Pahimmassa tapauksessa se saattaa myös päättyä. Niitäkin tapauksia on liian paljon.
En aloita tänä vuonna varsinaista bloggausta kovinkaan kevyellä aiheella. En ole kirjoitellut kai kohta kahteen viikkoon, ja mulla on siihen syy. Ajatukset ovat olleet jollain tapaa solmussa, enkä ole tiennyt haluanko edes kirjoittaa tapahtuneesta tänne, sivuutanko vain kaiken ja jatkan eteenpäin kuin mitään ei olisi ollutkaan. Mutta miksi sitä salailemaan, tämän jälkeen on ainakin helpompi taas jatkaa normaaleista aiheista.
Kuinkahan hermostunut, paniikissa ja pihalla olisinkaan liikenteessä, jos jotain olisi oikeasti sattunut, eikä oltaisi selvitty vain vähältä piti-tilanteella ja helvetin suurella säikähdyksellä? Nytkin on jo niin vaikeaa.
Ennen loppiaista olin tulossa normaaliin tapaan salilta Lauttasaaressa. Mietin vielä alaovella, että lähdenkö kauppaan vai en. Tarvitsenko mä mitään, onhan mulla jo jääkaapissa kaikkea. Mutta halusin pastakastikkeen lasipurkissa jauhelihan sekaan. Olihan mun mentävä ja haettava se. Kävelin aivan kuten ennenkin. Pysähdyin suojatien luo odottamaan, että pääsen ylittämään tien. Jossain vaiheessa joku ystävällinen autoilija antoi mulle tietä, ja lähdin sen kummempia ajattelematta ylittämään katua. Olin kuullut suojatieonnettomuuksista, mutta eihän sellaista voi sattua mulle. Ei vain voi, nehän tapahtuvat täysin tuntemattomille ihmisille lehtien sivuilla ja netissä. Ei läheisilleni, saati mulle. Olin väärässä.
Todella väärässä. En ole mikään terästyyppi, joka on aina suojassa kaikelta. Se oli niin lähellä. Ihan puolen millin päässä. En edes halua tai uskalla ajatella, mitä olisi tapahtunut, jos minuun olisi osunut. Silti ajattelen sitä joka päivä.
Auto saapui toiselta kaistalta. Ajoi lujaa. Kuulen, että tietä antanut kuski soittaa autonsa torvea ja huomaan auton, joka vain tulee kohti. Sekunnin murto-osan aikana ehdin ajatella monta asiaa. Sen, että tämä oli tässä. Elämäni on nyt päättymässä. Kaikki jäi kesken. En ehtinyt tehdä edes puolia niistä asioista, joita halusin. Unelmatyö, lapset, elämä uuden rakkauden kanssa, aika kaikkien rakkaiden seurassa. En muista tarkkaan, mutta jälkeenpäin olen tuntenut hämärää muistikuvaa siitä, että olin ajatellut paria ihmistä silloin, eräitä tyyppejä, joiden näkemisestä on kulunut jo liian kauan aikaa, ja joita koko sydämestäni toivoisin tapaavani niin pian kuin mahdollista. Kuvittelin, millaista elämäni tulisi luultavasti olemaan, jos vielä jäisin henkiin. Laitoksessa niskasta alaspäin halvaantuneena, täysin toisten armoilla. Joku toinen pesisi, pukisi ja syöttäisi mut. Ravitsisi nenämahaletkulla. Ja aivoni toimisivat normaalisti, kuinka kamalaa ja raskasta se olisi. Koko loppuelämäni, aivan kaikki. Se menisi nyt jotakuinkin näin.
Kunnes tapahtuu jotain. Autoilija väistää. Väistää ihan viime hetkillä. Aivan sillä kaikista viimeisimmällä millimetrillä, kun se on vielä mahdollista. Saa jollain ihmeen kaupalla ohjattua autonsa pois, vaikka torviäänen kuullessani lähdin juoksemaan täyden paniikin vallassa siihen samaan suuntaan, johon auto alkoi väistämään. Pois alta. Äkkiä. Koko tilanne oli nopeasti ohi ja kuski autoineen hävinnyt jäljettömiin.
Joka ikinen solu sisälläni holtittomasti täristen hoipuin tien yli. Tietä antanut kuski jäi selvittämään tapahtunutta, mutta en muista paljoakaan hänen kertomastaan. Vapisin kauttaaltani, kävelin kauppaan ja hyllyjen väliin. Muistan ajatelleeni, ettei yksikään auto voinut ajaa täällä päälle. Olin turvassa. Kuljin kuin sumussa, keräsin hyllyiltä tuotteita ostoskärryihin ja maksoin ostokset. Tiesin, että mun on ylitettävä se tie vielä uudelleen, että pääsen takaisin sinne, mistä olin taksin tilannut minua hakemaan. Alkuperäinen suunnitelmani oli mennä taksilla, koska kauppakassi oli niin painava ja täynnä, etten viitsinyt lähteä sen kanssa parin kilometrin kävelymatkalle. Tiesin jo kauppaan lähtiessäni, että ostaisin muutakin. Lopulta olin vain keräillyt vähän mitä sattuu. Tilasin kyydin salille, koska en tiedä vieläkään, mihin osoitteeseen se tulisi tilata, jos sen haluaa Lauttasaaren S-Marketin luokse. Osoite on Itälahdenkatu, mutta Melkonkadultakin pääsee. En tiedä, mikä on Itälahdenkadun puoli. Helpointa mun on palata kuntosalin osoitteeseen ja nousta siitä kyytiin. Pakotin itseni ylittämään tien. Mutta tein sen vasta sitten, kun kadun ylitti joku äiti lapsineen. Tuon illan jälkeen en ole käynyt lähelläkään kyseistä risteystä.
Tiedän, ettei lopulta mitään onnettomuutta tapahtunut. Tiedän senkin, että toisilla ei ole ollut yhtä paljon onnea ja enkeleitä matkassa. Mutta seuraukset tapahtuneesta eivät ole olleet kovin helppoja kestää. Olen googlettanut päivittäin suojatieonnettomuuksia lähinnä Helsingistä, mutta myös muualta päin Suomea. Jos osaisin laskea todennäköisyyksiä, laskisin niitä omalle kohdalleni. Kuinka suurella todennäköisyydellä jään alle, kuinka suuri mahdollisuus on, että se meinaa tapahtua. En uskalla enää ylittää suojateitä kuten ennen. Olen joutunut tuon illan jälkeen pakon sanelemana ylittämään suojateitä muutaman kerran, koska kauppaan on pakko mennä, salille myös. Itsestäni en niinkään piittaa, mutta eläinten on saatava ruokaa ja toisaalta mun on pakko saada treenattua, joten kaipa mulla itsellänikin on väliä. Ylitykset sujuvat nykyään seuraavanlaisesti: Seison sydän kurkussa hakaten suojatien edessä minuuttien ajan. Noiden pitkien minuuttien aikana koetan etsiä hetkeä, jolloin ei kuuluisi yhtä ainoaakaan auton ääntä, että pääsisin ylittämään. Ja sellaisia hetkiä tämän kokoisessa kaupungissa saa hakea - niitä on ehkä 1 prosentti kaikista niistä, jolloin kadun voi turvallisesti ylittää. Kun lopulta lähden ylittämään, on vaihtoehtoja kaksi. Joko joku / jotkut ohikulkijat kävelevät kanssani, tai sitten itse uskaltaudun pitkän odottelun jälkeen astumaan suojatielle, juoksen niin lujaa kuin jaloistani pääsen ja poukkoilen kuin holtiton eläin päästäkseni äkkiä turvallisille vesille. Kerran Ruoholahdessa joku mies tuli taluttamaan mut kädestä pitäen yli, kun en päässyt liikkeelle. Tänään joku tietä antanut autoilija Puotilassa huusi autonsa ikkunasta että tule vaan, silloinkin juoksin kuin joku olisi ollut kintereillä koska ajattelin, ettei toiselta kaistalta tuleva välttämättä olisikaan tien antamisen suhteen samaa mieltä. Olen käyttänyt paljon taksia, ja nyt tammikuun matkat alkavat olla jo käytetty. Bussi Kampista Lauttasaareen on alkanut tuntua hyvältä idealta. Bussilla salille, taksilla kotiin. Kauppa-asiat olen suurimmaksi osaksi kokenut turvallisimmaksi ja vähiten stressaavaksi hoitaa kuntosalin viereisessä K-Marketissa. Autot pysyvät riittävän välimatkan päässä. Kaikin puolin liikenteeseen lähteminen ahdistaa ja tuntuu inhottavalta ja vaikealta.
En tiedä mitä tästä eteenpäin tapahtuu. Mietin lähes päivittäin sitä, kuinka jokainen päivä voi olla viimeinen. En enää pidä itsestäänselvyytenä sitä, että elämä voi jatkua aina täysillä ja pitkään. Pelottaa, jos en saakaan olla täällä vanhuuspäiviin saakka. Jos jotain vain tapahtuu. Enkä halua kuolla. Mun aikani ei ole vielä. On niin paljon asioita, jotka haluan tehdä ja toteuttaa. Nyt sitä vasta tajuaa, kuinka onnekas onkaan, kun saa elää. Pärjätä omillaan, olematta riippuvainen muista. On terve ja pystyy huolehtimaan itse itsestään ja omasta elämästään. Olen valtavan kiitollinen siitä kaikesta. Kaikilla ei ole samoja mahdollisuuksia. Olen miettinyt paljon niitä ihmisiä, jotka ovat joutuneet onnettomuuksiin ja selvinneet hengissä, palanneet lopulta ennemmin tai myöhemmin ennalleen. Kuinka he ovat uskaltautuneet uudelleen liikkeelle? Esimerkiksi auton rattiin, pyörän selkään, tai ihan vaikka vain jalkaisin kaduille. Milloin voi liikkua paikasta A paikkaan B ilman, että pelkää joka hetki henkensä puolesta. Pystyykö siihen enää koskaan? Onko pelko ainakin jonkin asteisena aina läsnä? Hevosen selästä putoaville sanotaan aina, että selkään on noustava takaisin heti, ettei jäisi kammoa. Kolariin joutuneille annetaan neuvoksi tarttua mahdollisimman pian onnettomuuden jälkeen rattiin, jotta kykenisi taas ajamaan normaalisti. Tiedän, että mun olisi vain mentävä liikenteeseen, olisi pitänyt mennä jo heti tapahtuneen jälkeen, ylittää mahdollisimman paljon suojateitä ja karistaa pelko pois. Kaikki tämä jo pelkkänä ajatuksenakin tuntui omalla hengellä ja tervydellä leikkimiseltä. Olisin ehkä päässyt helpommalla, jos olisin heti tarttunut härkää sarvista, mutta olen edelleen vältellyt jalan liikkumista niin paljon kuin ikinä olen suinkin pystynyt. Se on mitä luultavimmin aivan väärä keino käsitellä tätä asiaa - ruotimalla sitä kotona yksin ja muiden kanssa ja hokemalla, etten koskaan enää mene ja että seuraava kerta tulee kuitenkin. Mulle on sanottukin, etten saa ajatella niin. Seuraavaa kertaa ei tule.
