Syksy on täällä

Välillä sitä törmää kummallisiin tilanteisiin julkisilla paikoilla. Joskus ihmisten suhtautuminen jollakin tapaa muista poikkeaviin henkilöihin on melkoisen huvittavaa. Joskus joistakin kommenteista saattaa saada jopa pahan mielen - tosin hyvin harvoin, mutta tämä viikon takainen tapahtuma ei sentään sitä tuonut, sai minut ehkä vähän hämmentymään vain. On mielenkiintoista huomata, millaisia ajatuksia ja reaktioita esimerkiksi minä näkörajoitteisena ihmisenä herätän osassa kulkijoista. Varsinkin juuri niissä, joita en edes tunne - tutut toki suhtautuvat aivan normaalisti. Minulla oli opaskoirani Oona mukana kaupassa. Olin tavalliseen tapaani ruokaostoksilla, joiden päätteeksi poikkesin vielä kissanruokaosaston kautta. Nappasin kärriin isohkon pussin kissoille tarkoitettua kuivaruokaa. Kuulin takanani kovin kummastuneita hiljaisia kommentteja. "Kissanruokaa... Ostaako se tuollaista koiralle". Kävelin kassajonoon ja vielä takanani olevat tyypit jatkoivat: "Pitäiskö sille sanoa tuosta... en minä raaski sanoa...". Huvituin ja mietin, pitäisikö mun itse todeta heille, että ei tarvitse, mulla on kotona myös kissoja, joten pussi on ihan oikeista syistä mukanani. Ihmiset selvästi luulivat, että otin ruokasäkin vahingossa. Että piti ruokkia koira, mutta nyt sattui väärät ruuat käsiin. Jätin kuitenkin väliin ja annoin heidän ihmetellä rauhassa. Maksoin ostokseni ja poistuin hymyillen kaupasta. Tuossa tilanteessa olisin ehkä itse kysynyt heidän asemassaan, tarvitsisiko toinen apua. Tai jollakin muulla tavoin lähestynyt, en oikeastaan tiedä kun itse ajattelen asiat toisin. Eikö heillä käynyt mielessä, että ehkä minulla on kotona muitakin eläimiä? Ehkä he yhdistivät ostoksen heti automaattisesti koiraani, koska täytyyhän sekin ruokkia. Todellisuudessa koirani syö eläinkaupan kuivaruokaa, jota sitten haen aina reilun kuukauden välein suuren säkin lemmikkiliikkeestä. Tiedän etteivät ihmiset ainakaan tässä tapauksessa tarkoittaneet pahaa. He eivät vain ymmärtäneet ehkä ajatella asiaa laajemmin. Enkä itsekään tätä huonolla mielin mieti, jäi vain lähinnä hauska muisto tapahtuneesta. Monenlaista on tullut kyllä kuultua ja koettua, mutta tää olikin sitten jo ihan uutta :)

Rakastan syksyä ihan yli kaiken. Jokaisessa vuodenajassa on hyvät (ja huonotkin) puolensa, mutta voisin ainakin tämän hetkisen mielentilani aikaan väittää syksyn olevan ylitse muiden. Tunnelma siinä on ihan omanlaisensa ja mulle syksyt ovat monesti sellaista aikaa, että tekee jotenkin mieli uudistua, aloittaa jotain uutta ja kokeilla sellaisia juttuja, joita en ole aiemmin kokenut. Yleensä oon jotenkin täynnä uutta energiaa ja ainakin liikunta alkaa purra ihan eri tavalla. Tulee lähdettyä urheilemaan ihan eri fiiliksillä. Ilman kirpeys ja viileneminen antaa tietynlaista raikkautta eloon ja on ihanaa kävellä tai juosta teillä puista pudonneiden lehtien keskellä. Kesän aikana jollain käsittämättömällä tavalla ehtii tulla ikävä toppatakkia, villapipoa ja lapasia, kaulahuiveista ja villasukista puhumattakaan, joita mulla on miljoonat kappaleet täyttämässä kaappeja. Pörrövillasukat on parhaita :)

Syksyisin kulutan ehkä eniten lenkkipolkuja ja rantojen ulkoilualueita. Kesällä niissä on hyttysiä, joita en voi sietää ja ne pakottavat mut takaisin teiden varsille, joissa tallaan jo pitkän talven. Kevät on toinen mahdollisuus metsälenkkeihin, se on sitten taas aivan erilaista. Oli pakko ottaa talteen tuota maisemaa, jossa on tullut viime viikkoina viiletettyä, ja siihen asti mennään kunnes lumet tulee ja alkaa hiihtokausi. Ehkä tulevana talvena korkkaan sen pitkästä aikaa, viimeksi tehnyt sitä yläasteella :)

Siltoja pitkin pääsee ylittämään järvikaistaleita. Näitä on matkalla useita. Tekevät lenkkeilystä vieläkin mielekkäämpää...

Näihin kuviin ja tunnelmiin. Palaillaan!

Kurkistus tulevaan

Viikonloppu alkaa olla loppusuoralla. Huomenna palailen kotiin iltapäivästä, lähden siis jo aamujunaan. Mulla ei oikeastaan ole täällä enää mitään nähtävää tällä reissulla, joten en jää iltapäivälle. Tarkoituksena oli jäädä vielä maanantaihin saakka, käydä sunnuntai-iltana BB-Talk Showssa ja sen jälkeen ehkä vielä parilla erään tutun kanssa, mutta en saanut eläinlaumalle hoitajia maanantaihin saakka, joten reissua täytyi pistää poikki huomisen kohdalta. Harmittaa kyllä hirmuisesti, koska huomisilta olisi ollut ainoa, jolloin olisin paikalle päässyt, muut sunnuntait ovat huonompia vaihtoehtoja reissaamiselle. Tai tosiasiassa syy on se, että reissuan jo niin useaan otteeseen syksyn aikana täällä Helsingissä, etten kertakaikkiaan jaksa tehdä enää mitään ylimääräistä matkaa... Mieluusti olisin huomenna sen puolitoistatuntisen viettänyt kuumassa studiossa, mutta se jää nyt ensi vuoteen, jos silloin vielä saamme nauttia uudesta kaudesta. Sitä siis odotellessa. Ja kaikki mun suosikit ovat jo pudonneet tai lähteneet omasta tahdostaan, yksi myös poistettiin, joten mielenkiinto koko ohjelmaa kohtaan on hieman päässyt läsähtämään. Kohtapa se on ohikin, ei tarvitse enää kauaa aikatauluttaa omia menojansa sen takia. Toisaalta tällä kaudella olen tullut ja mennyt vapaammin - Katsomo palvelee jälkijunalaisenkin seuraamisrutiineja vallan mainiosti :) Muutenkin olen huomannut irtaantuvani koko ohjelmasta jo enemmän. Muistan, kuinka aiemmilla kausilla sitä oli katsottava aina ja jatkuvasti, 24/7, mutta kun itse käväisin talossa, sen jälkeen homma ei ole enää ollut aivan niin tärkeä. Olen huomannut itsessäni pientä kehitystä siinä, ettei synny kamalaa paniikkia, jos en nyt olekaan aivan täysin ajan hermolla tapahtumista. Se on hyvä merkki. On elämässä muutakin, tärkeämpiäkin menemisiä ja tekemisiä.

Tarkoitus ei ollut kirjoittaa noin pitkästi, lipesin sivuraiteille mutta palaan nyt siihen, mistä alunperin piti kirjoittamani. Takana jälleen parin päivän lähijakso ravintovalmentajaopinnoista, jäljellä enää yksi ensi kuussa. Viikonlopun aiheena oli urheilijoiden ravintovalmennus. Nyt on kyllä myönnettävä, että torstain ja perjantain välisen yön parin tunnin yöunet kostautuivat sillä, etten todellakaan rekisteröinyt aivan kaikkea, mitä luennoilla käytiin läpi. Tämä virhe vaatii nyt sen, että paneudun aivan eri tavalla luentomateriaaleihin myöhemmin vielä kotona. Tällaista ei saisi koskaan tapahtua. Tahdon kouluttautua alalle ja olla oikeasti hyvä siinä. Olen huono nukkumaan öitä, jolloin tiedän joutuvani heräämään seuraavana aamuna ennen muuta maailmaa. Herätys oli viiden aikoihin aamulla, ja kun pääsin sänkyyn edellisiltana, mietin lähes aamuun asti, että kohta on noustava. Katsoin välillä kelloa ja mietin, kuinka paljon on aikaa vielä nukkua. Ja kun aika vain väheni ja väheni, tuli pelko siitä etten ehdi nukkua... Arvatkaapa saapuuko nukkumatti tällaisen hermorauniosekopään lähelle. No ei varmasti uskalla. Ahdistavaa oli herätä ja nousta, kun lopulta olin saanut unenpäästä kiinni ja herätyskello alkoi huutaa. Ei auttanut kuin lähteä matkaan. Siinä meni koko opintojakso jollain tasolla rempalleen, edes viime yön kahdeksan tunnin unet eivät pelastaneet tilannetta. Olin kuin tsombi ja haahuilin ympäriinsä. Haukottelin ja join vuoroin vettä, vuoroin teetä koko luennon ajan ja tiesin, että illalla tulee itku kun pääsen hotellille. Ei tullut, mutta ahdisti se, etten päässyt korjaamaan tilannetta. Olen nyt kahtena viimeisimpänä yönä nukkunut sen verran, mitä nukun yhden yön aikana vähimmillään. Olen tämän asian kanssa kuin pieni lapsi. Jos unta ei ole riittävästi tai jokin häiritsee rytmiä, se on oikeasti ikävä ja vakavakin asia, monta muutakin sillä hetkellä meneillään olevaa juttua täydellisesti leviää käsiin. Onneksi huomenna saa olla vapaalla, mennä junalla kotiin ja painaa pään tyynyyn. En taatusti liikahda maanantaina mihinkään. Joka tapauksessa hieno viikonloppu muuten takana, enkä valita tämän enempää. Ehkäpä tuo vajaus opintoaiheiden valumisesta sormien läpi saadaan korjatuksi tutustumalla materiaalipakettiin, joka meille on annettu. Samoja asioitahan siellä käytiin läpi ja toki sentään jotain tarttui matkaan, etten kuitenkaan turhaan siellä istunut :)

Tänään päivän päätteeksi suunnattiin kaverini M:n kanssa Lauttasaareen syömään ja vähän kurkkimaan, millainen paikka on kyseessä. Ruokapaikkana toimi Vattuniemenrannassa sijaitseva ihana nepalilainen ravintola Lumbini. Otin taivaallista chicken cormaa, tiesin jo etukäteen odottaa että hyvää se on. Enkä pettynyt. Ainoastaan petyin vähän itseeni, koska olisin halunnut kuvata annokseni, mutta unohdin asian ja muistin vasta kun oltiin tulossa autolla pois. Seuraavalla kerralla sitten paremmalla muistilla. Olisin kuvannut myös merimaisemia, mutta pimeä ehti jo tulla eikä ehditty sellaisiin paikkoihin, josta olisin saanut jotain napattua. Tosin en tiedä mistä olisi tullut hyvää jälkeä... Mutta senkin ehtii. Kaiken kaikkiaan kierreltyämme jonkin tovin, olin tyytyväinen asuinpaikkavalintaani. Siis tulevaan sellaiseen. Koko saarta ei käyty läpi, mutta Vattuniemenrantaa ja lähiympäristöä koluttiin jonkin verran. Kaikki oli lähellä mitä tarvitsen, ruokakauppoja ja jopa kuntosalia myöten. Hiljaista saaressa oli, tuntui ettei ketään ole liikkeellä. Vastaan tuli vain kourallinen ihmisiä, joiltakin parvekkeilta kuului muutaman ihmisen äänet... Tuo paikka sopii kyllä mulle. Toivottavasti kaikki asiat menevät kuten olen suunnitellut. Toivon voivani aloittaa puhtaalta pöydältä. Aivan kaiken.

Siitäkin huolimatta, että olen hyvillä mielin ja intoa täynnä lähdössä uusiin maisemiin, tuntuu asia jotenkin vaikealta ja haikealta. Haikeus on ymmärrettävä asia, sitä ei toki käy kieltäminen. Olen ikäni asunut idässä, tutussa ympäristössä eikä sieltä ole poistuttu koskaan aiemmin muualle kuukautta pidemmäksi aikaa. Nyt tilanne on aivan toinen. Kotini tulee sijaitsemaan jossain aivan muualla. Vaikkakin kaupungissa jota rakastan koko sydämestäni, on tietynlainen ahdistus ottanut valtaa. Niitä mitä jos-kysymyksiä tulee väkisinkin mieleen. Mitä jos jotain pahaa tapahtuu? Jos en viihdy? (vaikka tiedän viihtyväni Helsingissä, en ole koskaan tuntenut oloani täällä epämukavaksi) Entä jos jään yksin enkä löydä minkäänlaista sosiaalista elämää? Ei kavereita, ystäviä, elämänkumppanista puhumattakaan, jos ei edes kadulla moikkailevia hyvänpäiväntuttuja. Mitä jos musta tulee työpaikkakiusattu, tai vielä aikuislukionkin puolella joku iskee sanalliset henkiset miekkansa mun kylkeen (tätä ei kyllä ole ainakaan kotikaupungissa tapahtunut). Mitä jos joku kerta vaikka mennessäni kauppaan tai salille, joku ryöstää mut raa'asti ja armoa tuntematta. "Tämähän alkaa jo mennä sairaaksi", sanoo järkeni hiljaa, mutta kaikenlaiset sairaat ajatukset ja mitäjossittelut tukehduttavat sen, tai ainakin yrittävät tehdä niin. Sosiaalisen elämän puuttuminen, siis se jossittelu jos asia tapahtuisi, on pahin pelkoni. Olen kokenut joskus aiemmin sellaisia asioita, jotka väkisinkin vaikuttavat jollakin tasolla edelleen siihen, millainen ihminen olen tänäkin päivänä. Mun on esimerkiksi vaikea päästää ketään lähelleni, siis sillä tavalla kunnolla. Enkä tarkoita tällä nyt mitään fyysistä läheisyyttä, vaan enempikin sitä henkisen läheisyyden puolta. Voin reilusti jutella ihmisten kanssa, viettää aikaa ja kertoa juttuja menemättä pintaa syvemmälle, mutta mitään henkilökohtaisuuksia todella harvoin avaudun. Siis sellaisia, jotka ovat todellakin hankalia asioita menneisyydestäni ja taustastani. Ja nyt tätä kirjoittaessani tajuan, kuinka ihmeellisen kuvan ihmisille tässä itsestäni jaan. Ehkä tämän kertomuksen tärkein sanoma on kuitenkin se, että pelkään jääväni ilman uusia ystäviä. Luultavimmin se on turha pelko, mutta mielessä kummittelee kaikesta huolimatta. Pakko vain yrittää uskoa ja luottaa siihen, että elämä kantaa. Pohjimmiltani uskonkin, ja tiedän niin olevan. En koskaan tule antamaan periksi, olen sen verran lujaa tekoa ja tiedän sen itsekin, kuin myös kaikki läheiseni.

Ja ettei ihan helposti päästäisi laulamaan ja tanssimaan riemusta, tunnen pahaa mieltä läheisteni puolesta myös. Tiedän, ettei lähtöni ole heille helppo paikka. Tajuan, että he ovat huolissaan siitä, kuinka pärjään. On selvää, että muutenkin aina läheisen pois muutto on lähes poikkeuksetta osittain ikävä asia. Tuntuu kamalalta aiheuttaa heille se tunne. He eivät haluaisi, että lähtisin. Enhän minäkään toivoisi kenenkään tärkeän ihmisen menevän kauemmas. Vaikkei tässä kukaan ole toisen elämästä lopullisesti häviämässäkään, on se väistämätön tosiasia että tapaamme harvemmin siitä hetkestä eteenpäin, kun astun junaan tietäen, että kaupunki josta lähden, on entinen kotikaupunkini. Siinä on tuo niin lopulliselta kuulostava sananen, joka tekee koko lauseesta jotenkin tahmean ja epämukavan. Koskaanhan ei voida tietää, palaanko takaisin pysyvästi. On katsottava, mihin ja kuinka elämä kuljettaa. Osa on kiintynyt myös lemmikeihini. Sen lisäksi, että vien itseni pois heidän läheltään, vien myös eläimet. Millainen ihminen oikein olen? Itsekäs, minä-minä-minä-minäkeskeinen olento. Ajattelen vain itseäni ja omaa elämääni. Todellisuudessa tiedän, ettei se ole niin. Ajattelen vain sen verran mikä on tarpeen, en yhtään enempää. Tiedän, ettei mikään ole näin kamalaa kuin miltä annan sen nyt omiin korviini kuulostaa. Oikeasti kaikki on kunnossa, minun ei tarvitse syyllistää itseäni mistään. En ole maailman ainoa ihminen, joka muuttaa kauemmas toiselle paikkakunnalle, jopa toiselle puolelle koko tätä maapalloa olematta silti itsekäs hirviö. Elämä vain on tällaista. On osattava ratkoa asioita eri tavalla kuin on aiemmin elämässä tottunut tekemään, aina ei voi ajatella pelkästään muita. Jokainen meistä elää omaa elämäänsä, tähänkin muutokseen me kaikki totumme hiljalleen. Aika varmasti jo hyvinkin pian. Tällainen on normaalia ja tavallista, en ole tekemässä mitään yleisestä maailmanmenosta poikkeavaa. En vain voi sille mitään mitä tunnen. Kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun pääsen muuttamaan ja asettumaan tänne, kun huomaan että asiat alkavat rullata juuri toivomallani tavalla ja niin että voin olla tasapainoinen ja onnellinen, kaikki vuodattamani pelot ja tuntemukset väistyvät pois positiivisten tunteiden sekä kokemusten, ihanien, täydellisten pienten ja suurten hetkien tieltä.

Tähän loppuun lisäilen kuvaa uusista hiuspidennyksistäni. En nyt tiedä tuosta kuvan laadusta, kännykkäkameralla otetut joten en oikein tiedä pääsevätkö hiukset siinä oikeuksiinsa... Mutta mahtavat ne ovat luonnossa. Pidennykset päähäni ompelutekniikalla taiteili taitava parturikampaaja Senni Koskivirta Joensuusta. Olen enemmän kuin tyytyväinen työn jälkeen :)

Musiikki tuli lähemmäs

Alkukesästä oli tarkoitus aloitella bänditreenejä eräällä Joensuulaisella musiikkikoululla. Kävi siinä kuitenkin niin, ettei porukkaa saatu tarpeeksi ja homma siirtyi. Olin hieman harmissani, koska olen jo kauan toivonut pääseväni soittelemaan muiden kanssa. Tähän asti olen tehnyt sitä ihan vain itsekseni, ja halusin kokemusta myös bändihommista. Nyt kuitenkin syksyn tullen saatiin mahdollisuus soitella porukalla. Ensimmäiset treenit pidettiin viime sunnuntaina. Homma alkoi vähän yht'äkkiä, soitto tuli alkuviikosta ja ensimmäinen tapaaminen järjestyi pian sen jälkeen.

Jostakin syystä jännitin mielettömästi, hyvä kun sain syödyksi koko sunnuntaipäivänä :) Vaikka mulla soittotaustaa jonkin verran löytyy, tuli mieleen ajatus siitä, kuinka muut osaavat kuitenkin enemmän ja paremmin. Vaikka tiedän hallitsevani rummut ihan hyvin, ei se siinä kohtaa auttanut kun lähdin ovesta ulos. Tarkoituksena oli, että olisin häärinyt koskettimien parissa, mutta en kokenut sitä hyvänä vaihtoehtona juuri nyt, koska koen tarvitsevani siltä osin vielä reippaasti treeniä ennen kuin uskaltaudun lähtemään bändin matkaan pianon äärellä. Olen joskus reippaasti ala-asteiän puolella soittanut muutaman vuoden, mutta jotenkin se on unohduksissa, koska siitä on jo se reilut 10 vuotta aikaa. Nyt päädyin rumpujen taakse ja kokonaisuudessaan ensimmäiset treenit menivät hyvin. Toki olisin voinut osata paremminkin, tottakai, kuinkas muutenkaan kun vaadin itseltäni aina täydellisiä suorituksia asiassa kuin asiassa enkä osaa katsoa sormieni läpi minkäänlaisia virheitä ja mokailuja. No, kaikki on vielä aivan aluillaan ja kehitystä tapahtuu varmasti, kun niin päättää. Porukka oli oikein mukava ja yhteistyö sujui mainiosti. Hyvillä mielin jatkan siis edelleen, parin viikon päästä on seuraava kerta. Tällä hetkellä tosiaan rummut ovat vahvinta aluettani, mutta koskettimiin haluaisin panostaa eniten. Kitaraa olen soittanut vajaan vuoden verran. Laulutunneille kovasti mieli tekisi mennä, mutten suoraan sanottuna uskalla. Tuntuu liian suurelta kynnykseltä alkaa käyttämään omaa ääntänsä toisen kuullen. Jonkinlaista laulukammoa tämä kai on, enkä tunnu pääsevän siitä millään irti vaikka kuinka yritän ajatella, etteivät kaikki muutkaan laulutunneilla käyvät ihmiset välttämättä hommassa niin täydellisesti loista. Jossain vaiheessa toivottavasti sitä rohkeutta tulee, jos tulee, toivottavasti edes sen verran että pystyisin ottamaan joitakin tunteja.

Tuleva viikonloppu olisi taas opintojen täyteinen Espoossa. Odotan maisemanvaihtoa jo kovastikin, on mukava päästä täältä hetkeksi muualle tekemään jotain ihan muita juttuja, kuin mitä nyt olen seuraillut. Lauttasaaren visiittikin koitetaan tehdä lauantaina. Itseasiassa löysin asunnonkin sieltä, mutta en uskalla laittaa nimeäni vuokrasopimukseen, koska työpaikasta ei ole vielä varmuutta ja jos sitä ei ole, en saa maksetuksi vuokraa... Siinä onkin taitolaji yrittää saada nämä kaksi asiaa, kämppä ja työpaikka tärppäämään kohdilleen yht'aikaa. Ehkäpää ne jossain vaiheessa nappaa, ei täällä pidä lannistua. :)

Opintoviikonloppu Espoossa 2. lähijakso

Niin se vaan valmistuminen häämöttää taas lähempänä, ollaan jo puolivälissä opintoja. Olin viime viikonlopun Espoossa ravintovalmentajaopintojen 2. lähijaksolla Trainer 4 You:n koulutuksessa. Täytyy sanoa, ettei ole missään koskaan ollut näin rentoa opiskella. Toki päivät ovat pitkiä ja asiaa tulee tiiviiseen tahtiin runsaasti, mutta hyvä ilmapiiri ja rento opiskelutilanne saavat päivästä enemmän kuin onnistuneen, eikä pidä unohtaa opittavan aiheen mielenkiintoisuutta. En kadu hetkeäkään että lähdin noita opintoja suorittamaan.

Aikalailla syömiskäyttäytymiseen ja psykologisiin asioihin painottui tuo kolmen päivän viikonloppu. Hieman sivuttiin myös markkinointia ja myyntiä, mutta niitä käsitellään sitten enemmän 4. eli viimeisellä lähijaksolla. Muutamia käytännön harjoituksiakin tehtiin pienissä ryhmissä liittyen asiakkaan haastattelutilanteeseen, tavoitteen asetteluun ja sen saavuttamiseen. Keskustelimme myös siitä, kuinka suhtautua erilaisiin hankaliin tilanteisiin, kuten juhlissa tai muissa erilaisissa hetkissä tapthtuviin mahdollisiin "repsahduksiin" sekä siihen, kuinka tällaisia tilanteita olisi mahdollista välttää. Puhuimme muiden reaktioista terveellisesti syöviin ihmisiin, lähinnä siihen porukkaan, jotka ottavat juhliinsakin omia eväitä mukaan. Tulimme siihen tulokseen, ettei se meille kenellekään ole ongelma. Itse voin omasta puolestani sanoa, ettei minua haittaisi pätkääkään, jos joku juhlavieraistani ottaisi omat rahkat, tonnikalat ja raejuustot mukaansa. On kummallista, kuinka esim. erityisruokavaliota allergioiden takia noudattavia ihmisiä ei paheksuta, kun he eivät otakaan "normaalia ruokaa" ja näinhän sen toki tulee ollakin, kun taas ihan omasta tahdosta suunniteltu ja päätetty ruokavalio usein tyrmätään täysin. Jos syyt tietynlaiseen ruokavalioon ovat "vain" rankat treenit, terveellinen elämäntapa ja itsestä huolehtiminen, kasvisruokavalio tai vaikkapa karppaaminen, monesti tuppaa vastaan tulemaan ihmisiä, jotka katsovat kieroon, arvostelevat ja lyttäävät syyt täysin. Sellainen on rasittavaa, ja valtaosa tällaisista tyypeistä ovat juuri niitä, jotka eivät itse välitä koskaan katsoa mitä suuhunsa laittavat. Tosiasiahan on, että jos syömisessä perusrunko on kunnossa, pidetään yllä terveellistä ruokavaliota ja pysytään ruodussa liikunta tietenkin hyvänä lisänä (jos painonhallinnasta ja treenaamisesta sekä sen tehosta puhutaan), ei sillointällöin nautittu herkkupala esimerkiksi juuri juhlissa kaada tavoitteita nurin. Enkä minä ole mikään sanomaan mitään, itse noudatan juurikin tätä. Pidän normaalisti syömisen ruodussa mutta juhlissa en kieltäydy mistään. Välillä herkuttelen kotonakin. Mutta annan kaiken kunnioitukseni myös niille ihmisille, jotka eivät yksinkertaisesti halua laittaa suuhunsa mitään ylimääräistä ja ovat ehdottomia siinä, että ruokavalio on ja pysyy pilkuntarkasti juuri siinä missä sen kuuluukin, eivätkä juhlat ole mikään syy siitä lipsua. Jokaisella meillä on oikeus itse päättää elintavoistamme ja ruokailuistamme, siihen ei tulisi muiden puuttua tai arvostella, saati pitää turhamaisena tai loukkaantua, jos juhla-ateria ei maistu. Kaikenkaikkiaan mielenkiintoinen ja asiapitoinen viikonloppu on takana. Vaikka olen itse jo aiemmin kerännyt tietoa ravintoon liittyvistä asioista, hamstrannut jos jonkinlaisia faktoja (ja vähemmän faktoja ;)), niin kyllä tuolta aina vain tulee uutta, sellaista mitä en ole vielä tajunnut. Onhan se kuitenkin ammattiin johtava koulutus, joten tietämys on oltava laaja.

Lauantai-iltana oli tarkoitus mennä Helsingissä asuvan erään kaverini kanssa Lauttasaareen syömään nepalilaista. Hän kuitenkin sairastui ja niinpä tyydyin hakemaan Kampista intialaista ja sulkeuduin hotellihuoneeseen illaksi. Oli se rentouttavaa niinkin. Sain vain olla, ilman että tarvitsi huolehtia mistään muusta kuin siitä, että muistaa laittaa kellon herättämään seuraavana aamuna klo 06.45. Ensi jaksolle mennessä on sitten käytävä kurkkimassa Lauttasaarta lähemmin. Tällä kertaa sain tyytyä vain menemään bussilla saaren läpi. Se, mikä tuonne vetää on oma muuttoni kyseiseen paikkaan. Tarkkaa ajankohtaa en vielä tiedä, mutta olen hakenut asuntoja sieltä. Heti kunhan sopiva löytyy, pakkaan kassit ja muutan vihdoin pääkaupunkiseudulle. Sitä on mietitty jo niin kauan, että nyt on aika toteuttaa suunnitelma. Tavoite olisi, että viimeistään tammikuussa saisin itseni ja karvalaumani siirretyksi uuteen kotiin. Lauttasaari ei oikeastaan ole aiemmin tuttu paikkana minulle. Tiedän vain kaikkien kehuvan sitä, tiedän merellisen ja ennenkaikkea rauhallisen, vihreän ympäristön jossa on ihana asustella ja ulkoilla. Vuosaari oli aiemmin ykköspaikkana, mutta tajusin että se on kuitenkin melko kaukana keskustasta. Toisaalta metrohan kulkee muutamien minuuttien välein eikä se ajasta vie kuin sen noin 20 min, mutta ehkä helpompaa jos ollaan vähän lähempänä. Toisaalta jos alkaa näyttämään siltä, ettei Lauttasaaresta ala tärpätä, niin sitten on vaihdettava ensimmäiseen vaihtoehtoon. Kulosaaresta löytyi myös yksi potentiaalinen asuntovaihtoehto, mutta se stoppasi lemmikkikieltoon, joka asunnossa oli ehtona. Itseasiassa Lauttasaarestakin on löytynyt useampikin hyvä, mutta nekin ovat kaatuneet samaan ongelmaan. Pitää nyt vain toivoa, että suunta kääntyisi tästä ylöspäin. Ennemmin tai myöhemmin..

Aloitellaan...

Huhhuh. Viimeisimmästä blogitekstistä on aikaa. Aiempi blogi löytyy täältä:
http://minna-m.vuodatus.net
Joskus tämäkin homma vain jäi, sittemmin olen etsinyt itselleni uutta sopivaa blogialustaa... Tai siis koneellani olevalle puheohjelmalle sopivaa. Vuodatus muuttui sellaiseksi, ettei sitä enää pysty käyttämään nopeasti ja sujuvasti. Vaatii liikaa aikaa ja kyselee pinnaa :) Nyt kiitos Firefoxin, taidan päästä kirjoittelemaan täällä. Nyt pyörähtää uusi blogi käyntiin, katsotaan, kuinka kauan intoa riittää ;)
On pakko testata kuvien lisäystä myös, koska se on kuitenkin hyvin tärkeä osa hyvin toimivaa bloggausta. Yritetään saada eräs maisemakuva testikuvana perille..