Ei tästä kaunista saa

Ei tämän asian, tulevan alkionsiirron ja ylipäätään koko lapsettomuuden taka-alalla pitäminen ja kaikkien ikävien asioiden, pelkojen ja mieleen takertuneiden kauhuskenaarioiden torjuminen ollutkaan niin helppoa kuin ajattelin. Se ei ollut sitä todellakaan ja siitä on ollut niin vaikea kirjoittaa. Tekstiä on pyyhkiytynyt pois, sitä on talletettu luonnoksiin ja jätetty sinne, avattu kokonaan uusi tekstilaatikko ja aloitettu ikäänkuin puhtaalta pöydältä ja taas lopulta annettu vain olla. Mikä siinä(kin) on niin vaikeaa?

Ja miksi on niin vaikeaa myöntää voivansa huonosti? Joka kerta kun joku kysyy kuinka voin, vastaus on poikkeuksetta "Ihan hyvin". Onko kaikki hyvin? "On, kaikki on hyvin". Ketä varten minä esitän? Kuinkahan ihmiset reagoisivat jos yhtenä kauniina päivänä - jotka eivät ole viime aikoina näyttäytyneet minulle mitenkään kauniina - poikkeaisin tutulta ja turvalliselta, helpoimmaksi havaitsemaltani polulta ja sanoisin: "Ei, kaikki ei ole hyvin enkä minä enää jaksa". Siinä ainakin huomaisi, ketkä katsoisivat parhaaksi (parhaakseen) häipyä paikalta, ja ketkä jäisivät vierelle lohduttamaan. Jos tässä edes voi lohduttaa. Kun tuntuu ettei mikään lohduta. Ei mikään.

Totuus on, etten minä voi hyvin. En ole voinut enää aikoihin, mutten ole halunnut tehdä siitä mitään julkista numeroa. Koko tämä taival on alkanut käydä rankaksi. Vuodesta toiseen toivominen, odottaminen ja pettyminen. Ja nimenomaan se odottaminen aina uutta kertaa ja mahdollisuutta, milloin on sopiva sauma ja hetki ottaa seuraava askel. Onnekseni minulla on pari ihmistä lähellä jotka tietävät. Heille ei tarvitse tarinoida mitään kaunisteltua versiota, vaan voin kertoa että nyt sattuu niin ettei henki tahdo kulkea. Ei tästä kaunista saa enää tekemälläkään.

Joka paikka pursuaa vauvoja. Niitä on ihan kaikkialla. Kotiovesta ulos lähtiessäni pelkään, kuinka monta vaunuja työntävää äitiä reissullani kohtaan, kuinka monta tikariniskua sydän tällä kertaa saa. Ja takaisin tullessani muistan vain, että mieli on jossain vaiheessa epätoivoisesti ja väkisin yrittänyt laskea niitä mutta sen on ollut pakko lopettaa, sillä niitä on niin paljon ettei sen kapasiteetti riitä pysymään perässä. En tahtoisi liikkua enää missään, mutta välillä on pakko. Ajoitan treenit koiran kanssa mahdollisimman myöhälle iltaan, että saisin hoitaa hommat mahdollisimman vähillä kolhuilla. Kauppareissut olisi kivuttominta tehdä öisin, jolloin vaunutrafiikki on hiljaisimmillaan. Kiitän sydämestäni pääkaupunkiseudun Prismoja, joista ainakin osa kuten meidän lähi- Prisma pitävät ovensa auki läpi vuorokauden.

Eivätkä lähipiiristä putkahtelevat vauvauutiset kevennä yhä raskaammiksi käyviä askeleita. Tuntuu kuin niitä olisi joka kulman takana. Aina jonkun tutun pitkästä aikaa tavatessa kajahtaa ilmoille uusi onnellinen tarina. Ja olen aivan varma, että jälkeenpäin ihmiset puhuvat keskenään vimmatusti siitä, miksei se ollut iloinen. Miksi se ei hymyillyt, miksi se ei edes onnitellut. Ja voi luoja kuinka haluaisin onnitella ja olla aidosti onnellinen muiden puolesta, karistaa surun ja katkeruuden tunteet pois yltäni. Juuri nyt en vain pysty. Siinä vaikeimmassa hetkessä suru kuristaa äänen pois, vaijentaa minut hiljaiseksi niin etten saa sanotuksi edes sitä yhtä ainutta yksinkertaista sanaa: "Onnea". Kaksosuutinenkin tuli ihan vähän aikaa sitten. Se sattui tuplasti. Ei sellaista voi ymmärtää. Että joku toinen saa tuplaonnen ja tänne se onni edes yksin tuplista tai triploista puhumattakaan ei vain tietään löydä. Onko reitti luokseni liian vaikeakulkuinen? Olenko sille jotain niin saavuttamatonta, että se tekee äitiydestänikin sellaista? Mahdotonta. Elämä on niin epäreilu. En halua tietää. En halua kuulla enää mitään. En vain kestä enempää.

Joulusta ei ole juuri kerrottavaa. Se oli edellisiin verrattuna vaikea, mutta sain sen kuitenkin rämmityksi läpi. Silloin lapsettomuus korostuu aivan uskomattomiin mittoihinsa verraten tavalliseen arkeen. Se korostuu varsinkin tilanteessa, jossa joulua viettää lapsiperheessä, olkoonkin kuinka sukulaisperheitä hyvänsä.

Tekisin mitä tahansa, ihan mitä tahansa että hän tulisi riemusta hihkuen luokseni ja kysyisi: "Äiti, milloin pukki tulee?". Tai kertoisi, ettei ole nähnyt vielä yhtäkään tonttua ikkunassa. Tekisin mitä tahansa, että saisin lukea omien lasteni kirjeitä joulupukille ja toteuttaa heidän lahjatoiveitaan. Tekisin mitä tahansa voidakseni seurata heidän riemuaan ja jännitystään kun joulu on ovella. Nyt pukin tullessa luikahdin koirien kanssa toiseen huoneeseen koska ne sinne joutuivat pukkihetken ajaksi, kyyhötin lattialla ja yritin olla romahtamatta. Mietin, että jos joku nyt tulisi kertomaan etten koskaan tule saamaan kokea noita samoja hetkiä omien lasteni kanssa, joita kuulin huoneen oven takana muiden samaan aikaan elävän, sydämeni pysähtyisi siihen paikkaan. Se vain pysähtäisi enkä enää olisi. Onneksi kukaan ei voi tietää sitä etukäteen. Vaikka minä pelkään tietäväni.

Alkionsiirron ajankohtaa en vielä tarkalleen tiedä. Se on sitten kun kierrot osuvat kohdilleen, mutta karkeasti arvioisin että helmikuun puolelle se reilusti menee. Ja saa mennäkin. Epäonnistuminen pelottaa jo sen verran, että lykkään sitä melkein mielelläni. Epätietoisuuskin tuntuu turvallisemmalta tunteelta kuin pettymysten tuoma myrsky.

Yritin aiemmin kysyä lääkäriltä siitä, voivatko kemialliset raskauteni ennustaa alkioiden huonoa kiinnittymistä. Vastaus oli ettei inseminaatioissa mahdollisesti aikaansaatuja alkioita voi vertailla ivf-alkioihin. Toki niiden laadusta ei voi mennä takuuseen mutta yritin vielä kysyä, että jos alkion kiinnittyminen on kuitenkin heikompaa, että mitä sitten tehdään. Ei niitä voi vertailla. No ei sitten. Olkoon. Silti pelkään, että kiinnittymisessä on jotain häikkää eikä tästäkään tule mitään. Jos tämä siirto ei onnistu, alkaa taas hetken odottelu jotta saan säästettyä rahaa seuraavaan, eli heti perään en pääse tekemään uutta yritystä. Pelottaa jo valmiiksi se, kuinka pitkälle tämä tie vielä voi venyä. Ja sehän voi. Nyt edetään hetki kerrallaan ja ihmetellään tulevia päiviä. Juuri muuta ei voi nyt tehdä asian edistämiseksi.