Hevosarkea vuosien takaa

Siitä on nyt kaksi vuotta aikaa, kun olen viimeksi ollut hevosen selässä tai edes koskenut hevoseen. Se tapahtui Stellan vanhalla kotitallilla, jossa kävin hakemassa hevoseni tavarat lopullisesti pois, ja samalla ratsastin erään tallikaverini hevosella. Sen jälkeen en ole edes hakeutunut niihin hommiin ihan tarkoituksella. Meni joitakin kuukausia, kun harkitsin asiaa ja sanoin sen myös jollekin ääneen, en vaan muista nyt kuka sen sai ensimmäisenä kuulla. Ajatus tuntui vielä silloin kuitenkin loppujen lopuksi liian vaikealta, ja askel siihen vanhaan suuntaan - hevosten pariin jäi ottamatta.

Olen harrastanut hevosia viisivuotiaasta saakka. Se alkoi muutaman kierroksen talutusratsastuksesta pienellä shetlanninponilla kotimme lähistöllä sijaitsevalla tallilla. Siitä kaikki lähti. Aloin käydä talleilla enemmän ja enemmän, otin ratsastustunteja ja lopulta sain oman hevosen. Yhdeksän-vuotiaana sain oman shetlanninponin Dolyn, joka siitä parin vuoden kuluttua vaihtui isompaan hevoseen, Stellaan. Olin 11-vuotias, juuri syksyllä viidennen luokan aloittamassa, kun Stella saapui. Osasin jo silloin ratsastaa hyvin, olinhan sitä tehnyt jo kuusi vuotta. Mutta Stellan kanssa opin paljon uutta. Niin paljon, etten osannut edes kuvitella, kuinka sitä voi oman hevosensa kanssa yksikseen oppia. Kävin parina kesänä ratsastusleirillä niin, että Stella oli mukanani, sekä otin hevoseni kotitallin naapuritallilla yksityistunteja. Taisinpa muutaman kerran käydä tunneilla ratsastuskoululla paikan hevosilla, mutta muuten ratsastin aina yksin tai kavereiden kanssa. Joskus hyppäsin tallin muiden hevosten selkään, mutta oma oli toki se ykkösjuttu ja hevonen, jolla luonnollisesti eniten ratsastin.

Kymmeneen vuoteen mahtui paljon. Oli maastolenkkejä, estetunteja, uittamista, hoitoa ja harjaamista. Väliin niitä eläinlääkärikäyntejä ja sairauttakin, mutta niistä selvittiin. Jopa vakava kaviokuume selätettiin kesällä 2006. Esteet olivat sitä mielipuuhaa niin minun, kuin myös Stellan mielestä. Kun se meille tuli, en saanut sitä menemään esteen yli millään. Eikä saanut kukaan muukaan. Ei edes matalien, puomejakin se vältteli. En tiedä mistä tämä kaikki johtui. Hiljalleen sen uteliaisuus ja rohkeus voittivat, ja päästiin yli ensin matalien, sitten aina vähitellen korkeampien esteiden. Alkuvaikeuksien jälkeen alkoi olla jopa pienimuotoisia haasteita saada pidettyä hevonen ruodussa. Se innostui ja kuumui samantien kun estekalustoa vilahti vähänkin sen silmille. Se oli oppinut jotain uutta ja mahtavaa. Ja ne maastoesteet. En voi edes sanoin kuvata sitä vauhtia, joka oli kuitenkin hallittua, mutta lujaa. Niistä me molemmat kaikkein eniten nautittiin. Esteet vaativat aina pilvisen päivän tai jo hämärtyvän illan, että näin ohjata hevosen oikeaan paikkaan. Toki oli muutakin, ei pelkkiä esteitä. Välillä kiemurreltiin kentällä muuten vain, joskus tehtiin pelkkiä kävelylenkkejä maastossa. Alkuun veteen menokin taisi olla Stellalle pieni jännityksen paikka. Lopulta se meni ja reippaasti menikin. Rantavedessä sai olla tarkkana, ettei menty polvilleen ja kyljelleen viilentymään raikkaasta järvivedestä. Muutaman kerran se kävi makaamaan veteen ja pyöri siinä, ja selästä oli hypättävä salamana pois ettei jäänyt alle. Aina veteen astuessamme täytyi pitää huoli siitä, että otus on jatkuvasti liikkeessä ja kulkee eteenpäin syvemmälle veteen, ettei se pääse piehtaroimaan. Ja sehän ui mielellään. Minä selässä, ja milloin kukakin kavereista. Usein meillä oli tapana käydä maastossa heittämässä tunnin tai parin lenkki tallikavereiden kesken, jonka jälkeen uittamaan niin itsemme kuin myös hevoset. Tätä tapahtui paljon niin keväisin, kesäisin kuin syksyisinkin niin kauan kuin ilmojen lämpötila antoi myöten. Joskus jopa yövyttiin tallilla aitassa. Stella oli hyvä myös kärryn edessä. Välillä käytiin ajamassa maastossa, että saatiin vaihtelua sekä hevonen että minä. Aina meillä oli joku kaverikin mukana, yksin en koskaan silloin ehtinyt ajaa. Enkä olisi varmaan uskaltanutkaan. Siinä on kuitenkin sen verran iso "ajoneuvo" alla, että sen hallinta olisi mulle ollut liian hankalaa. Ajoin kyllä välillä, mutta aina oli joku mukana. Olisi ollut liian uhkarohkeaa sekä oman, että hevoseni ja muiden liikkeellä olevien terveyttä ja turvallisuutta kohtaan lähteä yksikseni kärryn kanssa, vaikka Stella varma hevonen olikin, pientä säpsähtelyä maastossa lukuunottamatta.

Kuvat ovat todella vanhoja, vuosien takaa. Täänkin ottamisesta taitaa olla jotain kuusi vuotta, jos en ihan väärin muistele. Kaipaan vieläkin niitä hetkiä, kun laukattiin maastossa niin lujaa kuin hevosista irtosi. No ainakin melkein :) Valittiin hyvä ja pitkä suora, usein niissä oli myös ylämäkiä. Vedettiin niitä useita yhdellä lenkillä. Tahtoisin ne hetket takaisin, kun käveltiin rauhassa metsän hiljaisuudessa, ei kiirettä minnekään. Kärryillä tai ratsain. Tahtoisin kokea kaiken tuon kertomani vielä uudelleen. Mutta vaikka pääsisin nyt hevosen selkään, ei mikään olisi enää samanlaista. Hevoset ja ihmiset ovat eri, ympäristö ja paikat ovat aivan erilaiset. Eikä yhtäkään hetkeä voi saada samanlaiseksi, vaikka kuinka yrittäisi. Molemmat meidän lapsuuden lähitalleista on lopetettu, kummassakaan ei enää yhtä ainuttakaan hevosta. Ja mikä pahinta ja lopullisinta. Stella on poissa. Siellä vihreimmillä niityillä. Tulevaisuuden kokemukset ja ainutkertaiset hetket voivat olla hienoja ja unohtumattomia, ne voivat jäädä muistoihin ja tuntua joskus vielä niistä katsoen vuosien päästä yhtä tärkeiltä ja samalla haikeilta. Omaa hevosta mulla ei nyt ole. Asia ei ole edes ajankohtainen ainakaan vielä, se jää ajan näytettäväksi sitten vuosien päähän. Juuri nyt mulla ei olisi aikaa, elämässä on niin paljon kaikkea muuta sisältöä. Ja sen lisäksi, kun olen nyt siirtynyt päätoimiseksi opiskelijaksi ja joutunut jättämään työjutut sivuun keikkaluonteisia sillointällöin tehtäviä töitäni lukuunottamatta, ei taloudellinenkaan tilanne anna tässä asiassa periksi. Täällä pääkaupunkiseudulla hevosen pito on vieläkin hintavampaa kuin esimerkiksi Itä-Suomessa, joten nyt ei millään elämän osa-alueella ole minkäänlaista pienintäkään aukkoa, johon mahtuisi omasta hevosesta edes turpakarvan verran. Vaikka hevonen antaakin enemmän kuin ottaa ja se on jotain niin paljon, se tosiaan myös ottaa. Siihen on oltava aikaa panostaa kunnolla. Niin taloudellisen tilanteen kuin myös elämän muuten on oltava oikeasti tasapainossa, ennen kuin hevosta kannattaa edes harkita. Täytyy todella miettiä, onko siihen valmis. Itse en kadu päivääkään Stellan kanssa. Mutta tiedän hevosenomistajuudesta sellaisenkin puolen, ettei se ole todellakaan yksinkertaista silloin, kun oma muu henkilökohtainen elämä on aivan solmussa. Mulla on ollut elämässäni sellainen jakso, etten ole pystynyt nousemaan edes sängystä ylös. Pitkä jakso. Elämässä oli silloin tapahtunut niin paljon kaikenlaista pahaa, joka vei voimat aivan finaaliin saakka. Silloin Stellakin oli väliin muiden hoidettava. Vaikka tiedän, etten voinut itse tilanteelleni mitään, se silti painaa mieltä ja sydäntä edelleen, ja tunnen siitä huonoa omaatuntoa. Ja kun aivan kaikkea elämässä tapahtunutta ei pysty / halua tuoda aivan kaikille esiin, jää myös muille kuva, että olen vain välinpitämätön. En usko, että aivan kaikki ympärilläni olevat ihmiset näkivät sen todellisuuden, millaisessa suossa rämmin - tai yritin, mutten päässyt eteenpäin millään. Vaikkei mikään sellainen liittyisi hevoseen millään lailla ja kuten ei minunkaan tapauksessani liittynyt, kannattaa kaikki asiat pyrkiä selvittämään niin, että myös voimavarat oikeasti riittävät siihen, että todella pystyy hoitamaan kaiken itse. Toki apua saa ja pitääkin pyytää ja sitä tarvitaankin välillä, eikä koskaan voi tietää, mitä elämä tuo eteen. Enhän minäkään tiennyt. On hyvä huolehtia, että siinä lähellä olisi sitten joku tuttu ja turvallinen tyyppi, jolle voi avautua aivan kaikesta jokaista pientäkin yksityiskohtaa myöten, joka ottaa ohjat käsiin ja tietää missä todella mennään. Minähän olen tunnetusti aika huono siinä avautumisessa ;) Yritän vain sanoa, että hevosen tuloon kannattaa valmistautua kunnolla, miettiä aivan kaikki puolet siinä. Mutta niin kauan kuin itse tietää ja on asiasta varma, voin suositella lämmöllä oman hevosen hankkimista. Siinä on ne hyvät puolet, vaikkei varjopuoliltakaan voi välttyä, kuten ei missään muussakaan asiassa. Sitä hyvää on kuitenkin rutkasti paljon enemmän. Paljon saa irti myös talleilta ilman omaakin hevosta. Itse en oikeastaan ole mitään ratsastustunneilla ravaavaa tyyppiä, tykkään mielummin touhuta talleilla itsekseni tai ystävien kanssa. Hoitohevonen on hyvä ratkaisu myös ainakin siihen alkuun. Jos ystäviltä löytyy hevosia, voi varmasti lainailla myös niitä. Tapoja on monia harrastaa, eikä oikeista ratsastustunneistakaan mitään pahaa sanottavaa multa löydy. Se ei ehkä vain ole omaan tyyliini sopiva ympäristö. Toivon, että vielä joskus mulla olisi mahdollisuudet hankkia oma harrastehevonen. Täytyy vain kuulostella ja tunnustella tarkkaan se sopiva hetki ja myös aika siitä eteenpäin niin hyvin, kuin sitä vain voidaan alkaa ennustamaan. Suurella koolla varustettu kysymysmerkki on kuitenkin tällä hetkellä tässä perässä.

Ennen Stellan sairastumista reilut pari vuotta sitten tein sille harjaan kampauksen. Se tykkäsi kuunnella ja seisoi hievahtamattakaan paikallaan. Nautti ja rentoutui selvästi kun sai kaunistusta. Vasta kotona tajusin, että olin tehnyt verkon väärin, se olisi pitänyt tehdä vähän toisella tavalla lettiosia toisiinsa liittelemällä. Koskaan en ehtinyt tuota uudestaan kokeilla. Syksyllä 2012 Stella alkoi oireilla jaloista. Kipua, turvotusta, kuumenemista. Kuljetettiin hevonen Joensuun kaupungin eläinklinikalle tarkoituksena kuvata jalat. Paha nivelrikkohan sieltä löytyi, jokaisesta jalasta. Takajaloissa pahempi, etusissa vähän hellempi tapaus. Jos takajalat eivät olisi olleet niin pahat, olisi siitä voinut tulla vielä ns. seurahevonen jollekin toiselle hevoselle vaikka tarhaukseen. Henkiin jättäminen ei ollut enää mahdollista nivelrikon lisäksi kahdestakaan syystä. Vatsahaava oli puhjennut luultavasti jalkoihin kohdistuneen kivun aiheuttamasta stressistä. Toiseksi en uskonut, että Stellan henkinen hyvinvointi olisi ollut taattu ns. pullahevosena. Se tykkäsi olla aina mukana touhuissa. Käydä maastossa, mennä kentällä ja saada muitakin virikkeitä päivittäin kuin tarhassa seisomisen. Aktiivisuutensa puolesta olisi ollut hyvin mahdollista, että se olisi lopullisesti tylsistynyt ja romahtanut pelkkään nököttämiseen ulkona ja tallissa. Ei päästy kokeilemaan, koska muut kivut veivät lopulta päätöksen sille kannalle, että lopetus oli ainoa oikea ratkaisu. Olisi ollut eläinrääkkäystä jättää se henkiin ja kiduttaa päivästä toiseen tuskaisten kipujen vankina. Kiltistä ja ystävällisestä hevosesta tuli kiukkuinen, jopa vihainen. Se luimisteli ja yritti purra aina, kun sitä harjasi vatsan alta tai yritti satuloida. Satulaan reagoinnin jälkeen päätettiin lopettaa ratsastushommat kokonaan, eikä selkään sen koommin kukaan noussut. En edes osannut aavistaa kipujen kovuutta ennen kuin hampaat alkoivat näkyä ja korvat olla jatkuvaan liimaantuneina niskaan. Hevonen, ainakaan Stella ei ihan pienistä kivuista koskaan hätkähtänyt. Turvotuskin meni jaloista välillä pois palatakseen aina uudelleen. Joskus ihmettelin, miksi Stella ei suostu menemään esteen yli. Se oli vasta alkua tälle kaikelle. Lopulta 09.12.2012 Stella näki oman kotitallinsa, hevoskaverit ja tutut ihmiset viimeisen kerran, ennen kuin se päästettiin pois sen tuskan keskeltä. Itse en pystynyt menemään paikalle. Se oli niin kamalaa, että luulin itsekin kuolevani. Hain muutaman viikon kuluttua Stellan tavarat tallilta kotiin. Myin suurimmat: Satulan, loimia, suitset jne. Harjoja ja muuta pientä jätin muistoksi. Sen reissun jälkeen en ole tavannut hevosia. Nyt saattaisi ehkä olla oikea ja sopiva aika. Aloittaisin ihan pikkuhiljaa, kävisin aluksi vaikka harjailemassa ja hoitamassa. Jossain vaiheessa kiipeäisin satulaan. Osa tutuistani hevosihmisistä sanoivat heti Stellan kuoleman jälkeen, että paluu pitäisi tehdä heti, koska jos sitä lykkää tuonemmas se on entistäkin vaikeampaa. En kuitenkaan niin toiminut. En usko, että se voi olla sen surullisempaa tai tuntua musertavammalta teki sen aiemmin tai myöhemmin. Jos löydän pääkaupunkiseudulta jotain kivaa, voisin kokeilla. Ihanteellinen olisi jokin pieni muutamien hevosten rauhallinen talli, joka ei olisi täynnä ratsastuskouluille ominaista vilinää ja vilskettä hevosineen ja hoitajineen heidän paljouden keskellä. Täytyy ehkä vuodenvaihteen jälkeen alkaa ottamaan asiasta selvää.