Tänään pyörähti käyntiin kolmas viikko siitä, kun kävin viimeksi klinikalla. Kuten jo aiemmin kerroin, sieltä luvattiin olla yhteydessä heti kun he saavat asioita selvitettyä ja kun ne etenevät. Mitään ei ole kuulunut. Puhelimen näytöllä ei ole näkynyt klinikan numeroa, vaikka kuinka olen katsonut sen läpi, jos vaikka jotain olisi vahingossa jäänyt huomaamatta. Olen ollut tähän asti ihan rauhallisin mielin, mutta nyt olen alkanut olla jo hieman kärsimätönkin. Tiedän, että klinikalla tehdään kaikki paras mahdollinen, ja että siellä on myös muita asiakkaita kuin minä, joiden asioita on käsiteltävä ja selvitettävä. Eikä aikaa ole edes kulunut vielä mitenkään erityisen paljon. Silti nyt hätäilen ja toivoisin jo, että jotain alkaisi hetinytjustsamantienkiireellä tapahtua. Tahtoisin niin kovasti päästä jo ns. tositoimiin ja nauttimaan (vai lieneekö stressi osuvampi sana? ;)) niistä piinapäivistä, kun odotellaan sitä päivämäärää, jolloin raskaustestin voi tehdä. Toki ensin on edessä se paljon pelätty ja panikoitu aukiolotutkimus. Entä jos siellä selviää jotain pahaa? Tai ultrassa? Jos kaikki ei olekaan kuten pitäisi? Vaikken kärsi mistään poikkeavista oloista tai ylipäätään mistään oireista joista jotain epäilisin, asia siitäkin huolimatta mietityttää. Tahtoisin saada jo selvyyden myös sille, että kaikki olisi hyvin. Kuinka mietinkään raskautumismahdollisuuksiani nyt näin paljon... Toivon ja uskon myös, että kyllä klinikalta ennen joulua varmasti kuuluu. Luulen, että kuitenkin ensi vuoden alussa vasta alkaa oikeasti tapahtua. En vain jaksaisi enää odottaa. Olen aina ollut sellainen kaikki-nyt-heti-tyyppi. Asioiden pitäisi tulla eteeni sekunnin sisällä, enkä meinaa pysyä nahoissani, jos mitään ei juuri siinä hetkessä tapahdu. Tämä on hyvä hetki opetella hieman kärsivällisyyttä. Kaikki varmasti tulee tapahtumaan, eikä loppujen lopuksi vie hirveästi aikaakaan enää. Nyt pitäisi yrittää keskittyä muihin juttuihin. Pitää toki tämäkin asia mielessä ja olla tietoinen, että milloin tahansa voi soitto tulla, mutta ei liiaksi sitä päässä pyöritellä - vaan alkaa touhuta jotakin muita, rentouttavia juttuja. Tämä viikko mulla onkin koeviikko, ja se jatkuu vielä ensi maanantaina. Sitten on viikon mittainen loma ennen uuden opintojakson alkua, ja silloin aionkin rentoutua kunnolla. Tehdä joulujuttuja, treenata, laittaa hyviä ruokia, käydä hakemassa joulufiilistä Helsingin joulutapahtumista, nauttia luonnosta, nähdä kavereita, ottaa pari lasillista hyvää kuoharia, touhuta eläinten kanssa ja vain makoilla sohvalla ihanan pörröisen torkkupeiton alla glögiä siemaillen. Hyvää kannattaa odottaa, niinhän ne sanovat :)
Muun muassa Iltalehden netissä oli viime viikolla uutinen siitä, kuinka suomalaiset haluavat nykyään yhä vähemmän lapsia. Toivottu lapsiluku laskee vuosi vuodelta, nykyään 1-2 lasta olisi korkeintaan se haluttu lukema. Itse suurta perhettä toivovana menin linkittämään uutisen omalle Facebookseinälleni mitään aavistamatta ja laitoin saatteeksi kommentin, jossa kerroin perhetoiveistani. Eräs kaverilistallani oleva tuttu kysäisi, olenko raskaana, kun linkittelen lapsiaiheisia juttuja (ehkä olen tehnyt sitä jotenkin huomaamattanikin viimeaikoina hieman tavallista useammin). Tästä tuli jokin kumma vahva tunne siitä, että nyt voisin kertoa vaikka koko Facebookille, siis kaverilistalleni mitä elämässäni on juuri nyt meneillään. Ja sen jostain hetken mielijohteesta tein. Eihän tämä varsinaisesti ole mikään salaisuus, mutta en ole asiasta kaveri- tai tuttavapiireissäni mitään suurta numeroakaan tehnyt. Jos joku suoraan jotain tähän viittaavaa kyselee, olen pääpiirteittäin jotain kertonut. Kerroin nyt, etten ole vielä raskaana, mutta olen hedelmöityshoitoklinikan asiakkaana ja parasta aikaa odottelen, että milloin tässä jotain tapahtuu. Kommentin julkaisusta meni tunti tai pari, enkä yht'äkkiä enää ollutkaan varma, oliko tiedon noinkin julkiseksi tuominen tuolla tavoin sittenkään niin hyvä ajatus. Pidänhän aiheesta blogiakin, mutta se on jollain tapaa eri asia. Harvat tuttuni ovat tänne löytäneet. Tai jos ovat, niin tervetuloa vaan :) Mutta minkä kerran kirjoitin - sen kirjoitin enkä lähtenyt asiaa enää pois pyyhkimään. Olihan sen jo mitä luultavimmin useampikin silmäpari nähnyt ja siten saanut asian tietoonsa. Tykkäyksiä tuli kovasti, kommenttejakin joitakin. Ainoastaan yksi oli sellainen, joka minun täytyi poistaa, kaikki muut olivat todella positiivisia ja kannustavia. Olin yllättynyt siitä, kuinka moni oikeasti otti asian niin hyvin vastaan. Tilanteeni (näkövamma ja ainakin esikoisen kanssa alkuun yksinhuoltajuus) ei ole kaikkien mielestä se paras mahdollinen johon lapsi saisi syntyä. Karultahan se kuulostaa, mutta kaikki eivät tätä hyväksy. Olen kuitenkin päättänyt keskittyä enemmän siihen positiiviseen suhtautumiseen ja palautteeseen. Otan mielummin vastaan positiivista energiaa ihanista kommenteista ja kannustavista sanoista, kuin käytän jo minulla valmiina olevan energiani tankkaamalla mieleni täyteen osan ihmisten ilmaan laukomia ikäviä ja ahdasmielisiä sanoja. Tulin todella hyvälle mielelle siitä, että niin moni elää lämpimin ajatuksin hengessä mukana. Sitähän en tiedä, mitä kaikkea niiden päänsisällä liikkuu, jotka eivät reagoineet mitenkään. Luulen, että heissä on sekä että. On varmasti herännyt monenlaisia ajatuksia ihmisestä riippuen. Mutta annettakoon jokaisen muodostaa mielipiteensä ja ajatuksensa itse, ja kunkin olla sitä mieltä kuin itse parhaaksi kokee. Tärkeintähän tässä kaikessa on se, että tiedän itse mitä olen tekemässä ja millaisen askeleen olen elämässäni nyt ottamassa. Kun olen itse harkinnut kaiken loppuun saakka ja tullut tähän lopputulokseen, se on se mikä pysyy ja millä mennään aina eteenpäin. Jokainen itse on noin yleensä paras arvioimaan oman tilanteensa sekä sen, mihin kulkusuuntaan oman elämänsä haluaa ja kannattaa milloinkin ohjata niin paljon, kuin sitä nyt ylipäätään voikaan oikeasti ohjailla. Voihan olla, että osa ihmisistä, jotka nyt syystä tai toisesta suhtautuvat kovinkin negatiivisesti, vielä jonakin päivänä näkevätkin asian aivan uudenlaisessa valossa, ja oppivat käsittelemään sitä eri tavoin. Ei pidä miettiä toisten reaktioita liiaksi, vaan keskittyä siihen, mikä itsestä tuntuu hyvältä ja oikealta sekä niihin ihmisiin, jotka jakavat sitä positiivista energiaa ympärilleen ja minulle. Olen valtavan onnellinen ja kiitollinen kaikille heille jotka ovat hyväksyneet asian ja kulkevat kanssani tätä tietä, eivätkä tuomitse, vaikken olekaan aivan täysin samanlainen kuin muut äidit. Se tuntuu niin hyvältä ja tärkeältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti