sunnuntai 25. marraskuuta 2018

20+?

Perjantaina jännitti aika tavalla, kun valitsin puhelimesta klinikan numeron soitellakseni sinne alkiotilanteesta. Saatuani hoitajan kiinni, hän kysyy ensimmäisenä kuinka olen voinut ja jännitys kasvaa vielä entisestään siinä niin pitkältä tuntuvan odotuksen aikana kun kertaan, ettei hyperstimulaatioon viittaavia merkkejä ole näkynyt, vettä on juotu paljon ja vointi on koko ajan ollut hyvä. Ehdin siinä hetkessä vain miettiä ja koko sydämeni pohjasta ennen lopullista tuomiota toivoa, että olisipa pakkaseen saakka selvinnyt edes yksi alkio, edes yksi pieni mahdollisuus...

Hoitaja puhelimen päässä lähtee lopulta tarkistamaan määrää. Odotusta... Sydän takoo... Painava tunne vyöryy läpi kropan. Entä jos siellä ei ole mitään? Entä jos kaikki pistokset, punktiot, rahanmeno ihan kaikki onkin ollut aivan turhaa. Voiko mun munasoluilla saada aikaan mitään? Onko niistä mihinkään? Miksei kukaan sano mitään? Todellisuudessa odotan ehkä muutaman sekunnin, aivan tavallisen sekunnin joka kuuluu asiaan. Hoitaja palaa puhelimeen. Yritän kuulostella äänenpainoa, voisiko siitä päätellä jotain?

Ja lopulta: Alkioita on torstaina pakastettu 20. 20? Ei kaksi... Vaan kaksikymmentä. Miten voi olla. Voiko olla? Hoitaja jatkaa vielä, että huomenna pakastellaan lisää. Soittavat maanantaina tietoja niiden lukumäärästä. Varmistin vielä, että ne torstaina pakastetut olivat kolmen päivän ikäisiä. Ja heti perään tajusin että tietysti olivat, koska punktio tehtiin maanantaina, kuinka muutenkaan.

Eilen aamulla soi puhelin. Näin että soitto tuli tuntemattomasta numerosta. Pelästyin ihan tosissani, että nyt on jossain päin tapahtunut jotakin kamalaa. Lauantaiaamu- tai paremminkin jo aamupäivä ja estetty numero. Mitä muuta se voi olla? Vähän varoen ja haroen vastasin ja odotin jotakin ikävää... Mutta puhelu oli klinikalta. En osannut odottaa yhteydenottoa sellaiseen aikaan, mutta se helpotti oloa todella. Toinen hoitaja soitti vain ilmoittaakseen, että biologi on sittenkin töissä lauantaina ja pakastelee alkioita iltapäivällä. Tuolloin oli pakkaseen menossa jotain, muttei tarkkaa määrää vielä tiedetty. Siihen klinikalta soitellaan lisätiedot maanantaina.

Jatkoviljely saatiin kuin saatiinkin siis järjestettyä viikonlopusta huolimatta. Toivottavasti sieltäkin saataisi vielä jotain pakastinta täyttämään. Jos ei, niin alan tietysti vatvoa sitä, jakautuuko mikään noista kahdestakymmenestä alkiostakaan niin pitkälle, jos ihan tuoreeltaan viljellyistäkään ei edes yksi selviä. No mietitään sitä sitten jos siltä saralta saadaan ikävämpiä uutisia. Siihen saakka yritän olla ajattelematta...

En koskaan aiemmin ole ollut näin lähellä omaa lasta. Jotenkin se tuntuu niin liikuttavalta, että ehkä hän on jo tavallaan olemassa. Tai he kaikki, jos asiat järjestyvät sillä kaikkein parhaimmalla tavalla. Mitä tahansa voi vielä tapahtua. Sulatellessa voi käydä alkiokato, mikään niistä ei välttämättä kiinnity, tai pieleen voi mennä mikä tahansa vaihe, varmuutta ei ole mistään. Sovin silti itseni kanssa että yritän olla miettimättä liikaa. Yritän viettää jouluni rauhassa ja luottaa siihen, että pienet selviävät kaikista vaiheista kyllä. Ainakin osa heistä. Antaa joulunpyhien soljua ohi, vuoden vaihtua ja uuden pyörähtää käyntiin ihan rauhassa. Vasta sitten on siirto, jos vain alkiot selviävät sulatuksesta. Ja vasta sitten ylipäätään on aika miettiä tätä kaikkea enemmän. Yritän nyt ihan tosissani säilyttää mielenrauhan vuoden loppuun saakka, koska vasta se tuleva vuosi näyttää kuinka tässä lopulta käy.

keskiviikko 21. marraskuuta 2018

Yksi kokemus punktiosta

Punktio on takanapäin, joten kirjataas sekin kokemus tänne ylös jotta sitä voi sitten myöhemmin muistella :) Kirjoitan siitä myös siksi, että muut joita sama toimenpide odottaa, saisivat lukea rohkaisevan tarinani etukäteen - sillä sen haluan kanssanne jakaa jotta mahdollinen pelko lievenisi edes vähän. Toki ymmärrän, että munasolupunktiokin on jokaiselle omanlaisensa kokemus mutta onhan myös niin, että monille meistä se voi olla helppokin juttu vaikka sitä odottaisi kauhunsekaisin tuntein. Kuten näistä ensisanoistani jokainen voi jo päätellä, punktio ei ollut millään tapaa se kamala ja kivulias kokemus jollaiseksi sitä ihan kuollakseni pelkäsin. Yritän muistaa ja kertoa mahdollisimman paljon yksityiskohtia klinikkareissulta ennen toimenpidettä, toimenpiteessä sekä sen jälkeen, koska uskon niitä ehkä muidenkin kaipaavan. Ainakin itse etukäteen kaipasin enkä löytänyt kovinkaan montaa seikkaperäistä selvitystä homman kulusta. Joten tässä teille oma tarinani:

Punktioaika oli sovittu kuluvan viikon maanantaille klo 10. Nukuin yöni suhteellisen hyvin. Aamulla kummastelin sitä, kuinka rauhallinen olin; toki jonkin verran jännitti, mutta pahin paniikki ja sen aiheuttama paha olo olivat poissa. Klinikalle päästyäni huomasin sydämentykytyksen kiihtymisen ja tärinä alkoi hiljalleen hiipiä kehoon, mutta päätin olla urhea. Muistan kuinka pelkäsin munatorvien aukiolotutkimusta parisen vuotta sitten, nyt en halunnut samalla tavalla panikoida :) Odottelin hetken käytävällä, josta hoitaja poimi minut pian lepohuoneeseen ja sain kanyylin käteen.

Ensin oli tarkoitus, että kipulääkettä tiputellaan vasta vähän ennen toimenpiteen alkua ja nyt odotellessa saisin vain rauhottavaa. Kerroin heti alkuun, että tiedän ihan varmasti sitä keräyksen aikana tarvitsevani, joten sain heti tipan kautta lisäksi annoksen myös Panadolia. Tässä vaiheessa kauhistuin ettei niin mieto lääke kuin Panadol taatusti auta kipuun, mutten sanonut mitään. Oletin että kivunlievitys olisi jotain paljon tymäkämpää tavaraa.

Hoitaja lähti hetkeksi pois ja jäin tärisemään lepohuoneen pehmoiseen sohvatuoliin. Odottelin rauhottavan vaikutusta, mutta päässä ei tuntunut mitään. Hoitajan tultua takaisin kerroin ettei lääke tunnu missään. Enempää ei voinut pistää, koska vessaan meno ja toimenpidehuoneen sängylle nousu voisi olla sen jälkeen hankalaa. Saisin lisää vielä ennen kuin toimenpide aloitetaan. Tyydyin siihen ja mietin hiljaa mielessäni, ettei se ehdi vaikuttaa kuitenkaan niin lyhyessä ajassa, jos toimenpide alkaisi heti lääkkeenannon jälkeen. Päässä pyöri vain ajatus, että jännitys oli saatava turtumaan.

Hetki vielä odottelua, sitten wc-käynti jotta saadaan rakko tyhjäksi ja toimenpidehuoneeseen - jonne lopulta astuessani mietin, että se on menoa nyt. Joku kävi labrasta tarkistamassa nimen ja syntymäajan ja sain riisuutua. Siitä sitten toimenpidepenkkiin maate.

Lääkäri oli hieman myöhässä, odotin häntä jonkin aikaa hoitaja seuranani. Hän toi kylpytakin, jonka sain peitoksi koko toimenpiteen ajaksi ja jutteli muun muassa tulevasta joulusta, hänen omastaan ja kyseli myös minun joulusuunnitelmistani. Se sai ajatuksiani hetkeksi muualle mikä oli vain hyvä asia tuossa tilanteessa. Taisin pyytää taas lääkettä, sekä rauhoittavaa että kipulääkettä ja sainkin niitä heti. Silti vaan tuntui, ettei rauhottava auttanut, edelleen pelotti. Tai ehkä se vaihtui jännitykseksi joten saattoi siitä olla pieni apu. Muistelen että sain vielä yhden annoksen juuri ennen toimenpidettä. Osa punktion kulusta on pienesti hämärän peitossa kun sitä jälkeenpäin koittaa muistella - taisivat ne lääkkeet ainakin jollain tavalla sittenkin lopulta vaikuttaa.

Lääkäri saapui ja homma alkoi. Biologit olivat omassa tilassaan vastaanottamassa soluja. Tähän väliin vielä yksi epämukavampi asia: En ollut saanut normikonstein rakkoa tyhjäksi, luultavasti munasarjat valtavine rakkulamäärineen olivat olleet tiellä ja lääkäri joutui käyttämään katetria. Yritin nousta että voisin mennä vielä itse kokeilemaan, mutta oli parempi että hoidetaan asia katetroimalla. Ja näin jälkeenpäin ajatellen tuskin se olisi onnistunut, olisin varmasti tullut takaisin saamatta aikaan yhtään mitään. Tuo oli ehdottomasti inhottavin ja kipein kohta punktion aikana. Ei enää ikinä.

Seuraavana sain puudutukset molemmin puolin ja jos tarkkoja ollaan, en vieläkään ole aivan varma mihin ne pistettiin, kohdunseinämiin? Hoitaja kysyi sattuiko, kerroin ettei juurikaan. Hän tsemppasi että se on jo hyvä merkki. Totesin siihen että odottakaas vaan kohta niin varmasti sattuu... :) Jotenkin sitä vain odotti koko ajan, milloin se järjetön kipu ja hampaiden kiristely alkaa, ja tunne siitä etten kertakaikkiaan kestä enää enempää...

Mutta sitä ei missään vaiheessa tullut. Neulan läpimenoa seinämistä munasarjoihin en tuntenut lainkaan kummaltakaan puolelta. Tunsin kuinka neula pisteli rakkuloissa. Taisin tuntea jokaisen piston. Joissain kohdissa tuntui jonkin verran kipeämmältä, osassa taas pelkkänä pienenä nippauksena, mutta mitään sietämätöntä se ei ollut. Muutamassa eniten tuntuvassa kohdassa puristin peitonreunaa ja heti minulta kysyttiin lääkkeentarvetta. Vastailin aina myöntävästi, mutta viimeisessä kirpaisussa rakkuloita oli enää jäljellä sen verran vähän, että uskalsin sanoa etten tarvitse enempää.

Tarkkaa kestoa itse keräysvaiheelle en muista, sillä kelloa en ottanut mukaan enkä tajunnut sitä kysyä. Veikkaisin että se vei maksimissaan kymmenisen minuutin verran. Sain kuulla kestäneeni toimenpiteen hyvin, eikä kipulääkettä kulunut edes maksimiannosta joka oli mukaan varattu. Ensimmäisessä ultrassa lääkäri kertoi, että koska punktiossa saan kolmiolääkkeitä ja olen hyvin todennäköisesti tokkurassa niiden jäljiltä, olisi hyvä että saisin saattajan kotiin, ja että joku olisi seurailemassa vielä kotonakin illan ajan että kaikki on kunnossa. Lopulta lääkkeistä joita sain ei todellakaan menty lähellekään sellaista tokkuraa, etten olisi itsekseni pärjännyt, mutta lähdin silti taksilla kotiin sitten ajallaan.

Toinen rauhoittava-annos taisi kuitenkin tuntua sen verran, etten muista aivan kaikkea mitä toimenpiteessä juteltiin. Jossain vaiheessa jännitin kroppaa niin paljon, että hoitaja kehotteli rentoutumaan jotta oma oloni olisi parempi ja lääkärin työskentely helpompaa. Sain tehdä hieman töitä saadakseni itseni rentoutetuksi, mutta sekin alkoi lopulta sujua.

Muistan puhuneeni sokeritoukkatorjunnasta, joka tehtiin meille kotiin samana päivänä, ja että suljin kissat siksi aikaa kylppäriin jotteivät ne saisi myrkytystä. Olen yrittänyt muistella, mistä tuo sokeritoukkajuttu alunperin lähti ja toivonut, etten ole moista höpötystä alkanut ihan kylmiltään siinä yht'äkkiä selvittämään, kun eihän se mihinkään punktio- tai muihin aihepiirin asioihin mitenkään liity :) Ehkä jossain aiemmassa jutunjuuressa on ollut joku luonteva väylä, jonka kautta olen tuonut asian esiin, ainakin toivon niin... Pelkäsinkin vähän etukäteen alkavani lääkepäissäni selitellä jotakin omiani ja jälkeenpäin saisi nolostella, mutta ainakin pahin sellainen taisi jäädä onneksi pois :)

Sain nousta ylös, ja sillä hetkellä tunsin päässä pientä heittoa, mutta todellakin vain ihan pientä. Pukeuduin ja pääsin makoilemaan lepohuoneen sängylle. Olo oli kaikin puolin hyvä ja rauhallinen ja olin kai ihan tolkuissani. Ainoa miinuspuoli oli alavatsalla juiliva kipu, johon sain pari särkylääkettä jotka otin samantien molemmat. Vatsalle sain lämpötyynyn, joka lämmitteli ihanasti alavatsaa ja vei kipua pois. Odottelin jonkin aikaa särkylääkkeiden vaikutusta, ja taisi kulua noin tunnin verran kunnes kipu oli kokonaan hälvennyt. Siinä vaiheessa olisin ollut jo täysin valmista kauraa lähtemään kotiin - olo oli pirteä eikä mitään ikäviä tuntemuksia missään. Ei mitään. Tunsin olevani täysissä voimissani. Jäin siitä huolimatta vielä makoilemaan, nautin erityisesti siinä pötköttäessäni lämpötyynyn ihanasta vaikutuksesta. Hoitaja sanoi ettei ole mitään kiirettä, saan olla niin kauan kuin yhtään siltä tuntuu. Päätin jäädä vielä joksikin aikaa siltä varalta, että huono olo tai vatsakipu yllättäisivät, että saisin käyttää sitä lämpötyynyä ja saisin tarvittaessa lisää lääkettä.

Pystyin koko ajan halutessani nousemaan sängystä aivan normaalisti, ja lepäilyn lomassa poikkesin hetkeksi toiseen huoneeseen allekirjoittamaan pakastussopimukset jos jotain pakkaseen saadaan. Palasin takaisin petiin, olin siinä vielä tunnin verran jonka jälkeen päätin lähteä kotiin, sillä olo oli ihan oikeasti hyvä eikä edelleenkään kipuja ollut mailla eikä halmeilla.

Kotiin tultuani otin ihan rauhassa, koska tosiaan se iso hyperstimulaatioriski oli olemassa ja on edelleen. Join paljon vettä ja mango- sekä mansikka-kiivimakuvichyjä, jotka edellisenä päivänä ostin valmiiksi lepopäiviä odottamaan. Täytyy nyt sanoa, että on ollut ihanaa vain maata sängyssä, katsella telkkaria ja vain olla hyvällä omallatunnolla, ei ole tarvinnut tehdä mitään ylimääräistä. Sain ystävän auttamaan koirien ulkoilutuksissa maanantaina, eilen ja vielä tänäänkin, kun vielä täytyy välttää kaikenlaisia äkkinäisiä liikkeitä joita varsinkin tuon virtaa pursuavan nuoren koiruuden kanssa tulee melkein väkisinkin, joten sekin on hoitunut hyvin. Vaikka olo on ollut koko ajan ainakin tähän asti mitä mainioin, en silti halua ottaa hyperin tai munasarjakiertymän riskiä loikkimalla pidempiä lenkkejä ulkona.

Kaikenkaikkiaan punktio kokemuksena oli siis todella positiivinen, ja taas voin todeta sen saman jonka totesin myös aukiolotutkimuksen jälkeen: Aivan turhaan pelkäsin. Toivon koko sydämestäni, että kaikki jotka tästä eteenpäin punktioon ovat menossa, saisivat siitä yhtä mukavan kokemuksen. Rakkuloiden puhkominen ja varsinkaan se katetroiminen eivät tietenkään olleet tuntemuksiltaan miellyttäviä, mutta lopulta kuitenkin hyvin kestettävissä.

On varmasti sanomattakin selvää, että myös lääkärillä sekä hoitajilla on suuresti vaikutusta siihen, millaisena kokemuksena mikä tahansa toimenpide jää mieleen. Uskon ja tiedän, että koska itselläni oli koko ajan turvallinen olo ja katkeamaton tunne siitä, että olen hyvissä käsissä vaikutti paljon siihen, etten ajattele kokemaani punktiota ikävänä. Toki toivon, ettei siihen tarvitsisi enää mennä uudelleen - sehän tarkoittaisi pettymyksiä, kyyneleitä ja vaikeita hetkiä epäonnistumisineen, mutta jos joskus olisi pakko, en varmasti pelkäisi enää, en ainakaan lähellekään niin paljon. Minusta pidettiin huolta alusta loppuun, kyseltiin kuinka voin ja onko kaikki hyvin, aistin empaattisuutta ja välittämistä eikä tarvinnut epäröidä jos tarvitsin pyytää jotakin. Sain lääkettä ja mehua, ja minua tsempattiin punktiohetkellä hyvin sen mitä muistan. Näilläkin seikoilla todella on merkitystä, niitä ei sovi vähätellä.

En ultrien jälkeen ollut perillä tarkasta rakkuloiden määrästä, mutta punktiossa selvisi että niitä oli toisella puolella 25 ja toisella 28, eli yhteensä 53 kappaletta. Ei ihme että hyperin riski on olemassa eikä lääkäri suositellut siirtoa tehtäväksi nyt. Lepohuoneessa makoillessani hoitaja kävi kertomassa väliaikatietona, että soluja saatiin kerätyksi 36, ja vähän ajan kuluttua sain kuulla lopullisen määrän joka oli 48 kappaletta... Valtava määrä, joka kuulosti vähän hurjalta, koska en muista koskaan mistään lukeneeni tuollaisista solusaaliista, mutta näköjään se on mahdollista. Asiaa pyöriteltyäni en oikein voi olla varma onko se hyvä vai huono juttu. Joku jossain joskus kirjoitti, että suuri munasolumäärä saattaa kertoa niiden huonosta laadusta. En tiedä kuinka paikkansapitävä tieto on, mutta toivon vain että joukossa on niitä hyviäkin.

Eilen aamupäivällä sain klinikalta puhelun: Munasoluista 36 oli vuorokauden aikana hedelmöittynyt. Saan perjantaina soitella tietoja siitä, kuinka moni niistä jatkaa jakautumista kolmen päivän ikäisiksi alkioiksi ja päätyy pakkaseen jos päätyy. Oma veikkaukseni on, että näiden päivien aikana ainakin reilusti yli puolet tippuu pois joukosta. Tuskin 30 tai edes 20 alkion saalis on kovinkaan yleistä. Ehkä kymmenenkin joukko on vähän siinä ja siinä...

Koska viikonloppu sotkee pitkän viljelyn, sulatellaan alkioita myöhemmin, viljellään pari päivää lisää ja laitetaan takaisin pakkaseen. Käytäntö kuulosti aika rajulta ja kysyinkin kuinka todennäköisesti ne kestävät uudelleenpakastuksen ja selviävät vielä sulatuksestakin. Se on kuulema ihan arkipäivää, ja yleensä hyvät alkiot kyllä kestävät käsittelyn. Nyt aika näyttää kuinka käy. Perjantaihin on pitkä aika ja mahdollisten pakastettujen alkioiden lukumäärä jo jännittää kuin myös se ikävä vaihtoehto jossa mitään pakastettavaa ei olisi, mutta nyt en voi kuin odottaa ja toivoa että edes osa niistä jaksaa jakautua parhain päin.

tiistai 13. marraskuuta 2018

Hipsuttelua & muutama askel Ivf-polkua

Olen näköjään naputellut viimeisimmän päivitykseni tähän blogiin heinäkuun alussa. Siitä on aikaa, ja sen jälkeen on tapahtunut paljon - muttei kuitenkaan niin paljon kuin mitä jo toivoisi tapahtuneen...

Kommenteissa kyseltiin kuulumisiani - kiitos kovasti muistamisesta, mietinkin jo jossain vaiheessa sitä, mahtaakohan täällä enää kukaan käydä katselemassa :) Ajattelin nyt koittaa josko muutaman rivin saisi aikaiseksi.

Aloitin ivf-hoidon marraskuun alussa. Bemfolaa ja Fyremadelia on piikitelty täällä vatsanahkaan päivittäin. Tosin ei mennyt ihan oppikirjojen mukaisesti tämäkään hoito, joskaan nyt ainakaan tähän asti ei ihan totaalisen pieleenkään...

Aloitin Bemfolapistokset kierronpäivänä kaksi. Lääkäri suunnitteli lääkkeet niin, että mun olisi ne mahdollisimman helppo itse annostella ja pistää, eli esitäytetyt kynät joissa oikea kerta-annos, ja tähän Bemfola ja Fyremadel esitäytetyssä ruiskussa olivat oikein sopiva vaihtoehto. Aloitin annoksella 150 IU, ja kierronpäivänä kuusi ultrassa vaste ei ollut toivottu, annosta nostettiin 225 IU. Tänään ultrassa kp 11 nähtiin että on alkanut tapahtua. Tapahtua siinä määrin, että nyt on iso riski saada hyperstimulaatio- ja varsinkin siinä tapauksessa, että punktion jälkeen tehtäisi tuoresiirto, silloin saisi varautua jonkin tovin sairaalassa lojumiseen. Ja koska sitähän me ei haluta (kukapa sinne tietentahtoen haluaisi), niin lääkäri suositteli että kerätään munasolut ensi maanantaina, pakastetaan kaikki mahdolliset alkiot ja tehdään siirto vasta tammikuussa mikäli jotain pakkaseen asti päätyy, näin saadaan riski pienemmäksi. Rakkuloita oli nyt päälle kymmenen molemmin puolin.

No tämähän mulle sopii, eipähän mene joulu itkiessä, vaan räkä poskella saa parkua sitten synttäripäivänään kun se ei kuitenkaan tarraa kiinni... Huomaatteko luottavaisen mielen ja positiivisen asenteeni? ;) Sitä vaan on oppinut olemaan sillä tavalla pessimistinen näiden tapahtuneiden pettymysten jälkeen, ettei uskalla paljon uskoa. Kuvittelee siten putoavansa edes hieman matalemmalta vaikka eihän se niin mene, kyllä se sattuu ihan yhtälailla uskoi tai ei.

Nyt pistellään vielä neljän päivän ajan Bemfolaa ja jarruna Fyremadelia, lauantai-iltana irrotuspiikkeinä pari Gonapeptyliä ja homma on pistosten osalta hoideltu. Pistäminen ei ole tuntunut juurikaan pahalta tai millään tapaa inhottavalta, enkä neuloja aloittaessanikaan pelännyt. Bemfola menee ihan tuosta vaan, kun taas Fyremadelissa lienee neula hieman tylpempi ja siksi se täytyy survoa vähän kovemmin ottein ja sattuuhan se sen verran että välillä on pakko purra hammasta. Pistoksia on kuitenkin sen verran vähän, ettei niistä ole tarvinnut ottaa paineita.

Siinä tähänastinen ivf-kertomus lyhykäisyydessään. Tosiaan tulevana maanantaina on punktio heti aamupäivällä. Pelottaahan se, mutta selviän siitä kyllä. Kerroin lääkärille ja yhdelle hoitajista että kivunsietokykyni on surkea, ja hoitaja kehotti reilusti kertomaan jos sattuu, niin kipulääkettä tulee heti lisää toimenpiteen aikana. Rauhottavaa saa myös halutessaan, senkin otan avosylin vastaan ehdottomasti.

Kuvittelin vielä tänään klinikalle mennessäni Bemfola-annoksen olevan liian pieni ja rakkuloiden minikokoa ja vähissä, koska alavatsalla ei ollut juuri mitään tuntemuksia, joista olen paljon etukäteen muiden kokemuksina lukenut. Olin väärässä ja hyvä niin. Nyt vaan täytyy muistaa juoda vettä paljon, se on kai ainoa asia mitä voin itse tehdä pitääkseni hyperstimulaatioriskin mahdollisimman pienenä. Sairaalapeti ei todellakaan houkuta, mielummin sitä pötköttelee ihan omalla kotisohvalla omien rakkaiden karvalastensa seurassa.

Sillä niitä meillä on yksi lisää. Perheeseemme muutti kolmisen viikkoa sitten uusi labradorinnoutajatyttö Hipsu, joka jatkaa työkoirana Oonan tassunjäljissä. Päätimme yhdessä opaskoirakoulun kanssa päästää Oona viettämään hyvin ansaittuja eläkepäiviään, sillä lonkkiin muodostuneet nivelkulumat alkoivat jo haitata työntekoa sen verran, että varsinkin portaat ja mäkien kulku alkoi näyttää rankalta, eikä koira enää loppuvaiheessa ollut ollenkaan innokas lähtemään valjaissa ulos ovesta, mutta lähti ilmeestään päätellen "Jos on ihan pakko" tehden kuitenkin parhaansa loppuun asti. Nyt se on reipas ja piristynyt kummasti päästessään viettämään ihan tavallisen koiran elämää. Onneksi nämä koiruudet tulevat hyvin juttuun ja ovat parhaat ystävät. Ainoa joka vähän närkästyi Hipsun tulosta oli Kalevi, mut sekin alkaa olla jo ihan sujut :)