Kuulumisia ensikäynniltä

Tänään oli kauan jännitetty ensikäynti lääkärin luona. Aika oli aamupäivällä, joten ruotsintunti koululla jäi välistä. Huomasin, että olisin sinnekin itseasiassa vielä ehtinyt noin puolivälissä tuntia takaisin, mutta olisi tullut liian kiire, joten painelin siitä suoraan kotiin. Aamulla heräsin jo kasin aikoihin. Siinä sitä sitten sai jännitellä sinne yhteentoista saakka, ennen kuin itse aika alkoi. Saavuin paikalle jo puolen jälkeen. Vastassa oli jälleen oikein mukavia hoitajia. Hiljaista oli tälläkin kertaa. Mulle tarjottiin joko kahvia, teetä, kaakaota tai vettä. Vesi riitti tällä kertaa, olin jotenkin niin jännittynyt etten olisi saanut mitään muuta ehkä alaskaan. Oona sai myös oman kuppinsa ja rapsutukset. Allekirjoitin lomakkeen, jossa annoin suostumukseni että tietoni saa pitää klinikan rekisterissä, loppuaika olikin sitten vain odottelua, koska olin niin ajoissa paikalla. Tapasin ekaa kertaa elämässäni myös kätilön ihan livenä. En ole koskaan aikaisemmin heitä tavannut ja olen miettinyt, että millaistakohan porukkaa he ovat, kun menen joskus synnyttämään. Eiväthän he normaaleista ihmisistä poikkea, ja kätilöitäkin on erilaisia mutta on sitä vain joskus jostakin syystä tullut mietittyä :) Toivottavasti on synnytyksissäkin aina sitten yhtä positiivinen meininki.

Ensikäynnillä keskusteltiin lääkärin kanssa tilanteestani ja sain kuulla, mitä tapahtuu seuraavaksi. Olin varautunut siihen, että tällä kertaa tehdään sisätutkimus ja ultraus. Varmistin vielä kotona, että paikat ovat sitä ajatellen niin sanotusti kunnossa :) Jännitin sitä todella paljon, mutta selvisikin, ettei tutkimusta tehdä vielä. Koko käynnistä jäi todella hyvä mieli, ja käynti oli kokemuksena oikein positiivinen. Musta tuntui, että tulin tämän lääkärin kanssa juttuun heti hyvin. Se onkin todella tärkeä asia ja sellainen, jonka on vain toimittava, jos mihin tahansa hoitoihin aikoo. Pystyin reilusti kertomaan hänelle asioita, vastailemaan kysymyksiin ja kerroin jopa, että pelkään ihan kuollakseni kipua ja sitä, että sisätutkimukset sattuvat. Kerroin, etten uskalla mennä edes hammaslääkärille, koska kammoan kaikkia toimenpiteitä. Hän muistutti, että jos hoidot aloitetaan, niihin liittyy aina toimenpiteitä, sekä tietysti myös raskauteen ja synnytykseen. Tämän tiedän, eikä se auta kuin kestää. Kyllä niihin ajanmittaan tottuu. Ja jo tämän pelkonikin takia on hyvä, että kemiat lääkärin kanssa kohtaavat. Tiedän, että voin huoletta pelätä, olla aivan paniikissa tutkimusten alussa ja niiden aikana, voin näyttää sen ilman, että tarvitsee pelätä hänen suhtautuvan niihin vähättelevästi tai asenteella että itsepähän läksit. Enhän koskaan voisi saada lapsia, tai mennä tutkituttamaan mahdollisia tulevia vaivojani, jos aina vain annan peloille vallan. Joskus ne on uskallettava voittaa, se tapahtuu nyt. Sain esittää kysymyksiä ja tuoda esiin kaiken, mitä mieleeni tuli. Hänellä oli aikaa kuunnella ja vastailla kaikkeen, mistä halusin lisätietoa. Mennessäni klinikalle, minulla oli vaikka kuinka paljon kysyttävää, mutta kun siihen tuli tilaisuus, unohdin lähes kaiken. Onneksi asioihin voi aina palata uudelleen, ja niin minua kehotettiin myös tekemään, mikäli jotain kysyttävää tulee. Joko sähköpostitse tai puhelimitse, niihin aina vastataan. Lääkärille voi jättää myös soittopyyntöä, jos jokin mietityttää.

Kaikenkaikkiaan juteltiin vähän kaikesta: Näkövammastani, arjestani, opiskeluista / töistä, vähän parisuhteista, hevosista, koirista, perinnöllisyydestä, peloista, käytiin läpi yleisiä kysymyksiä terveyteeni liittyen sekä siitä, mitä vanhempani tästä kaikesta ajattelevat, sen hän halusi tietää. Ensin kerroin, ettei isäni ole enää elossa. Ja yllätyin siitä, kuinka kamalalta se tuntuikaan sanoa ääneen. Minun ei ole tarvinnut puhua asiasta kenenkään tuntemattoman ihmisen kanssa aiemmin, ennen kuin menin klinikan asiakkaaksi. Kuvittelin, että sen kun vain sanoo ja jatkaa juttua, mutta ei se ollut helppoa ja toivon, ettei tähän tarvitsisi enää sen syvemmin palata. En näköjään pysty asiasta vieläkään keskustelemaan. Lääkäri pyysi anteeksi kysymystään, mutta eihän hän voinut tietää mitä on tapahtunut. Siirryttiin aiheesta toiseen, kun hän tahtoi tietää tulevan mummon suhtautumisesta. Kerroin kuten asia on. Kerroin sen, että hän on luonteeltaan aina alkuun hyvin negatiivinen ja vääntää vastaan, suhtautuu epäilevästi hyvin moniin asioihin, mitä teen. Opaskoiran saaminen, muutto Helsinkiin ja jo se, kun muutin ensimmäiseen omaan asuntooni yksin. Jopa taulutelevisio sai joitakin vuosia sitten hänessä aikaan melkoisen huutokohtauksen, kissojen kotiini saapumisesta puhumattakaan :D Missään mun ei pitänyt pärjätä, ja häntä koipien välissä piti tulla huomaamaan, kuinka milloin mikäkin oli väärä ratkaisu. Mutta kaikesta olen selvinnyt ja olen onnellinen joka ikisestä tekemistäni ratkaisuista, enkä mitään ole katunut koskaan hetkeäkään. Mutta kun se huomaa, ettei ole muuta vaihtoehtoa, se yleensä sopeutuu. On sopeutunut ainakin tähän asti kaikkeen, mitä olen tehnyt. Eikä tässäkään asiassa muu auta. Ei edes se maamme-laulu. Lääkäri kysyi, olisinko halukas muuttamaan äitini luokse siksi aikaa, kun vauva on pieni. Tämä ajatus hieman naurattaa edelleen. Vastasin, että ehdottomasti aion asua kotonani, enkä ole muuttamassa sieltä mihinkään. Se oli hänelle ok, eikä siitä sen enempää puhuttu, se oli vain ajatus. Mainitsin myös sen, että minulla on kissoja, ettei niistä tulisi jälkeenpäin mitään epäröintiä siitä, kuinka niiden ja vauvan yhteiselo sujuisi. Niihin hän ei sanonut mitään, kuten ei koiraankaan liittyen, joten siltäkin osin kaikki on kunnossa. Itse en ole hetkeäkään epäillyt, etteikö kaikki onnistuisi.

Koko keskustelu sujui hyvin, eikä mulle jäänyt mitään kaihertamaan hampaankoloon. Hommat jatkuvat vielä. Lääkäri sanoi, ettei hän pärjäämistäni epäile, uskoo kyllä kaiken kertomani ja sen, että olen varmasti ajatellut kaiken loppuun saakka. Mutta vaikka hän jo haluaisi aloittaa hoitoni, velvoittaa laki tekemään vielä pari selvitystä. Niitä ei voida mitenkään sivuuttaa, ne on vain hoidettava pois alta, koska se on hänen velvollisuutensa. Ymmärrän tämän täysin, eikä tässä ole itselleni mitään ongelmaa. Kuten aiemmin kirjoitin, klinikan on tietyn vammaisuuden / sairauden vuoksi selvitettävä, että kaikki on varmasti kuten pitää. Minun tapauksessani tulee vielä käydä perinnöllisyyslääkärin pakeilla. Häneltä tulee saada virallinen lappu siitä, ettei näkövammani periydy. Toinen on se sosiaalityöntekijän lausunto. Sitä tarvitaan siis nyt myös täällä. Tietoa siitä, että tarvittavat tukitoimet, eli avustaja on saatavilla sitten varmasti, kunhan vauva syntyy, kun kumppania ei vielä ole. Ja jos nyt sattuisi käymään niin, että joku olisi vauvan syntymän aikoihin jo kuvioissa, aion avustajan silti ottaa, koska samanlaista vapaa-ajan apuahan se on kuin mitä nytkin on saatavilla, eikä siinä ole mitään sen kummempia kiemuroita. Sosiaalityöntekijältä sainkin alkuviikosta sähköpostia, jossa hän kertoi selvitelleensä asiaa, mutta asian hoitaminen ei oikein tuntunut olevan kenenkään hommaa eikä kukaan tuntunut tietävän, mitä pitää tehdä. Tämä on luultavasti heille täysin uudenlainen tilanne. Työntekijä lupasi vielä selvitellä, minne voisin olla yhteydessä. Klinikalta kuitenkin tänään luvattiin selvittää asiaa, joten mun ei siitä itse tarvitse stressata nyt lainkaan. Jos saan uutta tietoa, ilmoitan siitä toki klinikalle. Lääkäri lupasi olla yhteydessä niille klinikoille, joissa on ollut vastaavia tapauksia, koska niitä kuulema tosiaan on, ja selvitellä, miten siellä on näissä tilanteissa toimittu. Lähete lähtee myös perinnöllisyyslääkärille, jonka luo pääsen sitten jossain vaiheessa. Mitään tarkkaa aikaa ei nyt osattu sanoa siitä, kuinka kauan selvittelyissä kestää, mutta luulen, että saattaa jouluun asti vielä mennä. Mutta kunhan kaikki tämä on saatu selvitettyä ja hoidettua, voidaan hoidot aloittaa, eikä lääkäri nähnyt tälle mitään estettä. Lääkärin mielestä on hieno asia se, että olen uskaltanut tehdä rohkeita päätöksiä ja ottaa vastuuta elämässäni, sekä olen selvästi ajatellut asioita paljon. Ja toki olen ajatellutkin :) Hän tuntui ottavan tämän kaiken tosissaan ja vakavasti, sekä ymmärsi toiveeni ja sen, mitä tahdon. Toki jotain voi vielä mennä pieleen, jos vaikka sosiaalityöntekijöiden kanssa tulisi jotain mutkaa matkaan tai muuta vastaavanlaista hidastetta, mutta lääkäri oli kyllä hyvin toiveikas siitä, että kyllä mulle tästä vauva saadaan, ja että Oonakin pääsee vielä vauvavahdiksi.

Sanoisin siis, että todella hyvällä mallilla ovat asiat juuri tällä hetkellä. Voin olla rauhallisin mielin, koska tiedän että asiat etenevät nyt ja niiden sujuminen on hyvissä käsissä. Luotan siihen, että asiat järjestyvät kuten olen toivonutkin. Pelkään vain, että nyt kun kaikki menee näin hyvin, niin kohta jossain päin jotain romahtaa. Voivatko asiat näin loistavasti todella mennä? :) Niin kauan tätä kaikkea on odotettu ja toivottu. Mutta vasta sitten juhlitaan, kunhan päästään tositoimiin, jos ei takapakkia tule. Siihen asti olen vielä varovaisen toiveikas.

Sainpa vielä kokeiltavaksi eräänlaisia proteiinituotteitakin mahdollisesti asiakkailleni myytäväksi. Testailen ne itse heti, kunhan ehdin hakea ne naapuriltani tosta yläkerrasta ja tulen sitten kertomaan mitä pidin. Meillä on taloyhtiön pieni kuntosali pohjakerroksessa, jonka oveen ripustin mainokseni. Sieltä kautta sain yhteydenottona tietoa tuotteista, joista kiinnostuin ja haluan nyt kokeilla ja selvittää, millaisista tuotteista on kyse. Eräs samasta koulusta kuin minä, valmistunut personal trainer oli kovasti tykästynyt ja asiakkaat ovat niitä mielellään ostaneet. Lisäksi onpa tässä vielä tulossa lehtijuttujen kirjoittelua mielenkiintoisista ja itselleni hyvin läheisistä ja tärkeistä aiheista. Palaan näihinkin hieman myöhemmin, kunhan ne ovat ajankohtaisempia. Tekemistä siis riittää opiskelunkin ohella :)