Sellaisen mulle voisi antaa. Oikein mitalin parhaasta suorituksesta, jos moisestakin lajista joku keksisi laittaa kisan pystyyn. Tämä mun bloggaustahtini on todella harvaa ja epäsäännöllistä, mikä välillä rasittaa itseänikin. Olisi kiva kirjoittaa päivittäin, tai edes muutaman kerran viikkoon niin, että tämä homma pysyisi edes jollakin tapaa elossa. Kerrottavaakin olisi vaikka ja kuinka. Suurin syy bloggaamattomuuteen on niinkin yksinkertainen, kuin kuvien puute. Uskokaa tai älkää, mutta se minua tässä eniten rassaa. Kun ei ole kuvia, tuntuu jotenkin typerältä alkaa sepustamaan tekstiä tuhansin sanoin siitä, mitä milloinkin teen ja missä jutuissa olen mukana, kun kuvathan tunnetusti kertovat paljon enemmän. Tällä hetkellä mulla ei ole käytännössä minkäänlaista mahdollisuutta ottaa kuvia mistään. Digikamera löytyy, mutta täytyisi selvittää, mikä siinä mättää, kun se toimii hetken kerrallaan ja sitten sammuu, eikä taas lähde henkiin pitkään aikaan. iPhone toimi vallan mainiosti sen korvikkeena, mutta juuri nyt en saa kuvia siirrettyä siitä koneelle. Johto sai osumia kissojen hampaista, joten ei mitään mahdollisuutta yhdistellä laitetta läppäriin... Bloggerin sovellus löytyy, mutta en ole vieläkään saanut sitä järkevästi pelittämään ja näin ollen kaikki kuviin liittyvä tuntuu mahdottomalta. Täytyy koittaa järjestellä hommat kuntoon... jotenkin. Kunhan saan aikaiseksi. En uskalla luvata koska se tapahtuu. Ehkä jo huomenna, ylihuomenna, viikon, kuukauden, vuoden, viiden vuoden tai 10 vuoden päästä. Aika näyttää. Mähän en ole tunnetusti ripeä toiminnoissani. Hoidan asiat vasta sitten kun on aivan pakko, oli kyse mistä tahansa. Viimetippaan jättäminen on valitettavan yleinen juttu mun arjessa ja juhlassa.
Täällä Helsingissä olen asustellut nyt kohta pari kuukautta. Muuttaessani tänne ja jo aiemmin uskoin viihtyväni mainiosti, jopa niin hyvin, etten enää ajattelisi muuttavani takaisin Itä-Suomeen. Tunne on pysynyt hyvin samana, eikä mulla ole minkäänlaista hinkua lähteä tekemään uutta muuttokuormaa. Ei ainakaan kaupungin ulkopuolelle. Lauttasaari on se kauimmaisin paikka, johon voisin koko omaisuuteni siirtää. Ja hyvin todennäköisesti näin tuleekin tapahtumaan jossakin vaiheessa. Mutta ei aivan vielä. Nautiskellaan nyt Itä-Helsingin pienestä, oikein viihtyisästä ja yhteisöllistä tuntua hohkavasta ihanasta kaupunginosasta luonnon ja meren äärellä. Aika täällä ei käy pitkäksi, aina on jotain tehtävää ja nähtävää jossain päin pääkaupunkiseutua. Aina kun huvittaa kotiovesta jonnekin hipsiä, on aina jokin paikka avoinna ja tapahtumaa riittää. Matkustaminen tuntuu myös niin kovin helpolta. Joensuussa bussit kulkevat kahdesti tunnissa lähiöistä keskustaan, ja siellä on jatkuvasti pakko kytätä kellon kanssa sitä, mihin aikaan täytyy lähteä ja milloin on oltava taas menossa. Oli laskettava tunteja ja minuutteja, kuinka kauan ehtii missäkin päin aikaansa viettämään. Täällä mun ei tarvitse kuin päättää lähteä, ja pääsen muutamissa minuuteissa lähtemään ja palaamaan. Hyviä asioita riittäisi kertoa, mutta niissä menisi koko päivä ja yö. Toki nääkin on niitä asioita, jotka riippuvat ihan ihmisestä. Toiset viihtyy maalla, toiset kaupungissa ja osa taas siltä ja väliltä. Mun on nyt hyvä olla täällä.
Täällä mulla on aikaa myös viettää enemmän hetkiä vanhojen ja uusien Helsinki-ystävieni kanssa. Sekä tutustua paremmin niihin tuttuihin, joiden kanssa tähän asti on yhteydenpito ollut todella vähäistä. Idässä asuessani ne näkemiset rajoittuivat korkeintaan muutamaan vuodessa, mutta nyt on mahdollisuus tapailla niin usein kuin vain aikataulut antaa molemmilla osapuolilla periksi. Tämä on myös sellainen asia, josta olen valtavan onnellinen. Aiemmin olen kokenut, että sitä yhteistä aikaa on ollut aivan liian vähän, vaikkakin hyvästä syystä - välimatkasta. Tämä asia on ollut helppo nyt korjata. Mulla on täällä vanhoja ystäviä monien vuosien takaa, sekä niitä, joihin olen tutustunut vasta joitakin aikoja sitten. Ja musta on mahtavaa olla heitä kaikkia lähellä. Mulla on sellainen tunne, että tuleva syksy ja aika myös siitä eteenpäin tulee olemaan ikimuistoista, tietenkin hyvässä mielessä. Koko sydämestäni toivonkin niin. Onhan mulla jo ikäviä juttuja ollutkin ihan tarpeeksi. Ei toki pidä mitään varmaa vielä intoilla, koska se tietää lähestulkoon aina jotain kamalaa. Päivä kerrallaan ja antaa ajan näyttää, mitä on tulossa.
Pakko mun on ehkä jotain vielä Big Brotheristakin mainita, kun siihen on nyt enää tasan kaksi viikkoa, kun ovet avautuvat uusille asukkaille. Mielenkiinnolla sitä kyllä odotan, mutta mitään sen suurempaa jännitystä asiasta ei ole havaittavissa. Tulee vain lähinnä mieleen omat muistot ja se, kuinka omista hetkistä talossa on jo niin kauan. Aika vain vierii eteenpäin ja vie minua koko ajan kauemmas ja kauemmas niistä päivistä, kun siellä sain olla. Onneksi muistot ovat ja pysyvät aina, ja nekin ovat pääosin hyviä. Tuntuu kuitenkin joka ikinen vuosi, kuin siitä olisi vasta korkeintaan ne vuoden päivät. Todellisuus on jotain aivan muuta. Kolme vuotta. Se on pitkä aika, mutta toisaalta on ehkä hyväkin, että aikaa kuluu. Niin sen kuuluu mennä. Elämän kulkea eteenpäin, mun siinä mukana. Uusia asioita ja haasteita kuuluu tulla, ja jokainen tapahtuma jää kuitenkin aina elämään omalla tavallaan muistoihin. Muistan, kuinka sitä toivoin, ja lopulta sen saavutin pitkän yrittämisen ja ponnistelujen jälkeen.
Muistan joskus, että multa kyseltiin oman häätöni jälkeen paljon siitä, lähtisinkö taloon vielä uudestaan, jos siihen annettaisi mahdollisuus. Vastasin aina suinpäin sännäten, että todellakin ja tietenkin. Mitään muuta vaihtoehtoa ei ollut. Pidin sitä itsestäänselvyytenä, että pakkaisin saman tien laukut ja kassit, jos niin pyydettäisi tekemään (mä olin kyllä niin mitäänsanomaton, etten kuollaksenikaan uskonut tai uskoisi niin käyvän ;)). Silloin ajattelin, että haluaisin päästä vielä toistamiseen, ottaa kokemuksesta kaikki irti vaativista tehtävistä riehakkaisiin bileisiin. Niin kokemus olisi ollut mulle itsellenikin erilainen. Vaikka se oli jo nyt mahtava ja korvaamaton, se olisi voinut olla vielä mahtavempi. Nyt parin vuoden kuluessa siitä lokakuisesta sunnuntaista mieleni on muuttunut. Asukasaikani meni niin kuin se meni, saan olla onnellinen siitä kaikesta, vaikka koen mokanneeni jollakin tasolla, juuri siinä etten antanut talolle itsestäni juuri mitään ja sitten myöhemmin vertasin itseäni siihen, millainen olen ulkomaailmassa. Täytyy osata antaa itselleen anteeksi, jopa se, että osittain tyri omaa siihen asti elämänsä tärkeintä ja hienointa asiaa. Se täytyy hyväksyä, että asiat menivät kuten menivät ja elämä jatkuu. Uskon, että kaikella on oma tarkoituksensa, vaikkei se tälle asialle ole vielä tullutkaan esiin. Jossain vaiheessa katsoin omia tekemisiäni, tai paremminkin tekemättä jättämisiäni talossa. Ajattelin, että ei helvetti, tollainenko mä olen ollut. Missä mun kieleni ja toimintakykyni on ollut? Jotkut kavereistanikin kysyivät talosta tultuani, että mikä mulla siellä oli, mitä tapahtui. Olen itsekseni käsitellyt tätä asiaa. Nämä on sellaisia juttuja, ettei näitä voi ruotia kenen tahansa kanssa. Ei sellaisten ihmisten, jotka eivät ole koskaan olleet lähelläkään taloa. En voi istua kenen tahansa ystäväni kanssa pöydän ääreen viinilasillisille ja keskustella siitä, millaista talossa oli ja miltä se tuntuu. Toki asian voi ottaa esille, mutta keskustelu olisi hyvin yksipuolista. Molempien on tiedettävä edes jotain. Ihan omista kokemuksista. Ei tarvitse välttämättä olla talossa asunut, sekin riittää että on nähnyt sen kaiken tarpeeksi läheltä. Pelkkä TV-ruudun tuijottaminen kotisohvalta ei riitä. Asioista kenen tahansa kanssa voidaan keskustella vain yleisellä tasolla, ei miettiä niitä syvimpiä tapahtumia ja kysymyksiä. Muistan, että ollessani vielä pelkässä katsojan roolissa ja taloelämästä täysin tietämätön, kun en vielä itse talossa ollut käynytkään, joidenkin vanhojen asukkaiden keskustelleen siitä, kuinka tietyt asiat on vain sellaisia, jotka vain toinen asukas voi käsittää. Silloin en sitä ymmärtänyt, mutta talossa asustaminen opetti, mitä se tarkoittaa. Nyt kolme vuotta myöhemmin voin rehellisesti sanoa, etten välttämättä lähtisi enää taloon. Siis välttämättä. En heti antaisi myöntävää vastausta, toki en suorilta kieltäytyisikään. Olisi ehkä se 50 prosentin mahdollisuus molempiin suuntiin. Ehkä, ehkä ei. Asiaa täytyisi miettiä monelta kannalta. Millainen elämäntilanne, millaisia fiiliksiä heräisi kyseisestä tapahtumasta jne. Olen ehkä tänä aikana oppinut ajattelemaan ja harkitsemaan enemmän. En aina suinpäin lupaudu tai kieltäydy asioista, joissa on ne molemmat puolet, niin hyvät kuin myös vähemmän hyvät, kuten lähes jokaisessa jutussa taitaa olla. Aikani talossa oli sellainen kuin oli, ylä- ja alamäkineen, ja ikuisesti mulle äärettömän rakas ja unohtumaton. Kaikista hiljaisista hetkistä, pitkistä unista (jolloin olisin voinut tehdä jotain muutakin), useista hissukkahetkistä ja lopulta lyhyestä asuinajasta huolimatta. En mä sitä vaihtaisi mihinkään, enkä kenenkään kanssa. Olen myös iloinen siitä, että osasin pitää suuni kiinni yksityisasioistani. Tai tiesin, mihin vedin yksityisyyden rajan, enkä paljastanut aivan kaikkea itsestäni kaikelle kansalle. Tiedän, että se olisi myöhemmin rankasti kaduttanut. Kaikki henkilökohtaiset ja intiimit asiat pysyivät mulla itselläni ja hyvä niin. Sen verran tiedostin jatkuvasti kameroita, että tajusin. Tunnen itseni sen verran hyvin, että tiedän etten olisi itseäni joitakin aikoja eteenpäin kiitellyt. Kaikki asiat eivät kuulu kaikille, eivätkä varsinkaan mulle täysin tuntemattomille ihmisille. Olen hyvin tarkka muutenkin siitä, mitä kukakin musta tietää ja siitä, että asiat tulevat muiden tietoon multa itseltäni ja vain ne, joita haluan kertoa. Musta on myös huvittavaa se, että näen yhä edelleen unia ajasta talossa. Tai lähinnä uudesta mahdollisuudesta. Olen saanut uuden mahdollisuuden mennä taloon. Ja minähän olen mennyt. Siellä on porukkaa, mutta koskaan se ei ole selvinnyt, ovatko ne tyypit tai edes osa heistä meidän kaudelta, vai jotain aivan muita. Olen mukana jutuissa, ja sitten alkaa se unen haaste. Hoen itselleni mielessäni että puhu, puhu puhu nyt. Sano tuohon väliin jotain, puhu, kyllä sä helvetti osaat puhua. Puhun ja puhun, lopulta en keksi enää mitään sanottavaa ja tulee paniikki, että jos en nyt ole äänessä, kaikki luulevat etten ymmärrä tai osaa puhua. Seuraavassa hetkessä mut on laitettu häätöäänestykseen, ja lennän heti ekasta äänestyksestä pihalle jo toistamiseen. Ja mietin, mikä nyt meni vikaan. Herään kotona ja tajuan, että ei, mun ei tarvitse stressata mistään. Ei ole äänestyksiä eikä tarvetta avata suutansa jos ei oikeasti ole mitään asiaa. Onhan se aika mielenkiintoista, että mun alitajunta käsittelee näitä juttuja edelleen. Pitäisi varmaan mennä jonnekin unitutkijalle kyselemään, mikä tään homma on nimeltään. Mulla on kuitenkin niin positiiviset tunnelmat jäänyt muuten kaikesta. En kyllä pidä tuota mitenkään huonona tai epämukavana asiana. Se on ihan hauskaakin. Toiset näkee unia vuosikymmenten takaa myöhästymisistään koulusta tai koetilanteista, tämä on mun juttuni unimaailmassa. En koe näkeväni painajaista, ne ovat vain muistoja ja alitajunnan käsittelemiä juttuja siinä missä mikä tahansa muukin asia.
Lisäksi mulle tuli tänään mieleen häätösunnuntaitani seuraava tiistai. Olen muistellut sitä paljonkin, mutta nyt se palasi taas ajatuksiin samalla kun huomasin, että tasantarkkaan kaksi viikkoa on enää uuteen kauteen aikaa jäljellä. Olin Voicen haastattelussa vielä juuri ennen kuin lähdin kotiin Joensuuhun. Tuosta kyseisestä noin puolituntisesta en muista juuri mitään. Korjailin hölmönä hiuksiani ja vastailin jotain epämääräistä, en todellakaan muista mistä siellä keskusteltiin. Olin aivan pihalla kaikesta. Ainoa henkilö jonka muistan koko hetkestä oli Chisu. Yhteydenkin häneen muistan, sen, mistä hän lähti puheeksi. Multa kysyttiin, kuka julkisuuden henkilö tahtoisin olla yhden päivän. Taisin vastata että Chisu, koska haluaisin osata tehdä musiikkia yhtä hyvin, johon mulla on vielä todella pitkä matka, enkä tule varmasti yhtä hyväksi ja täydelliseksi koskaan. Silloin taisin saada tietoon, että Chisu on tulossa seuraavana aamuna samoihin aikoihin samaan paikkaan jututettavaksi uuden levynsä ilmestymisen tiimoilta. Musta se tuntui jotenkin hyvältä. Se, että ollaan edes hetki samassa paikassa, vaikkakin eri aikaan. Lopulta siinä kävi niin, että nukuin sitten keskiviikkoaamuna haastattelun ohi. Tuo jotenkin jäi oikeastaan ainoana asiana mieleen, vaikka se sekavalta ja hölmöltä varmaan kuulostaakin. Jotkut korkeammat voimat eivät sitten kuitenkaan ohjanneet asioita menemään niin, että me oltaisi satuttu sinne samana päivänä samaan kellonaikaan. Jotenkin mulla on muistikuva, että joku oli siellä haastattelussa ennen minua. En vaan muista kuka, ja voi olla että olen väärässäkin, koska muistikuvat heittää todella pahasti huti monissakin jutuissa. Elin kuin jossain kuplassa, tunnelmat häädön jälkeen olivat todella sekavat ja haikeat. Vakavilla asioillahan ei saa leikkiä, mutta ajattelin, että olisi edes tullut joku pieni nestehukanpoikanen, niin mun haastattelu oltaisi voitu hoitaa keskiviikkona vaikka heti Chisun jälkeen. Mutta siinä olisi ehkä tullut jonkinlaisia aikatauluongelmia, ja tuskin asia olisi mennyt sen enempää toivomaani suuntaan. Todennäköisesti mun haastis oltaisi vain peruttu ja siinä se. Ja ilman mitään huumorihöysteitä voin kertoa, etten halua enää koskaan kokea sitä sairaskohtausta uudelleen. Siinä olisi ehkä voinut käydä pahemminkin. Se mun on kyllä sanottava, että niin ikävältä kuin se nyt tässä kuulostaakin. Jos olisin vaikka vain vilaukselta hetken ajaksi tavannut Chisun, ei häätö olisi mua enää harmittanut pätkän vertaa. Se kaikki haikeus olisi palanut pois sen sekunnin aikana. Silloin sillä kaikella olisi ollut oikea tarkoitus. Jos mulle oltaisi talossa kerrottu, että jos lähdet nyt, tapaat Chisun. Jos lähdet myöhemmin, tapaaminen jää kohtalon päätettäväksi - valinta on sinun. Ja niin paljon kuin silloin toivoinkin, että olisin saanut jäädä, olisin tehnyt valintani. Olisin 99 prosentin varmuudella lähtenyt talosta. Nää nyt on niin hulluja mietteitä, jotka eivät olisi todellisuudessa edes mahdollisia, ja asioiden kääntelyä ja vääntelyä ja jossittelua, niin ne kuitenkin päässä käy. Ajatusten juoksua, erilaisten tapahtumien ja vaihtoehtojen muokkaamista ja palasten siirtelyä eri järjestykseen. Tällaiset ovat hyvin epätodennäköisiä juttuja joka tapauksessa, mutta onhan niitä ihan mielenkiintoista itsekseen pohtia. Loppujen lopuksi mun BB-matkani on ollut jotain sellaista, mitä en kai edes haluaisi muuksi muuttaa miltään osin. On kaiken kaikkiaan ollut niin hienoja hetkiä koko reissu täynnä, ettei niitä tarvitse muutella. Eikä BB-matka ole pelkästään se aika talossa, vaan siihen kuuluu aivan kaikki, hakemuksen täyttämisestä ja lähetä-napin painamisesta, hakuprosessista ja siihen liittyvästä jännityksestä alkaen siihen hetkeen, kun palasin kautemme finaalin jatkobileistä kotiin, Talk Show-yleisökokemukset ja kaikki siinä välissä. Sille matkalle mahtui niin paljon. Ja olen maailman onnellisin jokaisesta hetkestä.
Näihin tunnelmiin päätän tämän postauksen, vaikkakin tästä tuli aivan erilainen kuin kuvittelin ja aluksi tarkoitin. Ei pitänyt avata näin paljon BB-aiheesta, mutta olkoon tällaisena. Ensi kerralla sitten jotain aivan muuta. Nyt mun on pakko saada vielä muutama tunti unta, työt kutsuvat aamulla jo pian.
