Tarkoitus ei ollut kirjoittaa noin pitkästi, lipesin sivuraiteille mutta palaan nyt siihen, mistä alunperin piti kirjoittamani. Takana jälleen parin päivän lähijakso ravintovalmentajaopinnoista, jäljellä enää yksi ensi kuussa. Viikonlopun aiheena oli urheilijoiden ravintovalmennus. Nyt on kyllä myönnettävä, että torstain ja perjantain välisen yön parin tunnin yöunet kostautuivat sillä, etten todellakaan rekisteröinyt aivan kaikkea, mitä luennoilla käytiin läpi. Tämä virhe vaatii nyt sen, että paneudun aivan eri tavalla luentomateriaaleihin myöhemmin vielä kotona. Tällaista ei saisi koskaan tapahtua. Tahdon kouluttautua alalle ja olla oikeasti hyvä siinä. Olen huono nukkumaan öitä, jolloin tiedän joutuvani heräämään seuraavana aamuna ennen muuta maailmaa. Herätys oli viiden aikoihin aamulla, ja kun pääsin sänkyyn edellisiltana, mietin lähes aamuun asti, että kohta on noustava. Katsoin välillä kelloa ja mietin, kuinka paljon on aikaa vielä nukkua. Ja kun aika vain väheni ja väheni, tuli pelko siitä etten ehdi nukkua... Arvatkaapa saapuuko nukkumatti tällaisen hermorauniosekopään lähelle. No ei varmasti uskalla. Ahdistavaa oli herätä ja nousta, kun lopulta olin saanut unenpäästä kiinni ja herätyskello alkoi huutaa. Ei auttanut kuin lähteä matkaan. Siinä meni koko opintojakso jollain tasolla rempalleen, edes viime yön kahdeksan tunnin unet eivät pelastaneet tilannetta. Olin kuin tsombi ja haahuilin ympäriinsä. Haukottelin ja join vuoroin vettä, vuoroin teetä koko luennon ajan ja tiesin, että illalla tulee itku kun pääsen hotellille. Ei tullut, mutta ahdisti se, etten päässyt korjaamaan tilannetta. Olen nyt kahtena viimeisimpänä yönä nukkunut sen verran, mitä nukun yhden yön aikana vähimmillään. Olen tämän asian kanssa kuin pieni lapsi. Jos unta ei ole riittävästi tai jokin häiritsee rytmiä, se on oikeasti ikävä ja vakavakin asia, monta muutakin sillä hetkellä meneillään olevaa juttua täydellisesti leviää käsiin. Onneksi huomenna saa olla vapaalla, mennä junalla kotiin ja painaa pään tyynyyn. En taatusti liikahda maanantaina mihinkään. Joka tapauksessa hieno viikonloppu muuten takana, enkä valita tämän enempää. Ehkäpä tuo vajaus opintoaiheiden valumisesta sormien läpi saadaan korjatuksi tutustumalla materiaalipakettiin, joka meille on annettu. Samoja asioitahan siellä käytiin läpi ja toki sentään jotain tarttui matkaan, etten kuitenkaan turhaan siellä istunut :)
Tänään päivän päätteeksi suunnattiin kaverini M:n kanssa Lauttasaareen syömään ja vähän kurkkimaan, millainen paikka on kyseessä. Ruokapaikkana toimi Vattuniemenrannassa sijaitseva ihana nepalilainen ravintola Lumbini. Otin taivaallista chicken cormaa, tiesin jo etukäteen odottaa että hyvää se on. Enkä pettynyt. Ainoastaan petyin vähän itseeni, koska olisin halunnut kuvata annokseni, mutta unohdin asian ja muistin vasta kun oltiin tulossa autolla pois. Seuraavalla kerralla sitten paremmalla muistilla. Olisin kuvannut myös merimaisemia, mutta pimeä ehti jo tulla eikä ehditty sellaisiin paikkoihin, josta olisin saanut jotain napattua. Tosin en tiedä mistä olisi tullut hyvää jälkeä... Mutta senkin ehtii. Kaiken kaikkiaan kierreltyämme jonkin tovin, olin tyytyväinen asuinpaikkavalintaani. Siis tulevaan sellaiseen. Koko saarta ei käyty läpi, mutta Vattuniemenrantaa ja lähiympäristöä koluttiin jonkin verran. Kaikki oli lähellä mitä tarvitsen, ruokakauppoja ja jopa kuntosalia myöten. Hiljaista saaressa oli, tuntui ettei ketään ole liikkeellä. Vastaan tuli vain kourallinen ihmisiä, joiltakin parvekkeilta kuului muutaman ihmisen äänet... Tuo paikka sopii kyllä mulle. Toivottavasti kaikki asiat menevät kuten olen suunnitellut. Toivon voivani aloittaa puhtaalta pöydältä. Aivan kaiken.
Siitäkin huolimatta, että olen hyvillä mielin ja intoa täynnä lähdössä uusiin maisemiin, tuntuu asia jotenkin vaikealta ja haikealta. Haikeus on ymmärrettävä asia, sitä ei toki käy kieltäminen. Olen ikäni asunut idässä, tutussa ympäristössä eikä sieltä ole poistuttu koskaan aiemmin muualle kuukautta pidemmäksi aikaa. Nyt tilanne on aivan toinen. Kotini tulee sijaitsemaan jossain aivan muualla. Vaikkakin kaupungissa jota rakastan koko sydämestäni, on tietynlainen ahdistus ottanut valtaa. Niitä mitä jos-kysymyksiä tulee väkisinkin mieleen. Mitä jos jotain pahaa tapahtuu? Jos en viihdy? (vaikka tiedän viihtyväni Helsingissä, en ole koskaan tuntenut oloani täällä epämukavaksi) Entä jos jään yksin enkä löydä minkäänlaista sosiaalista elämää? Ei kavereita, ystäviä, elämänkumppanista puhumattakaan, jos ei edes kadulla moikkailevia hyvänpäiväntuttuja. Mitä jos musta tulee työpaikkakiusattu, tai vielä aikuislukionkin puolella joku iskee sanalliset henkiset miekkansa mun kylkeen (tätä ei kyllä ole ainakaan kotikaupungissa tapahtunut). Mitä jos joku kerta vaikka mennessäni kauppaan tai salille, joku ryöstää mut raa'asti ja armoa tuntematta. "Tämähän alkaa jo mennä sairaaksi", sanoo järkeni hiljaa, mutta kaikenlaiset sairaat ajatukset ja mitäjossittelut tukehduttavat sen, tai ainakin yrittävät tehdä niin. Sosiaalisen elämän puuttuminen, siis se jossittelu jos asia tapahtuisi, on pahin pelkoni. Olen kokenut joskus aiemmin sellaisia asioita, jotka väkisinkin vaikuttavat jollakin tasolla edelleen siihen, millainen ihminen olen tänäkin päivänä. Mun on esimerkiksi vaikea päästää ketään lähelleni, siis sillä tavalla kunnolla. Enkä tarkoita tällä nyt mitään fyysistä läheisyyttä, vaan enempikin sitä henkisen läheisyyden puolta. Voin reilusti jutella ihmisten kanssa, viettää aikaa ja kertoa juttuja menemättä pintaa syvemmälle, mutta mitään henkilökohtaisuuksia todella harvoin avaudun. Siis sellaisia, jotka ovat todellakin hankalia asioita menneisyydestäni ja taustastani. Ja nyt tätä kirjoittaessani tajuan, kuinka ihmeellisen kuvan ihmisille tässä itsestäni jaan. Ehkä tämän kertomuksen tärkein sanoma on kuitenkin se, että pelkään jääväni ilman uusia ystäviä. Luultavimmin se on turha pelko, mutta mielessä kummittelee kaikesta huolimatta. Pakko vain yrittää uskoa ja luottaa siihen, että elämä kantaa. Pohjimmiltani uskonkin, ja tiedän niin olevan. En koskaan tule antamaan periksi, olen sen verran lujaa tekoa ja tiedän sen itsekin, kuin myös kaikki läheiseni.
Ja ettei ihan helposti päästäisi laulamaan ja tanssimaan riemusta, tunnen pahaa mieltä läheisteni puolesta myös. Tiedän, ettei lähtöni ole heille helppo paikka. Tajuan, että he ovat huolissaan siitä, kuinka pärjään. On selvää, että muutenkin aina läheisen pois muutto on lähes poikkeuksetta osittain ikävä asia. Tuntuu kamalalta aiheuttaa heille se tunne. He eivät haluaisi, että lähtisin. Enhän minäkään toivoisi kenenkään tärkeän ihmisen menevän kauemmas. Vaikkei tässä kukaan ole toisen elämästä lopullisesti häviämässäkään, on se väistämätön tosiasia että tapaamme harvemmin siitä hetkestä eteenpäin, kun astun junaan tietäen, että kaupunki josta lähden, on entinen kotikaupunkini. Siinä on tuo niin lopulliselta kuulostava sananen, joka tekee koko lauseesta jotenkin tahmean ja epämukavan. Koskaanhan ei voida tietää, palaanko takaisin pysyvästi. On katsottava, mihin ja kuinka elämä kuljettaa. Osa on kiintynyt myös lemmikeihini. Sen lisäksi, että vien itseni pois heidän läheltään, vien myös eläimet. Millainen ihminen oikein olen? Itsekäs, minä-minä-minä-minäkeskeinen olento. Ajattelen vain itseäni ja omaa elämääni. Todellisuudessa tiedän, ettei se ole niin. Ajattelen vain sen verran mikä on tarpeen, en yhtään enempää. Tiedän, ettei mikään ole näin kamalaa kuin miltä annan sen nyt omiin korviini kuulostaa. Oikeasti kaikki on kunnossa, minun ei tarvitse syyllistää itseäni mistään. En ole maailman ainoa ihminen, joka muuttaa kauemmas toiselle paikkakunnalle, jopa toiselle puolelle koko tätä maapalloa olematta silti itsekäs hirviö. Elämä vain on tällaista. On osattava ratkoa asioita eri tavalla kuin on aiemmin elämässä tottunut tekemään, aina ei voi ajatella pelkästään muita. Jokainen meistä elää omaa elämäänsä, tähänkin muutokseen me kaikki totumme hiljalleen. Aika varmasti jo hyvinkin pian. Tällainen on normaalia ja tavallista, en ole tekemässä mitään yleisestä maailmanmenosta poikkeavaa. En vain voi sille mitään mitä tunnen. Kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun pääsen muuttamaan ja asettumaan tänne, kun huomaan että asiat alkavat rullata juuri toivomallani tavalla ja niin että voin olla tasapainoinen ja onnellinen, kaikki vuodattamani pelot ja tuntemukset väistyvät pois positiivisten tunteiden sekä kokemusten, ihanien, täydellisten pienten ja suurten hetkien tieltä.
Tähän loppuun lisäilen kuvaa uusista hiuspidennyksistäni. En nyt tiedä tuosta kuvan laadusta, kännykkäkameralla otetut joten en oikein tiedä pääsevätkö hiukset siinä oikeuksiinsa... Mutta mahtavat ne ovat luonnossa. Pidennykset päähäni ompelutekniikalla taiteili taitava parturikampaaja Senni Koskivirta Joensuusta. Olen enemmän kuin tyytyväinen työn jälkeen :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti