Lääkäri- ja sairaanhoitajakäynnin saldoa

Pääsin vihdoin viikko sitten lääkärille. En muista milloin olisin viimeksi käynyt terveyskeskuslääkärillä, se hetki taitaa ulottua jonnekin lapsuuteen saakka. Jännitti mennä. Jännitin kun en tarkalleen tiennyt mitä tapahtuu tai millainen ihminen siellä on vastassa. Mutta turhaan. Kaikki soljui eteenpäin oikein hyvin.

Uumoilin etukäteen mulle varatun ajan olevan pituudeltaan noin parisenkymmentä minuuttia. Yllätyin kuitenkin positiivisesti kun huoneesta ulos astuessani vilkaisin kelloa ja huomasin käynnin kestäneen tunnin verran. Aika kului niin nopeasti siinä jutellessa. Käytiin ensin läpi vähän labratuloksia. Kerroin hedelmöityshoidoissa suositeltavista kilpirauhasarvoista ja ferritiinistä. Jälkimmäisen osalta sain ohjeeksi syödä Obsidania joka toinen päivä noin puolisen vuotta jonka aloitinkin lauantaina. Kilpirauhasen osalta lääkäri halusi kontrolloida sen vielä touko- kesäkuun vaihteessa ja tsekata sieltä jotain muitakin arvoja ennen lääkityksen aloittamista, ettei sen korkeampi arvo johtuisi stressistä, kun niissä kuulema on vaihtelua ja jos se vielä näyttää olevan koholla aloitetaan lääkitys. Tätä vähän ihmettelen, koska A) arvo oli jo reilu vuosi sitten 4,1 ja B) jos kohonnut lukema johtuu esimerkiksi stressistä mitä lääkäri mietiskeli, se ei taatusti laske - olen niin stressaantunut hoitojen jatkosta ja niistä psykologian pääsykokeista, jotka kolkuttelevat jo kohta ovella.

Täyteltiin mielialakysely, jonka olen jo joskus aiemminkin täyttänyt. Eikä sieltä parhaat mahdolliset pisteet tullut mitä en ihmettele, sillä viime aikoina kuluneet päivät ovat olleet kaikkea muuta kuin helpot ja valoisat. Puhuin lääkärille näistä olotiloista ja lapsettomuuden tuomista ajatuksista ja tunteista, niistä negatiivisista ja kamalista, joita kaikki eivät pysty ymmärtämään ja joita liian monilla on tapana tuomita ja arvostella. Jännitin millaista vastaanottoa nyt niille saan, mutta halusin olla rehellinen enkä esittää että kaikki on niin helvetin hienosti ettei tässä ole kuin askeltaa hymy korvissa vaan.

Mutta lääkäri suhtautui hyvin ymmärtäväisesti. Hän vahvisti sen mitä olen itsekin itselleni hokenut, ettei minun ole mikään pakko yrittää hammasta purren olla onnellinen muiden puolesta jotka tässä sen onnen kohtaavat, jos en siihen mitenkään pysty ja väkinäinen pinnistely kerää vain enemmän pahaa oloa. Ei ole pakko väkisin tavata muiden lapsia jos tapaamiset aiheuttavat enemmän ahdistusta kuin hyvää mieltä - enkä niistä hyvää mieltä saa laisinkaan. Kerroin kuinka vihaan omaa kehoani, koska se ei ole suostunut käynnistämään raskautta eikä antamaan minulle sitä joka on tärkein tavoitteeni, unelmani ja tässä elämässä merkityksellisintä. Lääkäri yritti lohduttaa, etten voi sille mitään, etteivät epäonnistumiset ole minun syytäni. Ja tottahan se on, minä en voi näille mitään. En silti ole tällä hetkellä minkäänlaisissa väleissä kehoni kanssa, sen verran monta kertaa se on minut pettänyt ja hakannut mieltä pirstaleiksi.

Lähtiessä sain kolme reseptiä. Ensimmäinen tuli melatoniiniin että saisin nukuttua paremmin. Toinen tuli Propraliin, jonka pitäisi auttaa sydämen muljumiseen ja auttaakin muuten hyvin. Kolmas onkin sitten sellainen lääke johon en olisi uskonut tällä taipaleella joutuvani turvautumaan. Sain reseptin rauhoittavaan, jota voin ottaa niinä kaikkein helvetillisimpinä hetkinä. Mielialalääkettä lääkäri ei suositellut, sillä jos satun tulemaan raskaaksi se täytyisi lopettaa ja siitä voi mahdollisesti tulla vieroitusoireita joskin jotkut kyllä käyttävät jotakin tiettyä lääkettä myös raskausaikana. Olin tästä samoilla linjoilla. En ole mitenkään erityisen halukas aloittamaan masennuslääkettä, sillä mielestäni tässä on omalla kohdallani kyse asiasta, jota tulisi hoitaa käsittelemällä sitä keskusteluavun- tai terapian muodossa, eikä vain lievittää oireita. En myöskään halua ottaa riskiä, että sellainen vaikuttaisi negatiivisesti hedelmöityshoidoissa tarvittavien lääkkeiden vaikutukseen. Käytän jo nyt niin paljon lääkkeitä (hoitoihin liittyvät lääkkeet, rautalääkkeet, mahdolliset kilpparilääkkeet) verraten siihen etten normaalisti käytä yhtään mitään, etten haluaisi lisätä tuohon arsenaaliin enää yhtäkään pilleriä ellei ole aivan pakko. Yritän pärjätä näillä, enkä pelkää ottaa rauhoitusta purkista jos ja kun taas tulee olo että sydän joko pysähtyy tai hakkaa itsensä ulos sisuksistani surun voimasta.

Kipaisin maanantaina myös psykiatrisen sairaanhoitajan juttusilla. Ja on pakko todeta, etten ihan hirveästi saanut tuosta käynnistä irti. Alkuun käytiin läpi taustatietojani; asuinpaikkaa, edellistä asuinpaikkaa, perhettä, perheenjäsenten ikää ja opiskelutilannetta ja lopulta hoitojen taustoja ja vähän lapsihaavetta muutenkin. Sain käynnillä ohjeeksi tehdä mindfulness-harjoituksia ja korjata unirytmini. Yritin sanoa, etten pysty nukkumaan, että uni tulee vasta aamuyöstä enkä oikein tiedä mitä pitäisi tehdä, muttei siihen oikein muuta keinoa ollut kuin melatoniini. Ja ihmisten ilmoille on vain lähdettävä muuloinkin kuin niinä kertoina kun on pakko, vaikka siellä niitä lastenvaunuja liikkuu, oli se kuinka ahdistavaa tahansa ja mitä pidemmälle sitä lykkää sitä vaikeampaa se on.

Varattiin vielä yksi uusi aika toukokuun lopulle, mutta siinäpä se oikeastaan oli. Lopuksi hoitaja totesi ettei hän oikein tiedä miten muuten hän voisi tässä tukenani olla. Jäi vähän sellainen olo, että nuo samat asiat osaisi sanoa minulle kuka tahansa, ja on sanonutkin mindfulnesia lukuunottamatta. Toisaalta en tiedä mitä muuta hän olisi voinut sanoa tai tehdä. Mitä muuta tässä kukaan voi sanoa tai tehdä. Joku suosittelin Simpukan ryhmässä lapsettomuuteen perehtynyttä psykologia / psykoterapeuttia, heillä yleensä löytyy keinonsa näiden asioiden käsittelyssä.

Menisin mielelläni, itseasiassa tiedän yhden psykologin joka työkseen tapaa paljon juuri näiden asioiden kanssa kamppailevia asiakkaita ja tietää varmasti tarkalleen, kuinka raskaista ja kipeistä, arkielämää merkittävästi kuormittavista asioista lapsettomuudessa on kyse ja siitä, millaisia ajatuksia ja tunteita se herättää. Varaisin ajan heti, mutta taloudellinen puoli tulee vastaan; pudjetti ei riitä jos meinaan jatkaa lähiaikoina hoitoja. En voi kuvitella vaihtoehtoa, jossa laittaisin hoidot pidemmälle tauolle. Nyt on vain päästävä eteenpäin ja katsottava mitä tapahtuu vaikka ymmärrän myös sen, miten äärimmäisen tärkeää henkisestäkin jaksamisesta on huolehtia.

Nämä on niin herkkiä asioita. Olin eilen illalla jo kirjoittamaisillani klinikalle sähköpostiviestin että auttakaa nyt joku... edes jotenkin. Etten kestä enää. Mutten kirjoittanut. Sielläkin pääsee juttelemaan psykoterapeutille mutta sekin maksaa. Kaikki maksaa, jokainen risaus kun mennään yksityisen puolen oville koputtelemaan. Ymmärrän toki että jokainen haluaa ja tarvitsee palkan työstään, se on selvä ja niin sen kuuluu mennäkin. Olen vain niin epätoivoinen, hädissäni ja peloissani.

Jos tässä käy pahin mahdollinen loppu. Jos tämä ei ikinä koskaan onnistu vaikka tehtäisi mitä tahansa. Jos kaikki vain valuu hukkaan... Voimat, rahat, aika, kaikki. Rukoilen että joku ihminen tai taho tai kuka tahansa voisi auttaa edes jotenkin. Tämä on niin raskasta kaikki, ihan kaikki...

Sydämessä kiertää

Usein sanotaan, että tuntuu niin ettei sydän kestä. Olen käyttänyt tuota sanontaa joskus itsekin: Sydän särkyy, sydämeen sattuu, tuntuu että sydän pysähtyy. Aiemmin ne ovat olleet vain henkisen puolen kipuja, mutta nyt tiedän miltä tuntuu kun sydämessä kiertää oikein kunnolla.

Viimeisimmän epäonnistuneen hoitokierron jälkeen, heti samana päivänä kun totuus löi jälleen päin näköä, aloin tuntea kummallisia tuntemuksia sydämessä. Ei pelkästään mitään henkistä kipua - sitähän tässä on podettu jo monta vuotta. Nyt ne olivat ihan fyysisiä; painon tunnetta rintakehällä ja sydämen sykkeen vaihtelua ja kummallista muljumista. Kuulostelin niitä ja ajattelin, että varmaan ne liittyvät vaan johonkin ihan tavalliseen, eikö niitä ole kaikilla joskus?

Päivät kuluivat, ja aloin laittaa merkille, että aina kun henkinen paha olo vyöryi kunnolla päälle alkoi sydänkin reagoida. Muuten se ei ole tehnyt olemassaolostaan sen suurempaa numeroa. Huonovointisuus ja ahdistus tulevat aaltoina - ne ovat läsnä jatkuvasti, mutta välillä niin lujina etten voi kuin maata paikoillani ja antaa surun vain tulla ja jäytää jokaista solua. Ja kun niin käy, sydän on kärppänä mukana ja lähtee laukkaamaan tahtoen repiä itsensä ulos rinnasta ja singahtaa lentoon.

Viikko sitten koin pahimmat rytmihäiriöt ikinä. Ne alkoivat iltapäivällä, jatkuen iltaan ja pahenivat kun yö lähestyi. Makasin sängyssä ja mietin, missä menee raja kun täytyy soittaa ambulanssi. Pelkäsin jokaista uutta sydämenlyöntiä ja odotin milloin menee taju. Ja ehdinkö soittaa apua ennen kuin se tapahtuu. Yritin rauhoitella mieltä; ei hätää, kyllä tästä selvitään, ei hätää... Ja kun mieli ei rauhoitu, niin sydänkään ei sitä tee. Kuulun siihen ihmisjoukkoon, joka menee lääkäriin vasta äärimmäisen pakon edessä. Ympärilläni olevia ihmisiä osaan kyllä hätyyttää tohtorin pakeille pienimmänkin vaivan tullessa ja eläinlääkäri saa soiton välillä ehkä vähän turhankin pikkuruisista jutuista, mutta jostain syystä omat vaivat on helpompaa sivuuttaa.

Odotin ja kärvistelin ja toivoin että selviän. Aamuyöstä jyskytys alkoi helpottaa. Jossain vaiheessa sain unta ja mietin ennen nukahtamista, että ehkä nukkuessa kun en tunne henkistä pahaa oloa sydänkin rauhoittuu. Ja rauhoittuihan se. Aamulla herätessä lyönnit olivat normaalin tasaiset. Tuon jälkeen pientä muljumista ja lyöntitahdin vaihtelua on ollut, muttei onneksi noin suuressa mittakaavassa.

Keskiviikkona piti olla aika psykiatrian sairaanhoitajalle terveysasemalle. Aamulla kun olin jo lähdessä ulos ovesta, soitettiinkin terveysasemalta ja kerrottiin että hoitaja on poissa tänään ja aika joudutaan perumaan. Se siitä. Olin jo varautunut ja valmistautunut siihen, että saan purkaa tätä tuskaa jonkun ammattilaisen kanssa ja odotin saavani jotakin apua - jos nyt kukaan voi tälle asialle mitään tehdä. Suunnitelman romuttuminen toi taas pahan olon pintaan vahvempana ja sydän alkoi hakata. Eihän näille peruutuksille ja poissaoloille tietenkään mitään voi, niitä sattuu joskus.

Tänään sain sitten uuden ajan reilun viikon päähän. Hoitaja soitti ja kysyi miten olen nyt voinut. Kerroin rehellisesti, etten voi hyvin ja viimeaikoina on ollut todella raskasta. Hän sanoi että äänestänikin kuulee etten voi hyvin. Onneksi lääkäriaika on siinä välissä. Pääsen käsittelemään näitä juttuja jonkun kanssa, ja toivottavasti saan lääkeasiat kuntoon myös raudan ja kilpirauhasen osalta. En elä helppoja aikoja nyt, lapsettomuus koettelee julmasti ja kipeästi enkä tottapuhuen tiedä miten tämän asian kanssa pärjään. Jatkuvasti pelottaa, jos se ei koskaan onnistu. Kukaan ei voi luvata mitään. Jos tämä epäonnistumisen kierre vain jatkuu ja jatkuu eikä syliin koskaan saada muuta kuin tyhjää tyhjän jälkeen. On niin vahva tunne siitä, että tämä tulee päättymään juuri niin. Ja pelkään ettei se ole pelkoa vaan aitoa kaiken jo ennalta kertovaa vaistoa, joka yrittää saada minua valmistelemaan itseäni siihen jo nyt.

Kun jaksaisin keskiviikkoon, niin silloin todennäköisesti selviää edes jotain. Jos ei muuta niin toivottavasti saan edes ne lääkkeet. Tämä on niin raskasta. Tai rankkaa. Sana raskas liippaa liian läheltä sanaa raskaus ja sitä en halua edes ajatella. Se ei koske minua mitenkään. Se koskettaa niitä onnellisia (Vaikkei se automaattisesti ihan jokaiselle tietenkään ole onnenpotku), ei minua. Sattuu. Sattuu niin etten enää ihmettele jos sydänkään ei kestä.