Niin kuinkas siinä sit lopulta käykään?
Kehuin täällä viime postauksessa sormet kipeiksi sitä, kuinka hiton vahva ja jaksava ihminen mä olenkaan, ja kuinka saan olla siitä ylpeä. Että jaksan ja jaksan ja jaksan ja jaksan ja olen jaksanut niin hienosti treenata enemmän kuin ikinä. No. Maanantaina tulikin sitten vähän isompi takapakki näihin kuvioihin, enkä ole ihan hetkeen sellaista voimattomuuden tunnetta kokenutkaan liikkuessani. Tarkoitus oli lähteä salille iltapäivällä ihan normaalisti kävelymatkojen merkeissä. Tehdä salitreeni, käydä puolen tunnin spinning ja kävellä kotiin. Ja niin teinkin. Edellisyönä mulla oli ollut todella huonot unet, neljä tuntia tai vähän päälle. Ei riitä. Heräsin aivan tokkuraisena, mutta itsepintaisesti päätin, että eihän minua noin vaan nujerreta. Jo salille kävellessäni tunsin, että nyt ei jalat liiku ihan kuten pitäisi. Heikotti ja odotin että olisin jo perillä. Oon huomannut itsessäni myös sen, että jos olen yliväsynyt ja aivan pökkyrässä, ruoka ei maistu, edes vesi ei meinaa mennä alas. Työnsin väkisin kurkkuun pari palaa ruisleipää ennen lähtöä. Perillä musta tuntui, kuin olisin kuuden promillen kännissä. Silti en osannut lopettaa. Latkin vettä sen minkä pystyin ja aloitin treenin. Tässä vaiheessa olisi pitänyt jo viimeistään tajuta lopettaa, ja mieluiten jäädä jo kotiin. Mä en tiedä, milloin opin. Ehdin saada lähes koko treenin päätökseen, vain yläselkä ja osa reisitreenistä jäi tekemättä. Ja ne kyykkäykset kotona lähtiessä. Alkoi tuntua, että päässä pyörii ja lähdin salin puolelta pukuhuonetiloihin. Lisää vaan vettä ja hengittelyä. Arvoin kymmenen minuuttia mitä teen. Menenkö vielä spinningsaliin, pystynkö, enkö pysty, pääsenkö kotiin, lähteekö taju. Vapisin kaappien vieressä, välillä tarrasin kiinni oveen ettei jalat pettäisi. Jossain vaiheessa alkoi olo helpottaa ihan vähän. Päätin, että nyt saa spinning jäädä. Aloin kasata tavaroitani ja tehdä lähtöä kotiin. Niin. Kotiin kävellen. Ei ikinä. Mutta mulla ei ollut vaihtoehtoja. Taksikortti kotona. Rahat kotona. Ainoastaan matkakortti takin taskussa. Mietin kuinka kaikki päättyy. Lauttasaaresta on kuitenkin matkaa kotiin aika reilusti. Taas hetki arpomista ja harkintaa ihan rauhassa... Katsoin kelloa. Viisi minuuttia spinningin alkuun. Jokin hullu voima mun sisälläni sai mut kuitenkin peruuttamaan kotiinlähtöaikeeni ja vedin spinningkengät jalkaan. Otan ihan rauhassa, en lisää vastuksia liikaa, jos alkaa heikottaa, lopetan. Hölmö. Mahduin vielä juuri ja juuri saliin. Kaikesta huolimatta se puolituntinen meni ihan kivuttomasti, mutta en todellakaan tehnyt mitään täydellä teholla. Kotimatka oli taitettava kävellen, sen kuljin hitaammin. Vedin Lauttasaaren sillalla keuhkot täyteen merentuoksuista ilmaa, kuin hamstraten, ettei se pääsisi loppumaan. Se piristi sen verran, että pääsin ehjin nahoin kotiin. Mitä tästä opin. Opinko jotain? Sen, ettei tokkuraisena ja superväsyneenä kannata lähteä liikkeelle. Vaikka nyt ei tapahtunut pahempaa, se voi seuraavalla kerralla olla edessä. Jokin paha. Jos ei ravintoakaan saa niellyksi, on parempi levätä kotona. Tänään meni jo huomattavasti paremmin. Koko treeni kulki mukavasti eteenpäin eikä tarvinnut pelätä pyörtymistä.
Mun on jo useaan otteeseen pitänyt tehdä itselleni oma ravinto-ohjelma. Siis sellainen tarkka, missä kaikki ravintoaineet ovat tarkalleen just niin kuin niiden pitääkin olla. Samalla tavalla, kuin tekisin sen asiakkaalle. Vaikka nytkin homma on ihan mukavasti ruodussa, ei se kuitenkaan ole minkään tarkan ohjelman mukaista, ja saatan joskus lisätä / vähentää jotain aina fiilisten mukaan. En esimerkiksi ole tarkkaan laskenut hiilareiden, hyvien ja huonojen rasvojen jne määriä. Tiedän vain suurinpiirtein mitä syön ja kuinka paljon aterioillani on mitäkin. Olen huomannut, että tuloksia on alkanut jo hieman näkyä (tai siis tuntua, lähinnä vaatteista huomioiden), mutta koskaan se ei pahaa tee laittaa omakin ateriointi viimeistä suupalaa myöten kohdilleen. Sen otankin toivonmukaan työn alle joulun pyhinä. Tammikuussa on hyvä aika aloittaa sen noudattaminen, silloin viimeistään. Tällaisen rakentaminen on ainakin helppoa. Kun tietää tasan omat tavoitteensa, lähtökohdat jne, pääsee niistä jouhevasti liikkeelle. Ruokapäiväkirjan pito myös uutta ruokavaliota noudattaessa on ainakin alkuun kätevä tapa seurata, kuinka hyvin syöminen uuden kaavan mukaan lähtee sujumaan. Kun pitää vaikka viikon, maanantaista sunnuntaihin merkaten siihen aivan kaiken, joka ikisen suuhun laittamansa murusen, saa itsensä helpommin kiinni vaikkapa mahdollisista lipsahduksista ja näin on helpompaa palata ruotuun. Ilman päiväkirjaa sitä helposti kuin huomaamatta ihan ohimennen saattaa syödä palan suklaata, toisen, kolmannen ja ehkä neljännen, eikä välttämättä enää jälkeenpäin päivien kuluttua sitä muistakaan. Kun se lukee paperilla, siihen on helpompi tarttua ja kiinnittää huomiota tulevaisuudessa. Toki meitä on moneksi. Esimerkiksi mä olen itse huono pitämään päiväkirjaa ruokailuistani. Joskus olen sitä kokeillut, mutta aina sinne unohtuu jotain merkitä. En tiedä johtuuko se siitä, etten pysty käyttämään kynää ja paperia, jotka ovat helpommin ulottuvilla ja saatavilla vaan joudun naputtamaan kaiken koneelle sitten kun se läppäri on siinä holleilla. Vai vain siitä, että olen yksinkertaisesti hemmetin laiska laittamaan syömiäni eväitä ylös. Ehkä molemmista. Ehkä mä olen laiska naputtamaan ja kokisin helpompana kirjoittaa heti pieneen muistivihkoon. Mutta se ei ole mulle mahdollinen tapa. Kai mun täytyy ottaa esiin puhelimen sanelintoiminto ja tallettaa jokaisen niellyn suupalan jälkeen, mitä se oli ja miltä maistui, kannattiko ja tekisinkö samoin toiste kielletyllä hetkellä. Toisaalta olen todella säntillinen näissä asioissa muutenkin. Jos joku lykkää mulle valmiin ruokaohjelman käteen ja sanoo, että tätä noudattamalla saat unelmiesi vartalon, mähän noudatan sitä kuin koira sille annettuja käskyjä. Jokaisesta ylimääräisestä suupalasta tulee niin syyllinen olo, etten tohdi niihin juurikaan sortua. Kovin montaa kertaa mulla ei ole ollut valmista ruokaohjelmaa. Hypoxin aikoina oli suosituksia, karpatessakin piti itse säveltää jotain omaa. Ja ylipäätään kaikki on ollut itse opittua ja rakennettua ruokailua. Itseasiassa ainoa taitaa olla Jutta Gustafsbergin julkisesti jakama dieetti, jota joskus noudatin. Se lähtikin hyvin liikkeelle. Kesä vain tuli liian nopeasti, ja se hukkui kesäherkkujen alle. Huono selitys. Onneksi siitä on jo aikaa parisen vuotta, ne olivat niitä entisen elämän mokia, joihin en enää palaa. Nythän mulla on loistava mahdollisuus saada uusi, toimiva ohjelma, jonka avulla saisin vielä parempia tuloksia kuin nyt. Vaikka nytkin asiat ovat hyvällä mallilla. Mutta koskaan ne eivät voi olla liian hyvin :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti