20+?

Perjantaina jännitti aika tavalla, kun valitsin puhelimesta klinikan numeron soitellakseni sinne alkiotilanteesta. Saatuani hoitajan kiinni, hän kysyy ensimmäisenä kuinka olen voinut ja jännitys kasvaa vielä entisestään siinä niin pitkältä tuntuvan odotuksen aikana kun kertaan, ettei hyperstimulaatioon viittaavia merkkejä ole näkynyt, vettä on juotu paljon ja vointi on koko ajan ollut hyvä. Ehdin siinä hetkessä vain miettiä ja koko sydämeni pohjasta ennen lopullista tuomiota toivoa, että olisipa pakkaseen saakka selvinnyt edes yksi alkio, edes yksi pieni mahdollisuus...

Hoitaja puhelimen päässä lähtee lopulta tarkistamaan määrää. Odotusta... Sydän takoo... Painava tunne vyöryy läpi kropan. Entä jos siellä ei ole mitään? Entä jos kaikki pistokset, punktiot, rahanmeno ihan kaikki onkin ollut aivan turhaa. Voiko mun munasoluilla saada aikaan mitään? Onko niistä mihinkään? Miksei kukaan sano mitään? Todellisuudessa odotan ehkä muutaman sekunnin, aivan tavallisen sekunnin joka kuuluu asiaan. Hoitaja palaa puhelimeen. Yritän kuulostella äänenpainoa, voisiko siitä päätellä jotain?

Ja lopulta: Alkioita on torstaina pakastettu 20. 20? Ei kaksi... Vaan kaksikymmentä. Miten voi olla. Voiko olla? Hoitaja jatkaa vielä, että huomenna pakastellaan lisää. Soittavat maanantaina tietoja niiden lukumäärästä. Varmistin vielä, että ne torstaina pakastetut olivat kolmen päivän ikäisiä. Ja heti perään tajusin että tietysti olivat, koska punktio tehtiin maanantaina, kuinka muutenkaan.

Eilen aamulla soi puhelin. Näin että soitto tuli tuntemattomasta numerosta. Pelästyin ihan tosissani, että nyt on jossain päin tapahtunut jotakin kamalaa. Lauantaiaamu- tai paremminkin jo aamupäivä ja estetty numero. Mitä muuta se voi olla? Vähän varoen ja haroen vastasin ja odotin jotakin ikävää... Mutta puhelu oli klinikalta. En osannut odottaa yhteydenottoa sellaiseen aikaan, mutta se helpotti oloa todella. Toinen hoitaja soitti vain ilmoittaakseen, että biologi on sittenkin töissä lauantaina ja pakastelee alkioita iltapäivällä. Tuolloin oli pakkaseen menossa jotain, muttei tarkkaa määrää vielä tiedetty. Siihen klinikalta soitellaan lisätiedot maanantaina.

Jatkoviljely saatiin kuin saatiinkin siis järjestettyä viikonlopusta huolimatta. Toivottavasti sieltäkin saataisi vielä jotain pakastinta täyttämään. Jos ei, niin alan tietysti vatvoa sitä, jakautuuko mikään noista kahdestakymmenestä alkiostakaan niin pitkälle, jos ihan tuoreeltaan viljellyistäkään ei edes yksi selviä. No mietitään sitä sitten jos siltä saralta saadaan ikävämpiä uutisia. Siihen saakka yritän olla ajattelematta...

En koskaan aiemmin ole ollut näin lähellä omaa lasta. Jotenkin se tuntuu niin liikuttavalta, että ehkä hän on jo tavallaan olemassa. Tai he kaikki, jos asiat järjestyvät sillä kaikkein parhaimmalla tavalla. Mitä tahansa voi vielä tapahtua. Sulatellessa voi käydä alkiokato, mikään niistä ei välttämättä kiinnity, tai pieleen voi mennä mikä tahansa vaihe, varmuutta ei ole mistään. Sovin silti itseni kanssa että yritän olla miettimättä liikaa. Yritän viettää jouluni rauhassa ja luottaa siihen, että pienet selviävät kaikista vaiheista kyllä. Ainakin osa heistä. Antaa joulunpyhien soljua ohi, vuoden vaihtua ja uuden pyörähtää käyntiin ihan rauhassa. Vasta sitten on siirto, jos vain alkiot selviävät sulatuksesta. Ja vasta sitten ylipäätään on aika miettiä tätä kaikkea enemmän. Yritän nyt ihan tosissani säilyttää mielenrauhan vuoden loppuun saakka, koska vasta se tuleva vuosi näyttää kuinka tässä lopulta käy.