Otsikon lausetta voisi jatkaa tuhansin eri tavoin. Milloin joku ei pystyisi kävelemään, toinen syömään itse, kolmas pukeutumaan, neljäs peseytymään, viides laittamaan ruokaa jne. Kuulen aina välillä ihmisten suusta toteamuksia siitä, kuinka he eivät mitenkään päin koskaan voisi suoriutua mistään normaaleista toiminnoista, erikoisemmista asioista puhumattakaan, jos he sitoisivat silmänsä. Ehkä he eivät heti pystyisikään. Ymmärrän sen hyvin.
Saavuin Oonan kanssa muutama päivä sitten metroasemalle, josta olin lähdössä taittamaan normaalia matkaani salille. Ehdin hetken aikaa hengähtää kun kuulin jonkun tyypin selittävän jollekin vieressään metroa odottavalle henkilölle kovaan ääneen asiaa minuun ja koiraani liittyen. He olivat pidemmän matkan päässä minusta, mutta kuulin keskustelusta osan, sillä puhe oli sen verran kovaa, että sen varmaan kuuli moni muukin. Ehkä se ei asiasta kovasti innostunutta haitannut. Kyseinen tyyppi mietti, että koiralleni on täytynyt opettaa... Jotain. Ainakin se, etten vain päädy metroraiteille. Ja käsittääkseni myös sitä, miten tiedän valita oikean puolen. Koiralle on varmaan opetettu käskyt, kuinka sen tulee toimia. Hän teki myös huomion, ettei minulla ollut valkoista keppiä. Ei ollut, koska mullahan on koira. Eikä tässä mitään huonoa ole, kyllähän ihmiset saavat jutella ja pohdiskella keskenään. On ihan normaalia, että monia mietityttää muun muassa tällainen asia, vaikkakin toivoisin heidän tulevan kysymään suoraan, jos jokin askarruttaa. Kaikilla ei rohkeus riitä, ei välttämättä mullakaan riittäisi joka tilanteessa. Toiset kyllä tulevatkin, mikä on hieno juttu. Kuulin lopuksi naisen toteavan tilanteeseeni liittyen: "Mä olisin ihan varmasti tossa raiteilla". Saman tyyppinen lause kuului joskus aiemmin, joitakin vuosia sitten tehdessäni palapeliä erään pienen kanssa. Lähistöllä ollut toinen aikuinen kysäisi multa, tai paremminkin hän totesi kysymyksen sijaan: "Pystytkö sä tekemään tuollaista palapeliä? Et varmastikaan pysty, minäkään en pystyisi, jos en näkisi". Vielä yksi kommentti pianonsoittoharrastukseeni liittyen (josta on kylläkin vierähtänyt jo luvattoman kauan, kun olen viimeksi näppäillyt koskettimia): "Et sä voi soittaa pianoa. Mäkään en pysty, vaikka näenkin".
Olen huomannut, että hyvin monet ihmisten ennakkoluuloiset asenteet näkövammaisuutta (myös muita vammoja) kohtaan syntyvät siksi, että ihmiset vertaavat näkövammaisuutta omiin kykyihinsä, taitoihinsa ja tapoihinsa toimia erilaisissa tilanteissa, lähtien jo ihan arjestakin. Välillä valitettavasti törmään keskusteluun, jossa joku torppaa jopa elämänlaatuni ja kykyni ihan perusasioihin jopa ruuanlaitosta ja urheilusta lähtien, koska tapa tarkastella asioita on aivan vääränlainen. Tämä ei tietenkään ole jokaisen vastaantulevan ongelma ajattelussaan, ja väitän, että suurin osa varmasti tajuaa asioiden oikeat laidat. Mutta näitä kummallisia ajatusleikkijöitäkin mahtuu mukaan. He miettivät kaiken omien mahdollisuuksiensa ja mahdollisten tulevien kokemusten ja testausten kautta. Jos heiltä sidottaisi silmät. Jos heille laitettaisi laput silmille ja sanottaisi, että syöppä nyt siitä lautasellinen makaronilootaa tyhjäksi, se ei onnistuisi. Jos laitettaisi laput silmille ja käskettäisi mennä heittämään kymppikilsan lenkki pururadalle, se olisi aivan kamalaa. Mistään ei voisi selvitä hengissä, jos joku keksisi peittää silmät. He ovat varmasti oikeassa siinä. Se olisi vaikeaa, tuntuisi pelottavalta ja erittäin haastavalta. Syy noille tuntemuksille on ihan yksinkertainen: Heillä ei ole asiasta kokemusta. Heiltä vietäisi yht'äkkiä jokin tärkeä aisti pois, jonka avulla he ovat syntymästään asti oppineet toimimaan. Se on jokapäiväinen juttu, joka hetken apu ja turva, näkökyky. Ei taatusti olisi helppoa toimia normaalisti heti ensimmäisellä kerralla, suoriutua "täydellisesti" (mikä on sitten täydellistä?) vaikkapa siitä syömisestä. Näiltä ihmisiltä, jotka päivittelevät mulle, kuinka elämäni on varmasti vaikeaa, haastavaa ja erityistä - ja jopa säälivät kohtaloani, tuppaa unohtumaan se ero syntymäsokean ihmisen ja silmänsä sitoneen välillä. Esimerkkinä minä. Olen ollut syntymästäni saakka sokea. Näkövammainen. Miten sen nyt haluaakaan ilmaista. Vaikka näen ihan vähäsen ja se auttaa minua arjen keskellä jonkin verran, näkövammani haitta-aste on kuitenkin luokiteltu 100 prosenttiseksi. Ihmisen normaali näkökyky on niin laaja ja tarkka, ettei omani ole sitä lähelläkään. Olen siis joutunut / saanut opetella tulemaan toimeen ihan alusta pitäen muita aisteja ja keinoja apunani käyttäen. Kuulo on hyvä ja tarkka aisti. Hajuaisti toimii monissa tilanteissa esimerkiksi ruokaan oikeita mausteita valittaessa, tuntoaisti on myös ihan kätevä :) Makukin joo, mutta en kyllä tutki asioita työntämällä niitä heti ensimmäisenä suuhuni, joten se jääköön pois laskuista. Enkä työnnä käsiänikään ihan joka paikkaan. Mutta jo lukemisenkin kannalta tuntoaisti on todella tärkeä. Muut aistit ovat ajan kanssa herkistyneet ja vahvistuneet, koska ne korvaavat normaalin näön. Siinä on aika pitkälle se salaisuus, jolla pärjään tässä elämässä. Toinen jonka haluan tuoda esille on käsimuisti / sormimuisti. Siinä pianossa se esimerkkinä toimii korvien lisäksi vallan mainiosti. Muisti kehittyy paremmaksi, siis toisin sanoen ihan kaikki muut kyvyt kehittyvät, kun yksi puuttuu. Näin se menee minun tapauksessani, veikkaan että myös monella muulla vastaavassa tilanteessa olevalla.
Eikä näiden asioiden ymmärtämiseen tarvita edes syntymäsokeutta. On ihmisiä, jotka ovat sokeutuneet myöhemmin elämänsä varrella onnettomuuden, sairauden tai muusta syystä. He vain joutuvat opettelemaan asioita eri tavalla. En osaa puhua heidän puolestaan, kuinka he tarttuvat arkeen ja elämään ylipäätänsä kiinni, koska mulla ei ole kokemusta enkä ole asiasta koskaan jutellut tämän kokeneiden kanssa, joten jätän sen aiheen tässä nyt puimatta. Yksi asia on kuitenkin varmaa. Ainakin suurin osa heistä, ehkä jopa jokainen on saanut uudenlaisesta elämästään otteen ja elävät täyttä elämää siinä missä syntymäsokeat sekä näkevät ihmiset. Kaiken oppii kun haluaa. Tämä on vähän sama, jos minä, joka en ole päivääkään kuluttanut penkkiä lääkiksessä, päivittelisin kirurgille sitä, kuinka ihmeessä hän kykenee leikkaamaan ihmisiä, miten se on mahdollista ilman, että käy vahinkoa. En osaisi mitenkään heti siltä istumalta. No mun tapauksessani se ei olisi mahdollista edes opetella, mutta joku toinen voisi käydä koulut siinä missä jo valmistunut kirurgikin on omat opintonsa suorittanut. Meistä tuskin kukaan selvittää sellaisia vaikealta tuntuvia tilanteita tuosta vaan, jotka tuodaan eteen yht'äkkiä ja käsketään vain toimia. Toivoisin ihmisten muistavan, että asiat, jotka tulevat uutena itselle, eivät ole uusia sille, joka niiden kanssa on jo kauan elänyt. Näin ollen minua ja naapurin Pirkkoa silmät sidottuna ei voida missään tapauksessa laittaa samalle viivalle. Lähtökohdat ovat niin erilaiset. Olen aina sanonut, että asioista saa kysyä. Jos jokin painaa mieltä, siitä voi puhua. En minä, ja tuskin kukaan muukaan näkövammainen tai muuten vammainen henkilö käy kurkkuun kiinni, käskee pitämään suunsa supussa ja painumaan... No just sinne. Asiat kokeneelta ja niistä tietävältä saa kuitenkin aina todenmukaisen ja rehellisen vastauksen. Ainakin multa saa. Kukaan tuskin pahaa tarkoittaen näitä asioita noin vääristyneesti pohtii ja vertailee, mutta joskus voisi ottaa selvääkin mahdollisuuksien mukaan. Siinä saattaa vaikka yllättyä :) Maailmassa on esimerkiksi sokeissa monenlaista. On sokeita urheilijoita, muusikoita, äitejä, isiä, ammattilaisia, monenkirjavaa porukkaa löytyy varmasti. Kuka tekee elämässään mitäkin, lista on pitkä ja ehkä jopa loputon. Ei elämä ole yksin kököttämistä yhdessä nurkassa, "Koska mulla se olisi, jos mun silmät sidottaisi". Itse kerron mielelläni elämääni liittyvistä asioista, toki asiallisten sekä ei-henkilökohtaisuuksien rajoissa, jos joku kysyy. Mitään voivottelua tai säälimistä en halua kuulla. Avautumista siitä, kuinka rankkaa mulla on, tai sitä, kuinka Jumala vielä parantaa silmäni terveiksi. Sellainen ei ole tarpeen. Olen onnellinen näin. Toivon, että ihmiset minut kohdatessaan suhtautuvat minuun kuten kehen tahansa muuhun. Heittävät läppää, juttelevat samoista asioista kuin muillekin, ovat rentoja ja omia itsejään. Ilman pelkoa tai armotonta ajatustenvaihtoa hiljaa mielessään itsensä kanssa siitä, mitä minulle voi sanoa ja mitä ei. Ymmärryksessäni ei ole vikaa.
Joskus (Harvoin) olen joutunut tilanteisiin, jotka olen kokenut jopa jollain tavalla henkisellä puolella agressiivisiksi hyökkäyksiksi minua vastaan. Minulta on kysytty jotakin asiaa. Yksi esimerkki on hevosten kanssa toimiminen. Joku halusi joskus selvittää asian. Kerroin, että käyn maastossa ratsain, kuten myös kentällä, hoidan hevosia ja teen samoja asioita mitä muutkin. Keskustelun toinen osapuoli mietti hetken ja puuskahti kiukustuneena päin naamaani: "Anteeksi, mutta miten se onnistuu?". Äänensävy kertoi hänen ajatuksensa ehkä selvemmin kuin hän niitä edes tarkoitti esille tuoda. Tästä seurauksena minulla meni mielenkiinto koko keskustelun jatkamisesta. Totesin, että ihan samalla tavalla homma onnistuu kuin sullakin, ja lähdin pois koko tilanteesta. Asiaan ei sen enempää palattu enää koskaan. Ja hyvä niin. Osalla ihmisistä, onneksi kuitenkin hyvin pienellä osalla on kummallinen tapa suhtautua siihen, mitä kerron. Heitä mietityttää jokin asia, johon he tahtovat kuulla vastauksen. Ja kun sen heille kerron, he eivät usko kuulemaansa, vaan törkeästi kyseenalaistavat joka ikisen suustani ulos päästämän sanan. Tämä on sitä ihmisryhmää, joiden käsityksen mukaan liioittelen ja yliarvioin itseäni ja taitojani, elämääni ja niitä asioita, joita teen. Mulla ei ole minkäänlaista tarvetta toimia noin. Olen kyllä aina, siis aina 100 prosenttia rehellinen asioista. Voin reilusti kertoa, jos jokin ei onnistu, mutta en myöskään aliarvioi itseäni asioissa, jotka tiedän taitavani siinä missä joku "normaali" ihminenkin. Voin esimerkiksi mainita, etten tule koskaan pystymään autonrattiin, en edes mopon selkään. Mulla ei ole tarvetta näytellä parempaa ja ns. tavallisempaa ihmistä kuin olen, muttei myöskään alentua lyttäämään itseäni siksi, että joku kyseenalaistaa minut esimerkiksi lastenhoitajana taikka ratsastajana. En ymmärrä, miksi helvetissä sellainen ihminen vaivautuu kyselemään asioita, joita hän ei kuitenkaan lopulta usko, vaan kääntää ne päälaelleen pitäen edelleen tiukasti kynsin ja hampain kiinni ennakkoluuloistaan. Ehkä he olettavat minun kertovan, että olen avuton ja muista ihmisistä 24/7 riippuvainen kuten heidän käsityksensä on. Tyhmä ei ole se, joka kysyy ja ottaa selvää, ei todellakaan. Tyhmä on se, joka ei ota tietoa vastaan, vaan jokin käsittämätön näkymätön editointilaite muokkaa tiedon ensin vastaanottajalleen virheelliseksi, ennen kuin sitä voidaan alkaa käsitellä ja juttu onkin jo aivan erilainen. Suurin osa tapaamistani ihmisistä ovat olleet kuitenkin asiallisia, fiksuja ja vastaanottavaisia oikealle tiedolle. Ennakkoluuloisuutta on ja sitä tulee aina olemaan, sen kanssa on vain elettävä. Meitä on niin monenlaisia. Harvoin ennakkoluulot varsinaisesti loukkaavat minua. Ainoastaan silloin, jos menetän jonkin mulle tärkeän mahdollisuuden tai hetken ennakkoluuloisen käsityksen vuoksi. Tai jos joku alkaa härkkimään niitä mulle henkilökohtaisia, herkkiä paikkoja. Niitä on vain muutama, mutta ne ovat sitäkin kipeämpiä juttuja, kun joku kunnolla osuu. Minulle on mm. sanottu lapsiin liittyen sellaisia asioita, jotka osuvat niin lujasti, että sitä on mahdotonta kuvailla sanoin. Olen joutunut kuulemaan pyynnön, etten koskaan hankkisi lapsia. Etten pärjää niiden kanssa, kuinka musta ei voisi koskaan tulla turvallinen äiti, joka pystyisi tarjoamaan lapsilleen kaiken sen, mitä lapsi hyvän ja turvallisen elinympäristönsä takaamiseksi tarvitsee. Asioita ei välttämättä tarvitse sanoa aivan suoraan, ne loistavat suurena ja selkeänä sanomana rivien välistäkin. Huomaan myös joskus jonkun vaivaantuvan, jos asia tulee puheeksi. Kuulen hänen ajatuksensa, vaikkei hän sanoisi sanaakaan. Vaistoan, jos jotakuta epäilyttää tai jos asian tahtoo tyrmätä jo ajatusasteellakin. En tahdo toistella niitä sanoja, joista tämä on selväksi käynyt. Tällaisia sanoja lausuneet ihmiset ovat siirtyneet minusta kauemmas ihan omasta toimestani. Olen ottanut etäisyyttä ja välimatkaa tarkoituksella, koska tuollaisten asioiden jälkeen mun on vaikea enää olla niitä heittäneiden ihmisten seurassa enää kuten ennen. Niin suuresta asiasta mulle siinä on kyse. Ja varmasti suurimmaksi osaksi juuri siksi, että mulle on aina ollut itsestäänselvää se, että "hankin" lapsia. Edes yhden, mutta mielummin useamman. Lapsethan eivät koskaan ole itsestäänselvyys, että ne vain tilataan, ja yhdeksän kuukauden jälkeen sylissä lepäileekin jo pieni nyytti ja kaikki on onnellisesti tapahtunut. Ehkä voisin paremminkin sanoa, että itsestäänselvyys on aina ollut se, että yritän lasta ja lapsia. Siihen eivät voi ketkään tämän maan päällä tallovat ihmiset koskaan vaikuttaa. Eivät sanoillaan eivätkä teoillaan. Ainoa mihin nuo asenteet vaikuttavat, on suhteeni heihin.
Näihin tunnelmiin päättyköön tämä postaus. Mun oli tarkoitus pohtia vain asiaa Syntymäsokea vs. hetken mielijohteesta silmänsä testimielessä sitonut henkilö. Asian eroja lähinnä, mutta taisin poiketa sivupolulle ja alkaa avautua asioista, joita en edes suunnitellut kertovani täällä vielä. Tätä jälkimmäisintä. Tuosta saisi kyllä oman pidemmänkin postauksen, mutta sen aika on vasta sitten, kunhan asia on ajankohtainen muutenkin. Palaan siihen vielä ehkä sitten joskus, jos siitä tuntuu hyvältä ja oikealta kirjoittaa. Alun perin postauksen idea lähti juurikin noista viime aikoina kuulemistani lausahduksista ja vertauksista, joten siitä tuntui luonnolliselta raapustaa vähän jotain muistiinkin. Palaillaan tavallisemmilla aiheilla taas pian.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti