Ehkä vielä joskus on hyvä

Murtuneena, mieli ja koko elämä aivan pieninä palasina joudun taas toistamaan saman lauseen kuin joka ikinen kerta ennenkin tämän yritystaipaleen aikana: Ei mitään, ei niin yhtään mitään. Ei mitään toivoa, ei pienintäkään, kaikki vietiin pois ja jäljelle jäi pelkkiä kyyneleitä.

Pakastealkionsiirto tehtiin viime perjantaina. Tyhmänä jollain kumman tavalla hieman toiveikkaammalla mielellä hain viisipäiväisen blaston kyytiin klinikalta iltapäivällä kello kahden pintaan. Se oli selvinnyt hyvin sulatuksesta, oli oikein hyvännäköinen ja hyvin jakautunut pieni toivoni. Odotin käytävällä hetken, marssin huoneeseen ja minuutti tai pari, kaikki oli valmista eikä itse toimenpide tuntunut juuri miltään.

Sitä ennen pumppasin hormonia molemmista päistä päiväsotalla; kierron toisesta päivästä alkaen Progynovaa ja viisi päivää ennen siirtoa tuli mukaan Lutinus antamaan keltarauhashormonia yrityksen tueksi. Toivoin, toivoin ja toivoin. Jatkoin niitä vielä siirron jälkeen.

Kunnes tänään kaikelta toivolta katkesi jälleen siivet. Kaikki lyhistyi kasaan, elämältä putosi taas pohja ja nyt voin vain maata sängyllä niin suuren painolastin alla että pelkään tukehtuvani tähän tuskaan. Uusi kierto, eikä enää mitään tehtävissä. Se pieni ihmisenalku ei jaksanut pidemmälle. Enkä minä jaksaisi hengittää. Meinasin ensin kirjoittaa ettei äiti jaksaisi hengittää mutta mikä äiti minä olen. En mikään. En kenenkään äiti.

Mutta miten tämä meni näin, miten helvetissä jo piinapäivänä numero viisi? En osannut ollenkaan odottaa tällaista, luulin että vuotaisin vasta kahden viikon kuluttua. Mitä nämä lääkkeet mulle ja kropalleni oikein tekivät? Kierron pituudeksi jäi 24 päivää, mikä on todella harvinaista noin niin kuin yleensä, sitä on tapahtunut ehkä maksimissaan kolmesti tähänastisen elämäni aikana.

Kiinnittymisvuotokorttia on turha nostaa esiin, tämä ei todella ole sitä. Ei nämä vatsatuntemukset ja vuodon määrä. Kyllä se oli siinä. Siinä jälleen.

En tiedä kuinka saan taas kerättyä näistä palasista jotakin edes puoliksi ehjää. En tiedä kuinka jaksan eteenpäin kun tuntuu, että muserrun kerta kerralta tämän suruni alle vain enemmän ja enemmän, ja jokaisesta pettymyksestä nouseminen on vain entistä vaikeampaa.

Soitan huomenna klinikalle. Soperran puhelimeen sen saman tarinan, jonka olen joka puhelussa tämän saman odotuksen päätteeksi aina yrittänyt itkun keskeltä pukea sanoiksi. Toivottavasti siellä ei yritetä valaa vielä toivoa sillä kiinnittymisvuodolla. Vihaan tätä. Vihaan tätä tilannetta ja omaa kroppaani ja tätä saatanan henkistä kipua.

Soitan myös terveysasemalle, mikäli pääsen puhelimella läpi. Kai siellä on takaisinsoitto. Nyt ollaan siinä pisteessä, että on pakko pyytää jonkinlaista keskusteluapua. Yksin en enää tämän kanssa selviä, se on myönnettävä vaikka se on ollut vaikeaa. Lisäksi yritän ympäripuhua lähetteen verikokeisiin; se paljon puhuttu ferritiiniarvo ja kaikki mahdolliset kilpirauhaskokeet. Haluan selvittää ne ennen seuraavaa siirtoa (johon täytyy taas kasata ensin rahaa ennen kuin siihen pääsee), koska noilla on merkitystä onnistumisen kannalta, ja on äärimmäisen typerää tehdä siirtoja kroppaan, jossa mahdollisesti on noissa arvoissa jotain mätää - se on selvitettävä ja hoidettava pois jos jotain hoidettavaa löytyy.

Miten sitä oli niin tyhmä, että ajatteli edes hetken verran että kaikki voisi tällä kertaa sujua. Olihan kyseessä alkionsiirto, ei enää inseminaatio. On niin paljon niitä onnellisia, joilla kaikki on sujunut kuin tanssi ensimmäisestä siirrosta alkaen. Sitä mietti, että ehkä itselläkin voisi sujua. Vaan eipä sujunut. Ei todella sujunut eikä tälle voi mitään.

Olen niin pettynyt, surullinen. Suru ei riitä edes kuvaamaan sitä tunnetta, joka minua ja koko kotia ja ihan kaikkea täällä ympäröi. Yritän vain hengittää. Ja ottaa pieniä askeleita. Minuutti kerrallaan. Tunti kerrallaan. Päivä kerrallaan. Jossakin vaiheessa sitten viikko kerrallaan. Ehkä vielä joskus on hyvä. Onni. Täyttyneet toiveet. Mutta juuri nyt elämä tuntuu tyhjältä ja merkityksettömältä. Onneksi on eläimet. En olisi ilman niitä edes puoliksi näinkin vahva kuin mitä nyt olen. Pakko olla niiden takia.