Olen tähän astisen elämäni varrella kohdannut, ja tulen aivan varmasti kohtaamaan tästä eteenkinpäin monenlaista suhtautumista näkövammaisuuteeni. Yksi näistä ns. ryhmistä ovat uskovaiset. Uskonnolliset ihmiset. Tai kuinka heitä sitten tulisikaan kutsua. Toki alkuun lienee hyvä mainita, etteivät kaikki heistä toimi seuraavanlaisesti, mutta osa on hyvinkin halukkaita auttamaan uskonsa kautta.
Näitä on tapahtunut muutamia. Viimeksi viikko sitten eräässä Helsinkiläisessä kauppakeskuksessa. Sitä edellisen kerran omassa kotirapussani Joensuussa asuessani. Se rappukeikka meni jotakuinkin niin, etten ehtinyt kuin ovestani ulos ja hissille, joku hieman vanhempi nainen kysyi, olisiko minulla hetki aikaa. Olihan minulla, enhän tiennyt mitä asiaa hänellä oli. Jos hän tarvitsisi apuani jossain? Tai halusi vain jutella. Niin halusikin. Ajattelin, että ehkä nainen on kiinnostunut opaskoirastani, ihmisethän yleensä ovat halukkaita tietämään siitä asioita; ikää, rotua, kuinka kauan se on ollut minulla jne. Pysähdyin ja odotin, mitä naisella oli sydämellään. "Sinähän et näe... Mutta tiedätkö mitä. Se asia voi vielä muuttua. Jumala voi auttaa sinua, hän on auttanut niin monia muitakin. Odotapa hetki (etsii laukustaan raamattua), luen sinulle tästä... (Jotain, en muista mitä". Siinä vaiheessa mulle alkoi jo tulla hieman kiire. En halunnut olla epäkohtelias, joten kuuntelin naisen lukuhetken loppuun ja totesin, että nyt mun on kyllä mentävä. "Mutta Jumala auttaa, saat varmasti vielä jonakin päivänä näkösi. Sinun tarvitsee vain rukoilla". Ei kai tässä nyt aleta jotain yhteistä rukoiluhetkeä? Eihän? Toistin naiselle, että nyt on mentävä, ja hän onnekseni ymmärsi, ja pääsin kuin pääsinkin luikahtamaan hissiin.
Viikko sitten olin asioilla kauppakeskuksessa. Jälleen joku nainen ilmoittaa "Jumala antaa näön". Yritin jatkaa matkaani, kuin en olisi kuullutkaan. "Ihan totta, pyydät vaan". Jatkoin matkaani, ja asia jäi siihen. Tällaista tämä on.
Haluan sanoa, ettei minulla todellakaan ole mitään kenenkään uskontoa vastaan, en halua vähätellä tai lytätä toisen uskoa, en ajattele pahalla uskovia ihmisiä. Luulen, että tällainen käytös ja uskon ns. tyrkyttäminen johtuu vain siitä, että he haluavat auttaa. Tai edes yrittää lohduttaa jotenkin, koska olen tällaisessa tilanteessa. Heille usko on niin suuri asia, että he kokevat tarpeelliseksi levittää sitä myös muille. Kukaan heistä ei varmasti tarkoita pahaa, tai tee tätä kiusallaan. Mutta itse koen, että ohikulkijoiden, oli näkö- tai muuten vammainen, sairas / erilainen tai ei, nappaaminen tällaiseen tilanteeseen on jotenkin kiusallista ja epämukavaa. Ja varsinkin ihmiselle, joka ei itse ole uskovainen kuten minä. Nämä asiat ovat jokaiselle varmasti hyvin henkilökohtaisia, mutta voin omia arvojani silti hieman avata. Uskon Jumalaan. Mutta se on tietynlaista hiljaista uskoa, joka ei näy arjessani oikeastaan mitenkään. En käy sunnuntaisin kirkossa, lue raamattua tai elä sen oppien mukaan. En rukoile kuin todella vaikeissa tilanteissa, enkä yritä saada muita uskomaan tai puhu uskonnosta kovinkaan paljoa. Olen se ns. tavallinen uskova (miten tuo nyt sitten määritelläänkään), ja uskon, että meitä on monia muitakin. Tästä syystä tuntuu hankalalta joutua tilanteeseen, jossa joku yrittää saada minut ajattelemaan eri tavalla, uskomaan enemmän ja turvautumaan vain tiettyyn apuun. Ja jos olen täysin rehellinen, voisin esittää vastakysymyksen: Mihin sitä normaalia näkökykyä edes tarvitsen? Olen syntymästäni asti elänyt näkövammaisena, oppinut tulemaan toimeen ja olemaan sinut asian kanssa, tehnyt asiat omalla tavallani ja pärjään vallan mainiosti näin. En kaipaa minkäänlaista muutosta asiaan. Olen lukenut tutkimuksista, joissa kantasolusiirroilla (?) ollaan saatu sokeille näkökyky, mutta tämä hoitomenetelmä on käsittääkseni vielä ihan alkutekijöissään, eikä sen toimivuudesta voida vielä mennä 100 prosenttia takuuseen, saati että se olisi Suomessa mahdollista. Onhan se hienoa, ja varmasti järkeväkin ratkaisu sitten, jos se joskus vuosisatojen päästä saadaan toimimaan kuten vaikkapa kitarisaleikkaus: Rutiinitoimenpide, johon sisältyisi vain minimaalinen määrä riskejä ja mahdollisuuksia epäonnistua. Mitä luultavimmin monet vanhemmat tahtoisivat kyseisen toimenpiteen tehtävän jo vastasyntyneille lapsilleen, jos sokeus jo siinä vaiheessa saadaan selville. Ehkä kyseisessä tapauksessa voisin lähteä itsekin hoitoon mukaan, jos se oikeasti olisi yhtä helppoa kuin verikokeen otto, tai korkeintaan sitä kitarisaleikkauksen tasoa. Mutta juuri nyt minulla ei ole ollut minkäänlaista tarvetta tai mielenkiintoa edes ryhtyä selvittämään, olisiko omalla kohdallani mitään mahdollisuuksia kokeilla tätä nykyistä kantasoluhoitoa. Olen onnellinen juuri näin, enkä kaipaa toisenlaista tilannetta silmieni suhteen. En vikise tai voivottele, miksi juuri minusta tuli näkövammainen. Se on osa minua, eikä ole minulle ongelma. Jos Jumalalta pyytäminen olisi niin helppoa, ettei tarvitsisi kuin esittää toiveensa ja asiat tapahtuisivat, näkökyky ei tosiaan olisi missään top kympissä. En väitä, etteikö olisi mielenkiintoista, hauskaakin tietää ja kokea, millaista olisi nähdä normaalisti, mutta ei sen ole minulle väliä. Saisin ajokortin, pääsisin (sen puolesta) poliisikouluun tai opiskelemaan ensihoitajaksi, julkisilla liikkuminen olisi esteettömämpää. Siinä se. Nuo kaksi keskimmäistä kyllä kieltämättä välillä harmittaa, mutta olen oppinut elämään sen asian kanssa, etten koskaan tule pääsemään noihin ammatteihin, siihen on tyydyttävä. Onneksi on monia muita juttuja, jotka kiinnostavat ihan yhtä paljon. Jos saisin pyytää mitä tahansa, pyytäisin Jumalalta isäni takaisin, syliini omaa pientä ihmisnyyttiä ja sen, että poistaisi mummoltani altshaimerintaudin, ja muutaman tärkeän ihmisen elämääni, joista mulle on tullut tunne, että he ovat ajelehtineet liian kauaksi minusta. Siinä ne oikeasti tärkeät asiat. Ensimmäinen tuskin toteutuu, mutta ne muut... Pyydän niitä nyt.
