Valokuvakriisi jatkuu sittenkin

Kirjoitin pari postausta taaksepäin kuvaamisen vaikeudesta näkövammaisena. Kerroin, että päästän epävarmuuden menemään ja kuvaan mitä osaan, enkä ota asiasta sen kummempaa stressiä. No mutta... Tapahtui jotain. Aloin jostain syystä googlettaa kamera-asiaa tarkemmin. Senhän jo tiesinkin, ettei iPhonellakaan ole mahdollisuutta siihen parhaimpaan laatuun. Aloin miettiä, että jos sittenkin ostaisin digikameran. Jonkun ihan peruskameran, jolla saisi kuvia, jotka olisivat laadultaan hieman puhelinta parempia. Olisi kiva niin lukijoille kuin itsellekin. Lukijoille siksi, että he saisivat katsella hyviä kuvia ja minulle ihan vain siitä syystä, että tietäisin kuvieni olevan parempia. Ensin olin varma, että joku sadan euron peruskamera riittää, eikä tarvitse sen enempää kunnon materiaaliin sijoittaa. Muutama googletus antoi kuitenkin selvät pelisäännöt siitä, millainen kameran tulee olla, jos kuvia meinaa todella julkaista blogissaan, ja tilanne muuttui täysin toiseen suuntaan. Todellakaan mikään halppiskamera ei ole ok. Sain huomata, että monella, siis hyvin monella bloggaajalla on käytössään kunnon järjestelmäkamera. Tavallinen digipokkari on vain kakkoskamerana hätätapauksia varten, jos sellainen on pakko olla, mutta sillä välineellä ei kummoisia kuvia tule. Luin useiden ihmisten jättämiä kommentteja eri blogeihin. Kanta on selvä: Bloggaajan on julkaistava lähestulkoon ammattitason kuvia, jotta blogin seuraaminen olisi mahdollisimman silmää miellyttävää. Maailma on kovin visuaalinen paikka, ja kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Googletin useita kertoja, syötin hakukenttään bloggari ja kamera, bloggaajan paras kamera, kaikenlaisia sanayhdistelmiä ja lähes poikkeuksetta tuli samat tulokset joka paikasta. Järkkäri. Niitä tuloksia selaillessa tuli olo, ettet voi mitenkään olla vakavasti otettava bloggaaja, jos et omista hienoa järkkäriä ja osaa muokata sillä ottamiasi kuvia viimeisenpäälle kuntoon. Vaikka omistaisit parempilaatuisenkin pokkarin, se ei riitä muuta kuin juuri sen kakkoskameran paikalle. Ja ne ruokakuvat... Ilman järkkäriä? Ei, ei ja ei!

Mun täytyy myöntää, että tuon kaiken luettuani koko bloggaamisesta ja varsinkin kuvaamisesta syntyi mulle niin paljon paineita, että aloin miettiä omia mahdollisuuksiani bloggaajana. En ole mitenkään erityisen paljon mainostanut tai jakanut blogiani missään, tai tehnyt mitään suurta työtä saadakseni lukijoita vielä. Syynä tähän on se, että halusin saada ensin ulkoasun edes jollakin tavoin kuntoon. Halusin sivut-otsikon alle tietolinkit, jonkinlaisen kuvaustekstin blogille ja tarkistuttaa ensin jollakin, ovatko aiemmin lisäämäni kuvat millään tavoin toimivia. Vasta nyt tämän kesän aikana olen alkanut panostamaan tähän koko juttuun enemmän. Esittelysivun sain tehtyä vasta vähän aikaa sitten, koko bloggerin käyttöön olen syvemmin perehtynyt vasta viimeaikoina. Facebooksivun sain luoduksi tänään. Vielä on toki tehtävää, kuten uusi, omannäköiseni banneri, mutta siihen uskon saavani apua joltakulta ystävistäni tai muualta. Sen tekeminen kokonaan yksin ei ehkä onnistu. Hiljalleen kaikki alkaa olemaan kuitenkin sillä tavoin kunnossa, että voin alkaa hissukseen jakamaan juttuja esimerkiksi Facebookiin ja ylipäätään tekemään postauksia useammin. Tai niin ajattelin. Kynnys blogini esittelyyn, ja esimerkiksi muihin suosikkiblogeihini (joista vain osan olen listannut omaani) kommentoimiseen nousi viime yönä nollasta sataan. Tämä voi kuulostaa osan mielestä ihan hullulta, mutta kuva-asiat nyt ja tulevaisuudessa kauhistuttavat minua juuri nyt. Miten tästä koko hommasta voi tulla mitään, jos hyvän blogin edellytyksenä ovat täydelliset kuvat? Kehtaako tätä missään esitellä?

Järjestelmäkamera. Sitähän mä harkitsin vielä muutama päivä sitten. Josko sen joskus hankkisin. Keräsin siitä tänään tietoa melkoisen litanian. Tällä hetkellä luulen, että sellainen on mun todella vaikea, ellei jopa mahdoton käyttää. Järkkäri tarvitsee paljon lisätarvikkeita, useita objektiiveja ja ties mitä. Jostain luin, järkkärin kanssa kuvatessa olevan suuremmat mahdollisuudet kuvan epäonnistumiseen kuin perus pokkarilla, jos hommaa ei hallitse. En nyt muista tarkalleen mistä se johtui, mutta esimerkkinä kasvokuvia otettaessa toinen silmä saattaa näyttää erilaiselta kuin toinen, joka on sitten osattava muokata samanlaiseksi kuvankäsittelyohjelmilla. Ja se vasta noloa olisikin, jos tulisin julkaisseeksi jotain vastaavanlaista täysin epämääräistä ja omituista höttöä. Lisäksi siinä on niin paljon ominaisuuksia ja nappuloita, asetuksia ja muita huomioitavia asioita aina ennen kuvausta, että veikkaan sen olevan poissuljettu kamera. Eli vaihtoehdoksi jää siis pokkari, jossa kuvanlaatu ei ole samaa tasoa. Mutta kelpaavatko sellaisella otetut kuvat blogiin? No, ainakin blogini erottuu muista hieman heikommalla kuvanlaadulla jos ei muuta :D Mutta vakavasti puhuen. Oon aikamoisessa pattitilanteessa näiden asioiden kanssa. Jos näkisin normaalisti ja sen puolesta pystyisin tosta vain kuvaamaan kaikenlaisilla laitteilla, hommaisin aloittelijalle sopivan järkkärin heti huomenna ja alkaisin opetella. Mutta koska tilanteeni on nyt tämä, on keksittävä jotain muuta, jos vaihtoehtoja löytyy. Voihan ehkä olla, että jostain löytyisi jokin järkkäri, jonka käytön voisin vielä joskus taitaa, mutta se vaatisi niin perusteellista tutkimista sekä tutustumista niihin siten, että saisin pitää kokeilussani pidemmän pätkän ajan useita malleja, mikä ei nyt taida olla mahdollista. Mun käyttööni sopivan järkkärin löytäminen on sama kuin etsisi nuppineulaa valtameren pohjasta. Pokkareita varmasti löytyy paljon helpommin. Täytynee tehdä vielä selvitystyötä asian tiimoilta. Olen niin perfektionisti kaikessa mitä teen, ja aina jää vaivaamaan, jos olen jotain onnistunut hutiloimaan. Tottakai myös mun blogissani on kuvien oltava täydellisiä, viimeisen päälle laitettuja ja ammattilaisen näköisiä, kun kerta muillakin on... Pitääkö? Löytyykö järjestelmäkamerattomia bloggareita? Arvaisin, että noin yksi tuhannesta saattaisi olla sellainen.

Mutta siihen asti kunnes saan ongelman ratkaistua, mennään vielä niillä blogimaailman kauhistuksilla - kännykkäkamerakuvilla :) Yritän keksiä jonkin keinon. Se on ainakin nyt selvää, että uusi kamera on ostoslistalla - ja se vaatii hieman enemmän rahaa kuin sen satasen. Ehkä kolme tai neljä. Ken tietää. Ehkäpä käytettynä voisi saada edullisemmin? Bloggaaminen olisi kiva harrastus, jossa toivoisin voivani kehittyä vielä joskus paremmaksi. Ja kaikkihan on itsestä ja omasta motivaatiosta kiinni. Välillä vaan tulee vastoinkäymisiä, mutta uskon että niistä selvitään vielä. Siitä olen kovasti iloinen, että sain vihdoin ja viimein nuo gadgetit sellaiseen järjestykseen kuin ne halusinkin. Tai lähinnä yritin muokata sivut-gadgetia, ja vihdoin siinä tänään onnistuin. En tiedä kuinka ne oikeasti näkyvät, mutta nyt oman tietokoneeni puheohjelman mukaan ne näkyvät ennen varsinaisia blogitekstejä, kuten ohjelma näyttää suurimmassa osassa seuraamissani blogeissa. Näin sen halusinkin, koska se on ilmeisesti hyvinkin yleinen paikka juuri tuolle gadgetille. Muut olkoot vielä nykyisessä paikassaan. Siirtelen niitä myöhemmin jos joskus siltä alkaa tuntua.

Ystävyydestä ja ystävänrakkaudesta

Nyt laitetaan treenaaminen ja muu siihen liittyvä höpötys hetkeksi sivuun ja siirrytään hieman vakavampiin asioihin. Tietenkin treenit on myös vakavasti otettava juttu omalla tavallaan, mutta kyllä tämä seuraava aihe ainakin minussa herättää enemmän syvällisempää pohdintaa ja kysymyksiäkin välillä. Ajattelin paljon aihetta jo ystävänpäivän tienoilla, olin aikeissa kirjoittaa tännekin tunteita ja ajatuksia, mutta jotenkin se aina vain jäi ja lopulta ajattelin, etten taida edes yrittää, koska teksti tulisi olemaan hyvin sekavaa sotkua. Kävin illalla puhelimessa erään läheiseni kanssa sen verran tulenkatkuisen ja kiivaan keskustelun, että aihe nosti taas päätään tuolla jossain syvällä sisuksissani ja päätin nyt yrittää, koska ystävyys aiheena on mulle onnellinen, suuri, tärkeä ja toisaalta myös hyvin kipeäkin, ikäviä muistoja herättävä aihe. Siispä se vaatii tarkastelua ja tutkailua hiljaa itsekseen, jonka jaan nyt myös täällä. Toivon tämän auttavan minua selvittämään myös ajatuksia ja saavan hieman verenpaineeni lukemia laskemaan puhelun tiimoilta, sen verran sisälläni kiehahti ja ihan syystä.

Ystävyys. Se on sanana niin yksinkertainen. Sitä on helppo käyttää sanan tarkoitusta sen kummemmin miettimättä - se vain kuulostaa hienolta. Tai sitten on ystävyydellä otsikoitu lokero, johon pääsevät osan lähipiiristä vain harvat ja valitut henkilöt. Kellä mitenkin. Jokainen meistä määrittää itse ystävyyden merkityksen, ja on toki luvallistakin muokata se mieleisekseen, juuri itselle sopivaksi. Minulla on kavereita ja on ystäviä. Molempia erikseen. Kaverit ovat niitä, joita moikataan kadulla, joiden kanssa käydään kahvilla tai kuoharilla. Höpötetään niitä ja näitä, arkisia hyvän mielen asioita, ehkä joskus jotain muutakin, joka ei ole kuitenkaan millään tavoin henkilökohtaista, niitä vaikeimpia tapahtumia ja sattumia elämässä ei oteta koskaan esiin. Mulle ystävyys on aina ollut jotain paljon syvempää, suurempaa. Ystävän kanssa tehdään kaikki nuo yllämainitut, mutta sen lisäksi vielä paljon enemmän. Ystävä on rakas, tärkeä, läheinen. Ystävälle voi soittaa vuorokaudenaikaan ja kelloon katsomatta, jakaa hänen kanssaan kaiken pohjattomasta surusta sanoinkuvailemattomaan onneen. Hän voi tehdä tämän kaiken myös vastavuoroisesti - soittaa milloin vain, jakaa kaiken. Tai ainakin suurimman osan, molemmin puolin. Kun olemme olleet tapaamatta toisiamme kauemmin, ei hiljaisia hetkiä tule aikavälistäkään huolimatta. Olemme luottavaisia, sekä luottamuksen arvoisia. Rehellisiä, mutta emme loukkaa tahallamme. Autamme mahdollisuuksiemme mukaan, tuemme ja tsemppaamme. Kuljemme mukana surussa, lohdutamme ja pidämme kädestä. Iloitsemme aidosti toisen onnesta ja onnistumisista, menestyksistä ja saavutuksista. Olemme toisillemme tärkeät, tunnemme molemminpuolista ystävänrakkautta. Olemme ennenkaikkea ystäviä myös silloin, kun toinen ei ole paikalla. Sellaisena minä ystävyyden koen.

Käväistäänpä seuraavaksi siellä pohjalla. Olen aiemmin miettinyt, että eikö tosiystävyyttä voi rikkoa mikään petos, vai onko niin, ettei todellinen ystävä koskaan petä luottamusta, puukota selkään tai osoittaudu lopulta toisenlaiseksi negatiivisessa valossa, kuin mitä on alkuun antanut ymmärtää. Tulin tulokseen, ettei tosiystävyyttä ole koskaan ollutkaan, jos jotain hyvin ikävää ja surullista selviää. Uskon siihen, ettei kukaan toisesta todella välittävä saati ystävänrakkautta toista kohtaan tunteva koskaan satuttaisi. Tai ehkä siihenkin on mahdollisuus, mutta se on niin pieni, että voisi melkein sanoa sen olevan lähestulkoon olematon. Mun järkeeni ei millään mahdu, millä muulla noin yleisesti ilkeät teot voisi selittää kuin sillä, että toinen on feikannut alusta saakka. Ja kuinka tekoja ja toisaalta myös tekemättä jättämisiä voisi koskaan antaa anteeksi, jos toinen ei ole edes aidosti pahoillaan? Monesti vakaviakin asioita on mahdollista selvittää. Mielestäni anteeksi antaminen on täysin turhaa siinä tilanteessa, kun toinen tuntee todella sanoneensa ja tehneensä kaiken tarkoituksella, mielestään oikein. Pahinta on, jos ihminen ei itse ymmärrä tehneensä pahaa. Aito ja tekaistu anteeksipyyntö on helppo erottaa toisistaan. Syvän katumuksen ilmettyä on anteeksiantokin teoista riippuen mahdollinen, mutta aina se jättää omat osumansa pysyvästi. Mutta jos ei ole luottamusta, ei ole ihmissuhdetta ollenkaan.

Väittäisin, että meistä jokainen tarvitsee ystäviä. Yksin viihtyvät erakkoihmiset ovat luku erikseen, mutta heitä on ehkäpä prosentin verran, jos heittäisin hatusta karkean arvioni. Ystävänpäivänä olivat ajatuksissani ne ihmiset, jotka kärsivät yksinäisestä ja sen tuomasta surusta. Tiedän tunteen itsekin sen monien vuosien takaa kokeneena, kun oli ajanjakso jolloin tuntui, ettei ole ketään. On niin vaikea ymmärtää, miksi niin moni ihminen on yksin, vaikka varmasti heistä jokainen olisi monelle rakas ja korvaamaton ystävä. Jokin muuri on vain ottanut ja kasvanut heidän ja muun maailman väliin. Kukaan ei ansaitse tahatonta yksinäisyyttä.

Ystävyys on myös itselleni osin kipeä asia. En halua avata internetiin julkisesti tarkkoja tapahtumakulkuja tai edes sitä, millaisia iskuja olen saanut. Olen joutunut pettymään kolme kertaa elämässäni niin pahasti, että niistä on jäänyt jonkinasteinen pelko päästää uusia ihmisiä liian lähelle. Edes parisuhderintamalla en ole saanut turpaani vastaavanlaisissa mittasuhteissa - vaikkakaan en aina sielläkään suunnalla ole helpolla päässyt, niiden suhteen olen kuitenkin luottavaisin mielin tulevaisuudessakin, mistä olen toki iloinen. Joku toinen pelkää uuden parisuhteen aloittamista. Pelkää tulevansa taas petetyksi, hakatuksi tai muulla tavoin huijatuksi. Mun on hankala solmia uusia ystävyyssuhteita. Kavereita on ihan helppo saada, sellaisia joiden kanssa hengailla jossain tai ottaa yhdet ja toisetkin. Mutta tuon ystävyysotsikon alle on pelottavaa alkaa asettelemaan ketään. Pelkään, että jotain taas tapahtuu ja se sama suo on rämmittävä uudelleen läpi. Haluaisin niin kovin päästä tästä jarruttimesta eroon. Olen nyt muutettuani tavannut sellaisia ihmisiä, joiden kanssa voisin hyvinkin ystävystyä. Tuntuu hassulta huomata, mutta kaikki ne, joiden kanssa olen tavannut säännöllisesti useammmin kuin kerran ja jutellut muustakin kuin säästä tai päivän sanomalehden sisällöstä tuntuvat sellaisilta. Minulla on uuden asuinpaikkakunnan johdosta ollut mahdollisuus aloittaa kaikki puhtaalta pöydältä. Ja sen mahdollisuuden olenkin käyttänyt. Olen nauttinut siitä, ettei kukaan täällä minua tunne (tietenkin jonkin verran tuttuja entuudestaan mikä on toki hyvä asia, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan), vaan saan alusta saakka luoda ihmissuhteita ja olla kokonaan oma itseni. Pidän kovasti ihmisistä. Haluan tavata uusia ihmisiä ja tutustua heihin, sekä pitää kiinni nykyisistä. Niin moni ihminen on mielenkiintoinen, kaikilla meillä on oma tarinamme, jokaisella erilainen. Olisikohan nyt syytä jättää kaikki ikävistä tapahtumista heijastuvat tunteet menneeseen aikaan, ja haudata ne sinne mihin ei päivä paista. Ottaa vain uusi vaihde ja lukita se päälle. Jos joku vielä joskus satuttaa, se on sitten sen ajan murhe. Olen oppinut luottamaan omaan ihmistuntemukseeni nyt vielä enemmän kuin aiemmin. Eikä mulla ole pienintäkään epäilystä tuntemistani ihmisistä täällä, että mitään tapahtuisi. Täällä kaikki on niin erilaista. Ihmiset ovat avoimia ja jollain tavoin rennompia. Tuntuu helpolta olla heidän seurassaan. Miksen voisi antaa palaa? Voisinhan minä. Aivan hyvin. Tästä voisi tältä osin alkaa kokonaan uusi aikakausi.

Vanhoja tietenkään koskaan unohtamatta. On hienoa, että on myös sellaisia ihmisiä, joiden kanssa yhteys on säilynyt ajankulusta huolimatta. Toisten kanssa yhteydenpito on osittain hiipunut. Tunnen välillä olevani jotenkin jälkijunassa, joka seisoo vain paikallaan vuodesta toiseen. Muutamat ovat jo naimisissa ja heillä on lapsia. Usein muistellessani lapsuuden ja teini-iän aikoja heidän kanssaan mietin, kuinka elämä on meitä eteenpäin kuljettanut. Miksi minulle on annettu juuri nämä kortit? Miksi minun on pitänyt kokea niin monta vastoinkäymistä, enkä ole saanut sitä samaa onnea mitä monella muulla jo on? Ja miksi minä menetin isäni niin nuorena, ja muiden isät ovat yhä täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Niillä on isät ja lapset. Minulla ei ole kumpaakaan. Elämä vain ottaa, muttei anna mitään. Kuitenkin se on antanut niin paljon. Myös hyvää. Miksi en voisi olla yhtä onnellinen muiden joukossa. Hölmöähän näin on miettiä. Kaikkien elämät eivät mitenkään voi mennä täysin samalla kaavalla. Enkä minä voi mistään tietää, mitä joku toinen on kokenut. Kaikesta ei puhuta ääneen. Joskus vain pyöritän päässäni ajatuksia siitä, kuinka silloin ennen oli niin erilaista. Tottakai kaikki on eri tavalla nyt. Aika kuluu, ikä karttuu ja elämäntilanteet muuttuvat - se on juuri sitä elämää. Itse en ole häitäni tanssinut enkä äiti. Lapset ovat minulle todella raskas ja kipeä paikka. Juuri siksi, ettei minulla niitä ole, vaikka niin kovasti tahtoisin, että sattuu. Joka ikinen kerta, kun joku kertoo lähinnä raskauteen tai vauvoihin liittyviä juttuja, saati tuo suuren vatsan tai vauvansa näytille, lähes poikkeuksetta puren huulta ja nielen itkua. En tiedä koska lapsi tulee, vai tuleeko sitä edes. Kielteistä vaihtoehtoa ei ole, ja otan hänet vastaan heti, kun hän tulostansa ilmoittaa. En ole nyt valmis kirjoittamaan aiheesta täällä, siihen voi aikaa kulua vielä tovi. Tämä vain väkisinkin vaikuttaa joihinkin ihmissuhteisiin, vaikka parhaani mukaan yritän pitää tunteitani piilossa. En silti koskaan mistään hinnasta ottaisi onnea heiltä pois. Toisten onni ei ole minulta pois, mun on vain tehtävä enemmän töitä omani eteen. Kuten meidän kaikkien, oli se sitten mitä tahansa.

Ystävyys on lahja, josta meidän kaikkien tulee huolehtia. Pidetään se kauniina ja onnellisena asiana, jota ei mikään tai kukaan voi koskaan rikkoa. Minäkin aion olla tästä hetkestä alkaen rennommin mielin :)