En tiedä, mitä voisin enää sanoa. Kirjoitan nyt yleisesti meille kaikille, en syyllistääkseni ketään tiettyä henkilöä mistään. Toivoisin vain, että meistä jokainen haluaisi ja alkaisi käyttäytyä liikenteessä niin kuin siellä kuuluukin tehdä. Noudattaisi nopeusrajoituksia ja ylipäätään liikennesääntöjä. Ei kännissä rattiin. Ei kiirettä. Ei minä-minä-minä-asennetta, sitä itsekästä minä-menen-nyt-väistykää-pois-alta -menoa. Koskaan ei saa olla niin kiire, että vaarantaa oman tai toisen turvallisuuden. Liikennesääntöjä kannattaa kerrata, jos ne ihan oikeasti ovat päästä hävinneet. Ihmiset. Käyttäytykää liikenteessä kuten kuuluu. Vaikkei aina fyysistä tuhoa tulisi, henkinen puoli voi vaurioitua siinä missä ihmisen ulkokuori tai autokin. Muistakaa aina, että jokainen ihmishenki on arvokas ja sitä tulee kunnioittaa niin liikenteessä kuin toki myös muualla. Muistakaa, että se, joka kiireen ja liikennesäännöistä piittaamattoman käytöksen seurauksena vahingoittuu, on jonkun läheinen ja jollekulle todella rakas. Miettikää, jos se olisi teidän oma lapsi, isä, äiti, sisko, veli, setä, täti, eno, ystävä, serkku, jne. Joku, jota ilman ette osaisi kuvitella elävänne enää normaalia, onnellista elämää. Kuvitelkaa, jos uhri olisitte te itse. Toivoisitteko silloin, että joku muu töppäilisi liikenteessä miten sattuu? Monesti on helppo naureskella ja kehuskella hurjasteluillaan tai sillä, kuinka oli niin rohkea, että lähti baarista kotiin autolla hieman kännisenä. Vahingon satuttua hymy varmasti hyytyy. Se olisi parempi hyydyttää jo aiemmin, ottaa aivot narikasta ja oikeasti ajatella kuinka toimii. Puhelimiin ehtii puhua, tekstareita naputella, meikata, kuikistella taivaanrantaa ja tehdä kaiken muun tarpeellisen myöhemmin. Auton ratti ei ole oikea paikka minkäänlaiselle sivutoiminnalle. Jalankulkijoita on hyvä muistuttaa olemaan menemättä päin punaisia ja yleensäkin katsomaan molempiin suuntiin, ennen kuin syöksyy suojatielle. Ainahan vika ei ole autoilijoissa, enkä edelleenkään syyllistä ketään. Meillä on varmasti jokaisella ollut joskus peiliin katsomisen paikka. Nyt jokainen meistä voisi vilkaista sinne uudelleen. Onhan kaikki varmasti omassa liikennekäyttäytymisessä juuri niin kuin kuuluukin olla. Lopuksi vielä ehdottaisin ihan jokaista tekemään yhden uudenvuodenlupauksen näin uuden vuoden alussa. Ajetaan varovasti, ollaan ihmisiksi. Lähinnä nyt liikenteessä, ja miksei muutenkin. Tämä on helppo toteuttaa. Kaikki on omasta asenteesta kiinni.
Yritän nyt päästää irti siitä, mitä meinasi tapahtua. Olla ajattelematta sitä jatkuvasti, ja lakata arvuuttelemasta, tuleeko seuraava kerta vai ei. Toivon, ettei enää tulisi. Tiedän, että tuona iltana mukanani kulki joukko omia enkeleitäni, jotka eivät ole enää kiinni maallisessa elämässä. Isäni, molemmat ukit ja pari muuta hyvin tuntemaani läheistä. Täältä maailmasta käsin he eivät olisi pystyneet minua pelastamaan, mutta sieltä toiselta puolen se onnistui ja onnistuu. Nyt kun tämän koin ja uskon todella näin olevan, voinen kai olla luottavaisin mielin tulevaisuudessakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti