keskiviikko 3. elokuuta 2016

Mummin kutomat villasukat


(Kuvan laatu voi olla vähän mitä sattuu, koska en ehtinyt sitä tarkistuttaa, nappasin vaan, toivottavasti ei kamalasti särje silmiä)

Pyörin viime yönä sängyssä hereillä, päässä vilisi kaikenlaista mennyttä ja kysymyksiä tulevastakin. Yht'äkkiä muistin mummoni kutomat vauvansukat. Tai jos tarkkoja ollaan, ehkä ne ovat paremminkin taaperon sukat, mutta joka tapauksessa pieniin jalkoihin juuri sopivat. Kun mummoni vielä eli ja asui itsenäisesti omassa asunnossaan, muistan elävästi sen hetken, kun olin penkomassa hänen vaatehuonettaan. Jos muistikuvani eivät ole pahasti väärässä, hän kutoi joskus vielä terveenä ollessaan paljonkin kaikenlaista. Jostakin vaatehuoneen hyllyltä käsiini pomppasivat nuo pienenpienet sukat, jotka hän oli joskus kauan aikaa sitten neulonut. Koska kellään muulla ei ollut niille sillä hetkellä tarvetta, nappasin ne mukaani ja ilmoitin, että nämä tulevat sitten minun lasteni käyttöön. Siitä asti ne kulkivat muutaman vuoden käsilaukussani niin kauan, kunnes vaihdoin laukkua enkä enää muistanut minne olin sukat sieltä sujauttanut.

Kun viimeksi muutin, en muista nähneeni sukkia missään sen koommin. Tunsin jo yöllä valtavaa haikeutta siitä, etten ehkä koskaan tule enää niitä näkemään. Miksi olinkin niin huolimaton, että ne hukkasin? Päätin kuitenkin, että niitä on yritettävä etsiä vielä joskus.

Tein sitten tänään kotona pientä siivousta, sukat eivät olleet olleet mielessä koko päivänä. Imuroidessani näin jonkin pienen mytyn vaatekaapin oven edessä. Ajattelin sen olevan vain jotakin kaapista pudonnutta, ehkä oma sukka tai jotain. Mytty pyöri kuitenkin niin sitkeästi imurin edellä, että mun oli pakko keskeyttää homma ja siirtää se pois tieltä. Otin sen käteeni ja tajusin, että siinä ne ovat. Pienet villasukat, joita viime yönä niin kovasti kaipasin. Takaan, etteivät ne vielä eilen siinä olleet, tiedän sen aivan varmasti.

Jokainen uskoo asioihin omalla tavallaan, toiset eivät usko mihinkään normaalista poikkeavaan. Itse uskon kuoleman jälkeiseen elämään. Siihen, että vaikka matka maan päällä päättyy, se jatkuu jossakin muualla. Sellaisessa paikassa, jossa kaikki on hyvin, josta voi nähdä kaiken, mitä keskuudessamme maailmassa tapahtuu. Mummoni menehtyi tämän vuoden keväällä alzheimerintaudin uuvuttamana. Sain kuulla hänen kuolemastaan samana aamuna, kun minulla oli edessäni aukiolotutkimus ja olin juuri lähdössä klinikalle. Olimme aina hyvin läheisiä ja tapasimme usein. Haluan uskoa, että hän tahtoi auttaa minua löytämään nuo sukat. Ajatteli, etten koskaan itse löytäisi niitä, enkä luultavasti olisikaan. Hän päätti antaa lapselleni edes jonkin muiston, joka jollain tapaa muistuttaisi hänestä. En ole koskaan muuttoni jälkeen törmännyt sukkiin missään useasta siivousmylläämisestä huolimatta, en edes kaapissa. Kalevi on jostakin syystä viime aikoina viihtynyt useinkin vaatekaapin ylähyllyllä milloin mitäkin sieltä pudotellen. Haluan ajatella, että mummoni on jättänyt sukat sinne ja ohjannut ne kissan mukana minulle takaisin. Tällainen ajatus tuntuu niin kovin lohdulliselta. Että hän on läsnä, kaikki on hyvin ja hän on hyväksynyt tämän päätökseni.

Kun mummoni eli, minä viimeiseen asti toivoin kovasti että hän ehtisi vielä nähdä edes esikoislapseni. Se oli minulle hyvin tärkeää. Kun hänen vointinsa huononi, aloin mielessäni ikäänkuin kisata aikaa vastaan. Ehdinkö tulla raskaaksi ja synnyttää ennen kuin hänen on aika mennä? En lopulta ehtinyt. Siinä asiassa on ollut paljon käsittelemistä, on ollut suuri työ hyväksyä, että tämä on nyt lopullista. Muistan, kuinka positiivisesti hän joskus puhui televisiossa vuosia sitten esitetystä ohjelmasta, suomalaisesta sokeasta pariskunnasta, joilla oli kaksi pientä, tervettä näkevää lasta, eikä koskaan lannistanut lapsensaantihaaveitani. Siskoni molemmat lapset hän ehti tavata, mutta ei minun ensimmäistäkään. Mutta vaikka he olisivat kohdanneet pian, mummoni tuskin olisi muistanut enää muutaman minuutin kuluttua visiitistä koko vauvaa. Loppuvaiheessa hän ei tunnistanut enää läheisiään, ei edes minua. Näistä alzheimerin aiheuttamista tuntemuksista voisi puhua vaikka enemmänkin, niin paljon se herätti ajatuksia ja tunteita.

Nyt lapseni voivat vain katsoa kuvia ja muistaa hänet enkelinä. Myös oma isäni tulee olemaan heille aina enkeliukki. Sellainen, jota he eivät koskaan tavanneet, mutta jota voivat muistaa käymällä minun mukanani, ja myöhemmin sitten isompina itsekseenkin hänen haudallaan. Tulemme sytyttämään aina isänpäivisin yhdessä kynttilän hänen muistokseen. Niinä vuosina kun emme vietä päivää Itä-Suomessa emmekä pääse haudalle, teemme sen kotona. Samoin voimme sytyttää myös isomummille. Haluan kertoa hyviä asioita, unohtumattomia muistoja. Kaikkea sitä hyvää, mitä heistä muistan. Ja toivon, että myös lapseni oppivat tavallaan tuntemaan heidät, vaikkeivät heitä koskaan täällä maailmassa kohdanneet.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti