Pikaostos minuutissa

Jos ahneudella on ikävät tai vähintäänkin epämukavat seuraukset, niin sama taitaa päteä myös liialle (turhalle) kiirehtimiselle. Päätin poiketa pikaisilla juuresostoksilla ennen kuin jatkaisin kiireistä matkaani paikasta A paikkaan B. Mulla oli siinä aikaa noin minuutti ja tiesin, että nyt tarviin kipeästi kotiin vietäväksi perunoita ja porkkanaa. Ensin ne porkkanat. Hyvä. Vielä hetki, ja ne perunat, ennen kuin pitää rientää. Nappasin toisenkin pussin kainaloon, äkkiä kassalle ja ulos ovesta. Mun täytyi lähestulkoon juosta, koska mulla oli vielä toinen juttu hoidettavana Ruoholahdessa. Halusin ihan välttämättä ehtiä siihen 16.58 lähtevään metroon, että olisin ajoissa kotona. Hulluahan tää on, koska niitä menee niin usein, etten varmaan montaa minuuttia olisi elämästäni missannut odottelulle. Noista metroista mainittakoon nyt sen verran, että munhan tarvitsee käännellä ja väännellä aivojani jos jonkinlaisiin solmuihin opetellessani metrojen lähtöaikoja Ruoholahdesta niin, että osun siihen oikeaan, joka menee Vuosaareen. Oon monesti miettinyt, että kunpa olisin muuttanut vaikka Kulosaareen, mistä kivan kämpän aikoinaan löysinkin mut sitä en saanut, niin mun ei olis tarvinnut välittää siitä, kumpaan metroon hyppään. Mutta koska jään juuri siinä Itäkeskuksesta seuraavalla Puotilan asemalla - se on vain siitä yhdestä pysäkistä kiinni, joudun kyttäämään kello kaulassa jatkuvasti sitä, etten mene väärään. Kerran menin, eikä se maailmaa kaada, koska Itäkeskuksessahan sen voi kätevästi vaihtaa, mutta oon niin laiska, etten jaksaisi millään siirtyä odottamaan enää sinne, vaan haluan aina suoraan kotiin. Musta on muutenkin kummallista, ettei HSL (tai kuka näistä nyt ikinä vastaakaan) ole vieläkään saanut laitettua kuulutuksia metroasemille. Se tuskin olisi kovinkaan työläs homma. Samanlainen kuulutus kuin metroissakin on. Jatkaako Itäkeskuksesta Vuosaareen vai Mellunmäkeen, se helpottaisi kovasti oikean metron valintaa, jos sitä ei näe lukea taulusta. Eikä kyse ole nyt mun laiskuudestani odottaa muutamaa ylimääräistä minuuttia Itiksessä. Vaan lähinnä siitä, että joskus kuulutukset eivät toimi. Jos mennään Itäkeskuksen ohi niin, ettei edes ennen sitä saada korville tietoa kumpaan juna jatkaa, ollaan hukassa. Tai mä ainakin olen. Ehkä. Jos menen vahingossa Myllypuroon, mulla ei ole mitään käsitystä siitä, kuinka sieltä pääsee takaisin. Toivon todella, että siellä on sama systeemi kuin Puotilassa. Että junat lähtee molemmin puolin käytävää eikä eri paikasta kuten Ruoholahdessa tai Kampissa. Toki se on opettelukysymys, ja noissa kahdessa jälkimmäisessäkin tiedän mihin täytyy milloinkin mennä, koska se ollaan käyty erikseen läpi aiemmin. Mutta kovasti varsinkin kiireisimpinä päivinä menoa jouduttaisi ne kuulutukset. Kuulin joskus juttua, että niiden laittamista pohditaan kielteiseltä kannalta, koska ne häiritsevät muita matkustajia. Anteeksi mitenkä? Miten pari sanaa sillointällöin metroasemalla voi jotakuta häiritä? Esimerkiksi rautatieasemat ovat täynnä kuulutuksia. Jopa lähijunissa kuulutellaan asioita ja paikkoja. Miten se metroissa tai ratikoissa voisi olla sen enemmän eri asia? Toivotaan, että asia saadaan kuntoon piakkoin. Kyllä näinkin pärjää, mutta kuten sanoin - varsinkin kiireisinä hetkinä noista olisi apua. Nyt mennään oman muistin ja minuutintarkkojen kellonaikojen varassa.

Siihen kauppareissuun palatakseni. Onnellisesti kotiin päästyäni oikeasti kuvittelin ostaneeni perunoita. Kaikki oli jo valmista, mutta ne puuttuivat ruuanlaittohetkellä. Mukaan tarttuikin pussi, joka sisälsi aivan jotain muuta.

Punajuurethan ne siinä. Täytyy myöntää, ettei tää ollut ihan se kaikkein mieluisin yllätys. Tällaista oikeaa kunnon punajuurta en oo koskaan suuhuni laittanut. Ainoastaan joskus maistanut lasipurkissa liemessä killuvia palasia, jotka eivät uppoa millään. Jotenkin se kammotus heijastaa nyt näihinkin, vaikka voisin veikata, että nämä ovat nyt kuitenkin erilaisia, niitä alkuperäisiä oikeita punajuuria. Näitä on nyt olemassa melkoisen suuri ja painava säkillinen. En tiedä, mitä näistä voisi valmistaa, harmittaa jos menevät hukkaan. Ehkä jotain joulupöytään? Facebookissa mulle ehdotettiin punajuuri-aurajuustolaatikkoa, juureslastuja tai kasvissosekeittoon yhdeksi osaksi. Ihan hyviä vaihtoehtoja kaikki, täytynee kokeilla, jos nyt voittaisin ennakkoluuloiset inhoni kaikkea sellaista kohtaan, mikä vähänkään liittyy punajuureen. Ehkä tällä oli jokin tarkoitus kun nämä mun käsiini sieltä hyllyltä sukelsivat, tahdon uskoa niin. Mutta opin sen (Ehkä, ja suuri kysymysmerkki perään ;)), ettei kannata kiireessä tehdä mitään ostoksia. Tai jos tekeekin, niin panostaa edes ihan vähän paremmin siihen, mihin tarttuu. Mä en edes tiennyt, että punajuurta on olemassa tuollaisissa pusseissa, tai millaisia ne ovat. Mielsin aina sen juuri siihen etikkaliemeen työnnettyihin möykkyihin lasipurkissa. Sain taas uutta arvokasta tietoa ;) Ja luojankiitos mulla oli jääkaapissa vielä muutama pottukin, ettei jäänyt ruoka ihan vajavaiseksi. Sattuuhan näitä... Niissä kuuluisissa paremmissakin piireissä. Ja paremmissa perheissä. Ja paremmissa missä vaan :)

Jouluvalmisteluja mä en ole oikeastaan tehnyt juuri yhtään. Ainuttakaan joululahjaa en ole hankkinut, ainoat mitä olen saanut aikaiseksi on itsenäisyyspäivän enkelijoulutortut ja parvekkeelle laitetut jouluvalot.

Väkerrettiin ne parvekkeen lasitukseen kiinni ohuella, lahjapaketointiinkin mainiosti sopivalla läpinäkyvällä teipillä, kun ei muuta ollut sillä hetkellä saatavilla. Ja hyvin ne on ainakin toistaiseksi pysyneet, joskin eivät ole ihan niin suorat kuin mitä olisin toivonut. Mut siinä ne loistaa ja tuo tunnelmaa kuitenkin, se on tärkeintä. Musta olisi ihana poltella kynttilöitä muutenkin ihan sisällä, mutta en uskalla käsitellä tulta täällä. Lähes 100 prosentin todennäköisyydellä tuli tarttuisi kissojen häntiin ja lopulta purkautuisi koko talon peittäviksi valtoimenaan leimuaviksi liekeiksi. Vaikka nuo karvakerät varovaisia ovatkin tulen ja kuumuuden lähellä, en silti uskalla luottaa. Hyvin usein meillä palaakin ledvalokynttilät, jotka ajavat asiansa ihan hyvin. Ainoa miinus niissä on tuoksuttomuus. Joulun tuoksuinen kynttilä olisi ihana ja tunnelmallinen, mutta ehkä sitä tuoksua täytyy hakea jostain muualta. Parvekkeella mulla palaa lyhdyssä yksi ledvalokynttilä, jotka sain tuparilahjaksi, vaikken tupareita ole ainakaan vielä pitänytkään :)

Tätä nykyä kaikki nämä valot tuovat mulle loistetta syksyn pimeyteen, sellaista piristävää kirkkautta. Joulutunnelmaa ei ole ollut. Ei tänä, eikä viime jouluna. Joulun tuntua varjostaa isäni kuolema, josta on aikaa vasta reilu vuosi. Tämä tuleva joulu on elämässäni vasta toinen, jota hän ei ole täällä viettämässä. Oikeastaan siksi kaikki valmistelut ovat jääneet, eikä mulla suoraan sanottuna ole minkäänlaista mielenkiintoa edes juhlia koko joulua. Ei tee mieli lähteä jouluostoksille, joulukuusesta puhumattakaan... Ja annan sen olla niin. En halua pakottaa itseäni mihinkään, mikä ei tunnu hyvältä. Kun joulun laittaminen valmiiksi tuntuu enemmän ahdistavalta kuin mieluiselta ja tunnelmaltaan juhlalta, ei siihen kannata käyttää aikaa. Sen voi tehdä taas sitten, kun siihen tuntee pystyvänsä. Uskon niin, ettei mulla tule täydellisiä jouluja enää olemaan. Aina puuttuu jotakin. Tiedän, että joulu, joka minustakin tuntuu joululta ja ylipäätään hyvältä saapuu vasta sitten, kunhan mulla on ensimmäinen oma lapsi sylissäni. Mutta se ei ole vielä tämä nyt tuleva joulu.

Treenaamisesta oon pitänyt taukoa koko alkuviikon. Viime perjantaina lisäsin painoja käsi- sekä reisitreeniin. Nyt viikonlopun ja vielä alkuviikollakin vasemmassa hauiksessa on tuntunut omituinen kipu. Sellainen, kun joku tökkisi sinne jollain paksulla neulalla lujasti. Nyt alkaa kaikki olla taas kunnossa ja olen ihan treenikuntoinen. Huomenna meen taas kokeilemaan, mutta ehkä vähän rauhallisemmin, ettei ole kohta koko käsi pois pelistä. Rintaprässiin täytyisi lisätä myös vastuksia. Se on ollut mulle rankka laite koko ajan, mutta varsinkin alkuun. Ekoja kertoja sillä tehdessäni oli aina hetkiä, että viisi viimeistä puristusta ponnistelin tuskissani ja hoin itselleni mielessäni, että mä kuolen, mä kuolen, mä kuolen. Jonkin ajan kuluttua opin sen rankkuudesta huolimatta olemaan vähän kannustavampi itseäni kohtaan. Ajattelen kivoja asioita, seison jääkylmässä meressä jäähileiden keskellä, sellaisten, joita on aina mansikkamargaritassa, jos ne ei ole ehtineet sulaa, ja sijoitan ajatukseni treenin jälkeisiin hetkiin, joissa rentoudun juurikin siinä meressä. Todellisuudessa mä en ryntää sentään tähän vuodenaikaan luonnon vesiin, mutta tuo on mulle henkisesti helppo keino jaksaa tehdä raskaatkin liikuntasuoritukset loppuun asti. Huomenna jatketaan myös näitä ajatusharjoituksia :)