Labratulospohdintaa

Kävin viime maanantaina labrassa otattamassa lääkärin määräämät verikokeet, joita olikin melkoinen litania. Suurin osa; maksat, munuaiset, verensokerit jne olivat arvoiltaan mainiot, mutta jotain pientä heittoa toki löytyi joskaan ei ehkä ihan sellaista mikä voisi välttämättä ainakaan täysin selittää nämä epäonniset hoitoyritykset.

Lääkäri oli kirjannut D-vitamiinin olevan selkeästi matalan, sekä b12-vitamiinin ihan siinä rajalla, kuitenkin se on viitearvojen sisällä, mut tarkkoja arvoja en tähän hätään muista. Koskaan en ole eläessäni syönyt d-vitamiinia purkista. Se ehkä selittänee jatkuvan väsymyksen ja ajoittaisen heikkovointisuuden ja huimauksen. En ole myöskään sitä auringossa pitkiä aikoja kerrallaan viihtyvää tyyppiä, joten en ihmettele että arvot heittää. Se, onko sillä sitten tekemistä lapsettomuuden kanssa - en tiedä. Raskausaikanahan D-vitamiinin riittävä saanti on tärkeä juttu, joten voisi näin maalaisjärjellä kuvitella että jos ja tässä tapauksessa kun elimistöllä ei ole sitä mistä ottaa, sylkee se mieluusti pihalle kaiken sellaisen joka sitä vaatisi vielä lisää. No, mee ja tiedä.

Olin vähän pettynyt siitä, ettei ferritiini ollut kovinkaan matala, sillä sitä vähän olin toivonut josko siitä olisi saanut edes osasyyn tälle tilanteelle. Arvo siinä oli 51 ja kilpirauhasessa 3.jotain. Hedelmöityshoidoissa kilpirauhasen tulisi olla kuulema maksimissaan kaksi, eli heitto siinäkään ei ole mikään hirvittävä.

Eli ei noista labroista selkeää vastausta kai saanut, tai minä en ainakaan niistä juuri viisastunut eikä omaan järkeen käypää varsinaista syytä sieltä löytynyt, paitsi tuo D-vitamiinin puute jos sillä nyt on merkitystä. Onhan tämä tietenkin vaan tällaista itsekseen pohdintaa, ja voihan olla että lääkäri ammattilaisena selittää asioita vielä vastaanotolla tarkemmin ja löytää jotain huomioita joita en itse edes osaa ajatella. Aion kysellä kuitenkin kilpirauhaslääkereseptin perään, josko se saataisi sinne alle kahteen. Kaikki täytyy tehdä, olkoonkin ettei sillä juuri ole väliä kun heitto arvossa on niin pieni. Klinikan oma lääkäri aikoinaan kilpparikokeen jälkeen sanoi, ettei silloinen 4.1 arvo ole huono, ettei siitä kannata huolehtia eikä hoidot siksi epäonnistu, mutta kirjoitti Thyroxin-kuurin jonka söin. Noissa kilpirauhashormoneissa on käsittääkseni sellainen hankaluus, että jos ei lääkettä käytä jatkuvasti niin arvot helposti pompsahtaa takaisin lähtöruutuun tai lähelle sitä.

Itse mieluusti korjaisin noita heittäviä arvoja, mutta katsellaan nyt mihin kaikkeen lääkäri alkaa reseptejä kirjoittamaan. Rautalisäkään ei olisi pahitteeksi, yritän nyt tarttua toivoon, että jos ferritiiniä saisi vähän nostettua niin siitäkin voisi olla apua, osalla se huitelee jopa yli sadan. Ahdistaa mietiskellä näitä juttuja yksin. Tahtoisin jo päästä lääkärin pakeille käymään läpi tätä kaikkea. Vitamiineja toki voisi ruveta jo tankkaamaan. Jos teillä on suositella hyviä vitamiinivalmisteita niin laitattehan niistä vinkkiä kommenttiboksiin :)

Aina tulee uusi joku

Kaikki eivät saa koskaan lapsia. Eivät saa vaikka kuinka yrittäisivät. Aina tulee uusi joku, joka joutuu vastaanottamaan sen kipeän osan, koko loppuelämän muuttavan ja sydämen pirstaloivan uutisen elämässään. Se ihmisvirta ei koskaan lopu. Aina tulee lisää, pienenä purona - suurimmalla osalla tarinoista on kuitenkin onnellinen loppu - mutta tulee kuitenkin. Siitä joko selviää tai sitten ei, mutta se osa on ja pysyy ihmisessä jos niin on käyvä. Eivätkä mitkään maailman voimat pysty sitä muuksi muuttamaan.

"No sitten se on niin. Kaikki eivät saa lapsia koskaan".

Tämä on totta. Se on yksi julmimmista asioista mitä luonto voi ihmiselle tehdä.

Mutta miten sellainen voi olla kenenkään mielestä järkeenkäypä lohtu? Kuinka kukaan voi kuvitella, että asian esiin tuominen auttaisi jaksamaan eteenpäin ja suhtautumaan lapsettomuuteen ja jatkuviin pettymyksiin kevyemmin. Pitäisikö sen auttaa varautumaan siihen mahdollisuuteen, että tiedostaisin jo nyt niinkin voivan käydä ja tehdä mahdollisesta lopullisesta lapsettomuudesta sormia naksauttamalla täysin hyväksyttävä asia, koska niin käy muillekin enkä ole ainoa?

Nyt, kun viimeisimmän pettymyksen varmistumisesta on kulunut pian viikko, olen saanut onnekseni puhuttua asioista jonkin verran läheisteni kanssa, ja sitä kautta olen saanut myös niitä lohdutuksen sanoja pitkin viikkoa. Suurin osa niistä on ollut lämpimiä ja välittäviä. Moni tietää ja ymmärtää, ettei oikein mikään vie kipua pois, mutta he ovat kuitenkin yrittäneet olla kuuntelevana korvana. Mä olen niin pahoillani. Tiedän ettei tässä voi oikein mitenkään auttaa, mutta sanot jos vain on mitään mitä voisin tehdä. Olen tukena. Tiedän ettei sitä (lasta) voi luvata, mutta toivon niin että kaikki vielä kääntyy parhain päin, että susta tulisi vielä äiti.

Vaikkei mikään tätä tilannetta muuta, tuntuu silti hyvältä tietää, että jos vain olisi jotain tehtävissä, auttavia käsiä olisi lähellä. Ja ylipäätään se, että joku vain myötäelää mukana ja toivoo sydämessään kaiken järjestyvän.

Mutta sen hokeminen, että kaikki voi murtua lopullisesti ja pahin mahdollinen tapahtua on kuin lappaisi lisäpainoa kivirekeen, joka jo nyt on niin painava ettei askel sen kanssa meinaa jaksaa. Haluan kuitenkin uskoa, etteivät ihmiset aina töksäyttele ollakseen tarkoituksellisesti perinpohjin ilkeitä, vaan kaikki eivät vain osaa valita sanojaan oikein tai ole niin empaattisia kuin toiset.

Vaikka pelkään sitä eniten maailmassa. Viime aikoina olen itkenyt päivittäin ja pelännyt niin ettei sydän kestä ja muistellut niitä hetkiä, jolloin jo 16-vuotiaana ensimmäistä kertaa istuin hiljaa omassa kuoressani jostain sisältä kumpuavan pelon kanssa miettien, entä jos jäänkin lapsettomaksi, ja nyt pelännyt niiden aiempien pelkojen liittyvän todelliseen...

...En aio päästää irti. Minä en suostu luopumaan siitä mikä on ollut selvää jo silloin kun itsekin olin vasta lapsi; mahdollisuudestani olla äiti. Minulla on vielä alkioita, pakkasessa 22 mahdollisuutta. En suostu ottamaan lopullista lapsettomuutta osaksi minua. Taistelen tästä kaikesta, onnestani valtavasta pelosta huolimatta niin kauan kuin pienikin voimanripe minussa elää. Kukaan ei vie minulta toivoa tai sulje tietä joka vielä on olemassa. Tiedän, että mitä enemmän aikaa kuluu, sitä heikommin uskon enää onnistumiseen. Mutta toivo on ja pysyy. En välitä rahasummasta, joka nousee yritys yritykseltä aina vain suuremmaksi - se on menettänyt merkityksensä jo ajat sitten. En välitä kuinka paljon kroppa joutuu sietämään eri lääkityksiä. Väliä on vain sillä, että saan vielä toivomani. Se on ainoa asia joka tässä kaikessa merkitsee ja jonka vuoksi minun on toimittava.

Olisi edes joku jota syyttää kaikesta

Niin se on, että ihminen kyllä tuntee kroppansa ja sen, mitä sen tietyt merkit milloinkin enteilevät ja tarkoittavat. Tai ainakin minä tiedän. Tälläkään kertaa en erehtynyt.

Menin maanantaiaamuna sovitusti klinikalle verikokeeseen. Koko reissu on muistikuviltaan aika hämärä, sillä olin nukkunut edellisen yön niin huonosti, vain muutaman tunnin ja mieli oli muutenkin synkistä synkin.

Huoneeseen astuessani hoitaja totesi: "Niin säkö olit nyt tehnyt positiivisen raskaustestin?". Ehkei hän muistanut miksi tulin veritestiin niin ajoissa. Ei hän pahalla kysynyt. Mutta kysymys sattui. Se sattui niin että sain pidätellä itseäni tosissaan etten kääntynyt takaisin ja häipynyt ulos koko rakennuksesta samantien. En ole koskaan eläessäni saanut testitikkuun kunnollista plussaa, en koskaan.

Hoitajan etsiessä suonta ja touhutessa vieressä purin hammasta ja toivoin koko homman olevan ohi niin pian kuin mahdollista. Halusin pois. Sain vain sanotuksi, ettei siellä mitään ole, muuta en pystynyt. Homma oli äkkiä paketissa ja tulos luvattiin soitella iltapäivällä. Kyyneleitä nieleskellen poistuin huoneesta, kävelin käytävän päähän ja hissiin taakseni katsomatta. Iltapäivällä sitten hoitaja soitti. En enää muista mitä hän sanasta sanaan sanoi, kuinka kertoi tuloksen. Mutta nollaa se näytti ja romahdin puhelun jälkeen vielä kerran vaikka olin käsitellyt asiaa jo monta päivää aiemmin.

Olisi edes joku jota syyttää kaikesta. Joku jolle raivota ja jonka niskaan kaataa tämä paska että helpottaisi eikä sekään sitten lopulta auttaisi mitään. Syyllisen etsiminen on typerää ja turhaa, koska sellaista ei todellakaan näissä kuvioissa ole. Mikään tässä ei ole kenenkään vika. Ei lääkäreiden, hoitajien, läheisten, naapurin, kaverin sedän serkun kummin kaimojen, ei kenenkään. Paitsi tämän mihinkään suureen ja merkittävään kykenemättömän kroppani. Se petti minut taas. Se sylki kaiken ulos ennen kuin mitään ehti edes alkaa.

Tai sitten se on se lääke. Lutinus. Se petti ja antoi uuden kierron tulla ennen aikojaan. Kaikki olisi ehkä voinut onnistua, jos se olisi toiminut kuten sen olisi kuulunut toimia. Näitäkään asioita ei tiedä etukäteen. Jokaisessa lääkekokeilussa on aina ensimmäinen kerta, ja se kerta voi joko sujua tai sitten lääke ei vain ole oikea tai sen annos on epäsopiva. Seuraavassa siirrossa vaadin annoksen nostoa ja vaihtoa takaisin Lugesteroniin mikäli ei ole onnistumismahdollisuuksien kannalta merkitystä sillä kumpaa keltarauhashormonivalmistetta käytetään. Lugesteronissa on olemassa myös 200 mg kapseli samassa, Lutinuksessa ei. Lugesteronin käyttö tulisi laskujeni mukaan hieman edullisemmaksi kuin Lutinuksen, varsinkin suuremmilla annoksilla. Yritän taivutella lääkärin kirjoittamaan myös kortisonia kiinnittymisen tueksi. Pakkohan tässä on jotain tehdä. Aivan pakko.

Onneksi sain terveysasemalta lääkäriajan, joskin se meni vasta huhtikuun puolelle. Eivät luultavasti pitäneet tätä henkistä puolta niin akuuttina, että lääkärille pääsisi aiemmin. Mutta psykiatrisen sairaanhoitajan yhteystiedot sain ja tiedon että sinne voisi päästä juttelemaan jo ennen lääkärin vastaanottoa. Aion ehdottomasti mennä, vaikka vähän jännittää kuinka siellä tahatonta lapsettomuutta käsitellään. On pakko saada jutella näistä jonkun ammattilaisen kanssa, kukaan tuskin loputtomiin jaksaa ilman keskusteluapua tällaista taakkaa harteillaan kantaa. En minä ainakaan.

Terveyskeskuslääkäri laittoi sähköisen asioinnin kautta viestin, jossa kertoi laittaneensa lähetteet perusverikokeisiin. Kävin mielenkiinnosta vilkaisemassa lähetettä omakannasta. Sieltäpä löytyikin pitkänpitkä lista eri verikokeista, joiden lyhenteistä en ymmärtänyt puoliakaan. Sen verran sain niitä googletettua, että ainakin ne sisälsivät maksakokeita, vitamiinitsekkauksia ja tietenkin kilpirauhaskokeet sekä yllätyksekseni myös ferritiinikoe. Ferritiinistä olen lukenut paljon, kuinka siihen ei lähetettä helpolla terveyskeskuksista irtoa. Siksipä olin varautunut jo mittauttamaan sen yksityisellä puolella, sillä se on pakko saada tietää, edes oman mielenrauhan vuoksi. Mutta sain sen sen enempää vaatimatta, kerroin vain väsymyksestä (josta valitin täälläkin jo varmaan parisen vuotta taaksepäin), hiusten lähdöstä, huimauksesta ja turhan helposti hengästymisestä. Ei siihen muuta tarvinnut.

Nyt vaan mennään näillä eväin eteenpäin. Täytyy yrittää saada arki taas soljumaan edes jotenkin ja alkaa suunnitella seuraavaa siirtoa ja miettiä, milloin olisi siihen taas mahdollisuus. Helppoahan tämä ei todellakaan ole, mutta koitan vain selvitä päivä kerrallaan. Toivottavasti keskusteluavusta on apua, ja toivottavasti lääkäri keksii myös jotakin helpotusta oloon. Ainakin tällä hetkellä on tunne, että hätäni on otettu vakavasti ja minua halutaan auttaa kaikin mahdollisin keinoin. Ehkä se vielä joskus taas tästä...

Kipu, verihyytymät ja ne jatkuvat kyyneleet

Vaikka käyn kai vielä maanantaina verikokeessa, niin voin varmuudella todeta että tämä oli nyt tässä. Ei lopullisen tuomion toteamiseen enää veritestiä tarvittaisi, mutta sama se, kaikki on yhtä turhaa ja samantekevää.

Vuoto ei ole mitenkäänpäin vähentynyt, pikemminkin sitä on jo enemmän. Hyytymien ja alavatsakivun kera. Tämänaamuinen tyylipuhdas negatiivinen herkkä raskaustesti varmisti asian. Alkion ollessa 13 päivän ikäinen, tai siis olisi jos se olisi saanut elää, pitäisi jo jotain näkyä testissäkin. Eikä se nyt ainakaan tällä lailla kuuluisi vuotaa jos kaikki olisi hyvin. Kaikki ei ole hyvin. Mikään ei ole.

En enää tiedä kuinka tästä selviän. En tiedä kuinka selviän ylipäätään enää mistään tässä elämässä. Edes ihan arkisista pienistä asioista, niistä suuremmista nyt puhumattakaan. Jokainen hengenveto tuntuu niin raskaalta, että ellei ihminen hengittäisi tahattomasti en jaksaisi edes yrittää. En tunne minkäänlaista onnea tai iloa tai mielenkiintoa yhtään mitään asiaa kohtaan. En pääse eteenpäin, tuntuu kuin koko maailma olisi pysähtynyt paikoilleen. Mutta silti se vain menee eteenpäin ja minä olen paikallani.

Olen varma siitä, että jos minulla ei olisi näitä karvalapsia joista on pakko huolehtia, jäisin vain sänkyyn ja makaisin siellä syömättä ja juomatta niin kauan että kuihtuisin pois. Ei tee mieli syödä mitään, en voi kuvitellakaan nieleväni muruakaan, en edes vettä - aivan kaikki kuvottaa kuten aina käy kun joku on todella huonosti. Olo on niin lamaantunut ja kertakaikkisen paha, etten ole tainnut koskaan kokea tällaista. Kuinka syviin vesiin ihminen voi vielä vajota? Ja jos niin käy niin miltä se sitten tuntuu? Pelottaa ajatella...

Mietin, pitäisikö mainita klinikalla maanantaina tästä olosta ja näistä tunteista ja ajatuksista. Mutta mitä hyötyä siitä on, minkä ne sille voi? Eivät ne voi tehdä mitään. Mitään muuta kuin varata ajan psykologille ja laittaa laskun perässä kotiin. Mitä se auttaa jos alan siellä parkumaan, ei se tätä tilannetta muuksi muuta.

Se terveysasemalle soittaminen jäi viikolla tekemättä tuon veritestikäänteen takia. Jotenkin sitä vain lykkäsi, mutta tänään laitoin sähköisen asioinnin kautta viestin, koska kiinnihän se on viikonloppuisin. Toivon, että ne ottavat sieltä yhteyttä niin pian kuin mahdollista. Kun jaksaisin kärvistellä vielä huomisen, niin maanantaina voisin saada ainakin jo jotain apua, edes lääkäriajan vaikken usko sitä ihan näille lähipäiville saavani. Kerroin mahdollisimman seikkaperäisesti olotilastani ja toivottomuudestani, kuten nyt tähänkin ja loppuun pyysin vielä lähetettä noihin aiemmin kirjoittamiini verikokeisiin. Pelottaa, jos en saa sieltäkään apua. Pelottaa jos en saa mistään apua enkä jaksa yksin.

Mulla on sellainen huono tapa, että kun olen aivan paskana vetäydyn omaan kolooni ja suren yksin. Aina niissä tiloissa tuntuu, etten jaksa puhua sanaakaan kenellekään, eivätkä mitkään lohdutusyritykset auta tai helpota oloani, vaikka toiset kuinka yrittäisivät. Tunnen siitä syyllisyyttä ja huonoa omatuntoa etten piristy, ja tulee huono olo myös lohduttajan puolesta kun millään sanoilla ei ole mitään vaikutusta. Ja ärsytys siitä, että joku jo monta lasta saanut ystävä joita suurin osa ystävistäni on, yrittää lohduttaa sanomalla: "Kyllä se siitä, kyllä se vielä onnistuu", ja siinä hetkessä tekee vain mieli huutaa että hyvähän sun on sanoa kun lapset odottaa kotona, siksi ja muutenkin lapsia saaneita ihmisiä on erittäin vaikea kohdata. Ja kun en ole siinä onnekkaassa asemassa, että niitä lapsettomia naispuolisia ystäviä ei juuri tätänykyä ole - joita nyt niin karvaasti kaipaan, olen todella yksin. Vaikkei se ole helppoa, tuntuu se kuitenkin helpommalta.

Tämä lapsettomuus on siitäkin vaikea tuska, ettei tässä ihan oikeasti auta mikään. Ei mitkään sanat tai piristysyritykset, ei silloin kun on tarpeeksi pohjalla. Päässä on vain se ainoa ajatus, ettei ole lasta eikä kukaan voi sitä muuttaa ja äärettömyyksiin saakka vyöryvä pelko etten koskaan saa kokea äitiyttä. Jos joku kysyy minulta kuinka lapsetonta voisi lohduttaa, en osaisi vastata. Minulla ei ole siihen vastausta, ei mitään tiettyä kaavaa tai hyväksi havaittuja sanoja. Kun mitään ei ole tehtävissä, ei mitään, silloin ei auta mikään.

Osa lapsettomista sanoo, että tuska helpottaa kun tekee aina uuden hoidon heti perään. Silloin saa uutta toivoa ja elämässä alkaa näkyä valoa edes vähän. Se on myös minun kohdallani aivan totta. Muistan, kuinka oli helpompaa aina nousta tästä suosta silloin, kun tein useamman hoidon putkeen, jotenkin sitä pääsi jaloilleen jo muutamassa päivässä, horjuville mutta kuitenkin niin että ne kantoivat. Nyt, kun seuraavaa hoitoa saa odottaa enkä edes vielä tiedä kuinka kauan, tiedän etten tule nousemaan. Ehkä sitten joskus kun voi taas kokeilla onneaan tässä julmassa arpapelissä. Tällä hetkellä ei yksinkertaisesti taloudellisista syistä ole mahdollisuutta yrittää heti uudelleen. Oikeasti ihmettelen, miten olen pärjännyt näinkin pitkälle opiskelijana - tai jos tarkkoja ollaan en edes tällä hetkellä ole opiskelija, mut syksyllä pitäisi taas olla jos vain pystyisin...

Tässä kohtaa kun tunteet heittelee ja ajatukset siinä samalla, raivostuttaa ettei yhteiskunta tue itsellisiä naisia tai naispareja hedelmöityshoidoissa. Lähinnä julkisen puolen taktiikka, jossa meidät käännytetään kotiin jo alkumetreillä. Kunpa tämä onnistuisikin julkisen hinnoilla, ei olisi rahallista estettä laisinkaan. Mutta minkäs teet, maksa itse tai ole ilman. Se on nykyinen käytäntö. Kunpa löytäisin jotakin kirjoitushommia edes kesäksi, sekin suuri apu nopeuttaisi hoitojen jatkumista. Niitä on vain niin vähän tarjolla, etten ala senkään varaan elämääni rakentaa.

Nyt vain toivon, ettei fyysisiä kipuja enää tulisi, se henkinen puoli pysyy mukana tästäkin eteenpäin halusin tai en. Takerrun toivoon siitä, että saisin lääkäristä siihen kipuun apua. Se on ainoa lanka jonka avulla yritän nyt tätä elämääni pyörittää. Yksin en todellakaan enää jaksa. Se on selvää.

Kuukauden päästä alkaisi lukuaika psykologian valintakoetenttiin. Mistä saan voimia siihen? Ja onko musta edes olemaan terapeuttina muille kun olen itse aivan rauniona. Eihän sitä töitä toki heti opintojen alettua tehdä, ja aika kuluu ja asiat voivat muuttua... Mutta nyt sekin tuntuu vain no, turhalta. Niin kuin kaikki muukin. Mutta se lukeminen ei ole nyt tämän hetken murhe. Mietin sitä myöhemmin.

Piinaa osa 2

Nyt on pakko vähän päivitellä eilistä tilannetta uudelleen, kirjoittaa ihan vaikka vain itseään terapoidakseen jos ei muuta.

Soitin tänään klinikalle heti aamupäivästä. Ilmoitin hoitajalle uuden kierron alkaneen ja varmistelin, että lääkkeet voi lopettaa.

Ajattelin, että homma on siinä, että ilmoitan heille vain tuloksen, saan vahvistuksen sille että voin heittää nuo kapselit ja pillerit jonnekin kaapin perälle tai vaikka kellarikomeroon, sinne samaan paikkaan kaikkien kassien ja nyssäköiden alle jonne aikoinaan kiikutin myös pussillisen saamiani vauvanvaatteita. Ei se ihan niin vaan sitten onnistunutkaan. Tai no varmaan olisi onnistunut jos olisin vain itsepäisesti päättänyt olla lääkkeitä käyttämättä. Mutta päätin olla tunnollinen ja kunnollinen ja noudattaa kiltisti annettuja ohjeita.

Hoitaja kyseli, millaista vuoto on. Kerroin että ihan verta kuten kuukautisissa nyt yleensä, ei aivan niin runsasta mutta vuotaa kyllä ihan selkeästi. Vastaukseksi kysymykseeni sain, ettei missään tapauksessa saa lopettaa. Että keltarauhashormoni on välttämätön sen raskauden jatkumisen kannalta. Minkä helv... raskauden? En esittänyt vastakysymystä mutta mietin sitä hiljaa mielessäni.

Lutinuksen pitäisi pitää vuoto poissa. Vuoto voi tulla kohdun suulta, muttei sen pitäisi olla kuukautisvuotoa. En ruvennut väittämään vaikken hetkeäkään usko muuhun kuin kuukautisiin, en ainakaan mihinkään hyvään ja onnelliseen. Kyllä minä kuukautiset tunnistan silloin kun sellaiset pamahtaa päälle.

Hoitaja pyysi tulemaan maanantaina aamupäivästä veritestiin, josta saadaan lopullinen tulos asiaan. Täytyisi olla klinikalla ennen yhtätoista, että saadaan tulos iltapäiväksi valmiiksi. Lupasin käväistä kympin maissa jotta saadaan tämä asia pois kuleksimasta. Siinähän se nähdään.

Koska Google on aina niin kätevästi käsien ulottuvilla aloin taas selata sitä. Lutinus ja vuoto. Lutinus ja verinen vuoto. Tarkoituksena lähinnä selvittää sitä, kuinka helposti kuukautiset voivat lyödä sen läpi.

Löysin Tampereen yliopistollisen sairaalan sivuilta esittelyn keltarauhashormonivalmisteista sekä siitä, missä tilanteissa ja kuinka niitä käytetään. Jutun lopussa kerrottiin, että raskauden alussa saattaa tulla veristä vuotoa, joka voi olla myös runsasta ja kuukautismaista. Että on erittäin tärkeää jatkaa lääkkeitä niin kauan kunnes mahdollinen negatiivinen tulos on varmasti selvillä. Olin ensin vähän että jahas, onko se sitten sitä. Mutta annoin ja oikeastaan pakotin itseni pudottautumaan moisista pilvilinnoista alas samantien. Ei näillä vuodoilla olla raskaana.

Tunnen itseni hölmöksi googlettaessani asiaa. Miten annan itseni kuvitella kaikenlaista, edes meinata sellaista, miksi annan jonkin olemattoman toivon herätä kun kuitenkin putoan sitten vieläkin korkeammalta. Ei tämä ole kiinnittymisvuotoa. Ei voi olla, koska vuodan koko ajan. En limaa tai hyytymiä, mutta verta kuitenkin. Kaikki ei voi olla hyvin, hyvin ollessaan kohtu ei vuoda näin. Ei varmasti vuoda. Ei voi. Ei mitenkään.

Käyn siis maanantaina veritestissä, sitten saan tämän kaiken taas kerran pakettiin. Olen surullinen jo nyt, mutta en uskalla edes kuvitella maanantai-iltapäivää ja iltaa ja aikaa siitä eteenpäin. Tämä kaikki on niin kamalaa. Tuntuu kitumiselta. Eipäs, ei kun juupas ja sitten kuitenkaan oikeasti ei... Tuntuu typerältä käyttää lääkkeitä, joilla ei ole enää mitään merkitystä. Tuntuu niin turhalta ja ahdistavalta miettiä kelloa, koska ne täytyy muistaa. Miksi tämä ei voisi olla jo tässä. Miksi vielä pitää odottaa. Vaikka kuinka sen tajuaa ettei siellä ole mitään eikä tarvitse jännittää, on kuitenkin tässä kaikessa niin kauan jonkinlainen jännite ennen kuin se lopullinen totuus tulee vasten kasvoja.

Ehkä vielä joskus on hyvä

Murtuneena, mieli ja koko elämä aivan pieninä palasina joudun taas toistamaan saman lauseen kuin joka ikinen kerta ennenkin tämän yritystaipaleen aikana: Ei mitään, ei niin yhtään mitään. Ei mitään toivoa, ei pienintäkään, kaikki vietiin pois ja jäljelle jäi pelkkiä kyyneleitä.

Pakastealkionsiirto tehtiin viime perjantaina. Tyhmänä jollain kumman tavalla hieman toiveikkaammalla mielellä hain viisipäiväisen blaston kyytiin klinikalta iltapäivällä kello kahden pintaan. Se oli selvinnyt hyvin sulatuksesta, oli oikein hyvännäköinen ja hyvin jakautunut pieni toivoni. Odotin käytävällä hetken, marssin huoneeseen ja minuutti tai pari, kaikki oli valmista eikä itse toimenpide tuntunut juuri miltään.

Sitä ennen pumppasin hormonia molemmista päistä päiväsotalla; kierron toisesta päivästä alkaen Progynovaa ja viisi päivää ennen siirtoa tuli mukaan Lutinus antamaan keltarauhashormonia yrityksen tueksi. Toivoin, toivoin ja toivoin. Jatkoin niitä vielä siirron jälkeen.

Kunnes tänään kaikelta toivolta katkesi jälleen siivet. Kaikki lyhistyi kasaan, elämältä putosi taas pohja ja nyt voin vain maata sängyllä niin suuren painolastin alla että pelkään tukehtuvani tähän tuskaan. Uusi kierto, eikä enää mitään tehtävissä. Se pieni ihmisenalku ei jaksanut pidemmälle. Enkä minä jaksaisi hengittää. Meinasin ensin kirjoittaa ettei äiti jaksaisi hengittää mutta mikä äiti minä olen. En mikään. En kenenkään äiti.

Mutta miten tämä meni näin, miten helvetissä jo piinapäivänä numero viisi? En osannut ollenkaan odottaa tällaista, luulin että vuotaisin vasta kahden viikon kuluttua. Mitä nämä lääkkeet mulle ja kropalleni oikein tekivät? Kierron pituudeksi jäi 24 päivää, mikä on todella harvinaista noin niin kuin yleensä, sitä on tapahtunut ehkä maksimissaan kolmesti tähänastisen elämäni aikana.

Kiinnittymisvuotokorttia on turha nostaa esiin, tämä ei todella ole sitä. Ei nämä vatsatuntemukset ja vuodon määrä. Kyllä se oli siinä. Siinä jälleen.

En tiedä kuinka saan taas kerättyä näistä palasista jotakin edes puoliksi ehjää. En tiedä kuinka jaksan eteenpäin kun tuntuu, että muserrun kerta kerralta tämän suruni alle vain enemmän ja enemmän, ja jokaisesta pettymyksestä nouseminen on vain entistä vaikeampaa.

Soitan huomenna klinikalle. Soperran puhelimeen sen saman tarinan, jonka olen joka puhelussa tämän saman odotuksen päätteeksi aina yrittänyt itkun keskeltä pukea sanoiksi. Toivottavasti siellä ei yritetä valaa vielä toivoa sillä kiinnittymisvuodolla. Vihaan tätä. Vihaan tätä tilannetta ja omaa kroppaani ja tätä saatanan henkistä kipua.

Soitan myös terveysasemalle, mikäli pääsen puhelimella läpi. Kai siellä on takaisinsoitto. Nyt ollaan siinä pisteessä, että on pakko pyytää jonkinlaista keskusteluapua. Yksin en enää tämän kanssa selviä, se on myönnettävä vaikka se on ollut vaikeaa. Lisäksi yritän ympäripuhua lähetteen verikokeisiin; se paljon puhuttu ferritiiniarvo ja kaikki mahdolliset kilpirauhaskokeet. Haluan selvittää ne ennen seuraavaa siirtoa (johon täytyy taas kasata ensin rahaa ennen kuin siihen pääsee), koska noilla on merkitystä onnistumisen kannalta, ja on äärimmäisen typerää tehdä siirtoja kroppaan, jossa mahdollisesti on noissa arvoissa jotain mätää - se on selvitettävä ja hoidettava pois jos jotain hoidettavaa löytyy.

Miten sitä oli niin tyhmä, että ajatteli edes hetken verran että kaikki voisi tällä kertaa sujua. Olihan kyseessä alkionsiirto, ei enää inseminaatio. On niin paljon niitä onnellisia, joilla kaikki on sujunut kuin tanssi ensimmäisestä siirrosta alkaen. Sitä mietti, että ehkä itselläkin voisi sujua. Vaan eipä sujunut. Ei todella sujunut eikä tälle voi mitään.

Olen niin pettynyt, surullinen. Suru ei riitä edes kuvaamaan sitä tunnetta, joka minua ja koko kotia ja ihan kaikkea täällä ympäröi. Yritän vain hengittää. Ja ottaa pieniä askeleita. Minuutti kerrallaan. Tunti kerrallaan. Päivä kerrallaan. Jossakin vaiheessa sitten viikko kerrallaan. Ehkä vielä joskus on hyvä. Onni. Täyttyneet toiveet. Mutta juuri nyt elämä tuntuu tyhjältä ja merkityksettömältä. Onneksi on eläimet. En olisi ilman niitä edes puoliksi näinkin vahva kuin mitä nyt olen. Pakko olla niiden takia.