle jo aiemmin. Enkä pääse selvittämään tätä kaikkea vasta kuin neljän pitkän päivän hitaasti vierittyä ohitse. Jotenkin mulla vain on tunne, ettei tämä olekaan niin helppo tie kuin kuvittelin ja oletin. Tuntuu niin kohtuuttomalta ja väärältä, että muut hoitoihin hakeutuvat naiset (naisparit ja itselliset) käyvät vain psykologin vastaanotolla ja tapaavat lääkärin, kaiken tämän jälkeen hoidot voidaan aloittaa vaikka samantien. Sen sijaan mun on odotettava ja elettävä epätietoisuudessa näin kauan. Julkisen puolen jonot iskevät kyntensä kipeästi nyt myös minuun, vaikka olen yksityisellä hoidossa. Ymmärrän, että asiat on vain selvitettävä, mutta kyllä tässä on itku ollut herkässä ja on edelleen kun mietin sitä, kuinka kauan voi vielä kestää, mitä kaikkea eteeni voi tullakaan, ja kuinka monta hoitoa tarvitsen, että tulen raskaaksi, jos edes koskaan saan sitä kokea... Olen aivan hukassa tämän kaiken kanssa. Vaistoan, että tämä on vielä pitkä ja kivinen tie. Ja se kaikki tuntuu niin valtavan suurelta möykyltä kannettavaksi, etten tiedä miten jaksan tätä. Nyt kaikki muu tuntuu niin pieneltä. Pelko aukiolotutkimuksen aiheuttamasta mahdollisesta kivusta tuntuu niin turhalta. Miksi helvetissä minä olen siitä valittanut? Kokisin sen koska tahansa, jos vain saisin asiat sillä etenemään nopeammin. Ja ne synnytyskivut... Tekisin mitä tahansa, että saisin maata tuskissani synnytyssalin sängyllä hengittelemässä ja huutamassa kipua pois. Kuinka kauan tämä vielä vie? Tapahtuuko noita asioita koskaan? Miten kestän läpi tämän kaiken? Tai sen, jos en koskaan saa lapsia, edes sitä yhtä?

Toisaalta tunnen itseni todella typeräksi ja kohtuuttomaksi. On monia naisia, jotka ovat läpikäyneet useita hoitoja tuloksetta. On paljon pelkoa, tuskaa ja surua. Heillä jos kellä on aihetta tuntea noita negatiivisia tunteita. Mietin, saanko minä tuntea niin? Tiedän, että jokaisella on oikeus tuntea kuten tuntee, eikä tunteilleen kukaan mitään voi. Yritän siitäkin huolimatta hiljentää itseäni. Mullahan asiat ovat ihan hyvin. Tai ainakin paremmin kuin monella muulla. Vai ovatko? Mistä voin sen vielä tietää.

Lisäksi musta tuntuu, että kaikki ympärilläni ovat raskaana. Facebook on täynnä vauvakuvia, ja on sielläkin ainakin yksi raskaana oleva. Mun ei tarvinne edes sanoa, ettei sellaisiin uutisiin ole helppo suhtautua ilosta kiljuen, kun olen niin hädissäni omasta tilanteestani. Jossain vaiheessa pystyin jopa hymyilemään vastaan tuleville lastenvaunuja työntäville vanhemmille kun luulin, ettei minun tarvitse enää odottaa kauaa enkä miettinyt niinkään sitä, kuinka hoitoni tulevat onnistumaan. Nyt kun tunnen asioiden olevan epävakaammin, ja kun olen alkanut miettiä sitä, kuinka inseminaation onnistumisprosentti ei ole kovin korkea ja kuullut useista epäonnistuneista yrityksistä toisten kohdalla, en kykene enää hymyilemään. Lapsettomuudesta kärsivät tietävät sen tunteen. Enkä osaa sitä selittää, se täytyy itse kokea voidakseen sen ymmärtää. Tänään sain kuulla, että eräs kaverini, johon tutustuin kesällä, odottaa esikoistaan. Hän tietää tilanteeni sekä sen, kuinka vaikea asia tämä minulle on. Hän ilmoitti asian tekstiviestillä, mikä oli hyvä juttu. Toivonkin kaikkien muidenkin käyttävän sitä kanavana viestinsä välittämiseen, jos jollakulla on minulle tällaista kerrottavaa. En halua kenenkään näkevän kyyneleitäni. En itke onnesta. Vaan toistelen itselleni kysymystä, miksi minä en, ja kaikki muut vain raskautuvat ympärilläni. Olenkin joskus heittänyt, että jos joku tahtoo raskautua eikä millään meinaa onnistua, kannattaa alkaa pyörimään seurassani. Ei mene kauaakaan kun tikkuun piirtyy kaksi viivaa ja vauva pysyy kyydissä loppuun saakka. Tähän saamaani viestiin minulta jäi toistaiseksi vastaamatta. En tiedä mitä pitäisi sanoa. Pitäisi onnitella, mutta en osaa tehdä sitä. En missään tapauksessa toivo koskaan mitään pahaa yhdellekään raskautuvalle ihmiselle, vaikka tilanteeni olisi millainen tahansa, sen tahdon kaikkien tietävän. Hän toivoi, että olisin tästä huolimatta edelleen mukana hänen elämässään, enkä olisi niin rikki. Että minunkin pienokaisestani voisi kasvaa leikkikaveri hänen lapselleen. Mistä pienokaisesta, kun en sitä taida edes koskaan saada? Miksi kaiken täytyy olla näin vaikeaa, miksi minä, miksi onnenlahjat eivät mene tasan. Seuraavaksi alan odotella raskausuutisia eräältä toiselta tutultani, johon olen myös täällä tutustunut, ja jota näen yleensä useamman kerran viikkoon. Olen aivan satavarma, että hänkin pamauttaa kohta samat sävelet, koska kaikki lähelläni vain lisääntyvät, lisääntyvät ja lisääntyvät, se on sääntö jossa ei poikkeuksia näytä olevan. Ja tekee sen suoraan kasvotusten, koska hänellä ei ole minkäänlaista hajuakaan siitä, mitä elämässäni on juuri nyt meneillään. Jos hän sellaisen ilmoittaa, en enää peittele tunteitani. En yritä pitää itseäni koossa ja esittää, kuin kaikki sisälläni olisi henkisesti kunnossa. Mulle on aivan sama se, kuinka hän tunteisiini reagoi. En edes tiedä, pystynkö nyt soittamaan perinnöllisyysasioista itkemättä. Oikeastaan ainoa toiveeni juuri nyt olisi, että minulla vain olisi joku, jolle voisin purkaa tätä ihan kaikkea, ja joka vain halaisi, kuuntelisi, lohduttaisi ja ennenkaikkea ymmärtäisi mitä tämä kaikki on.

Tämä on sellainen teksti, jonka julkaisua istuin toviksi miettimään. Painanko julkaise-nappia vai pyyhinkö koko vuodatuksen taivahan tuuliin. Onko tämä liian henkilökohtaista, saanko niskaani asioista mitään tietämättömien anonyymien viisauksia. Päätin antaa mennä, kun kerta blogia pidän. Myös tällaiset tunteet kuuluvat matkalleni, joten miksi niitä piilottelisin. Ei tämä varsinaisesti helpottanut, mutta olenpahan edes vähän selvittänyt ajatuksiani tätä kautta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti