Lomaa on takana nyt viisi päivää. Ennen sen alkua päätin, että seuraavat kolme viikkoa otan niin rennosti kuin vain suinkin osaan ja pystyn: Nautin olostani ja lepäilen, teen mitä milloinkin huvittaa tai olen hyvällä omallatunnolla tekemättä jos jokin juttu ei jossakin hetkessä nappaa. Kun kirjoitusrumba oli kiireimmillään luku-urakkoineen ja itse kokeineen, ajattelin ettei totisesti ole mikään ongelma heittäytyä kokonaan lomafiiliksiin kunhan pääsen irti tästä pyörityksestä. Yleensä olen taitanut tuon oikeinkin hienosti, eikä irrottautumiseen ole mennyt kuin muutama tunti loman alettua ja koko pää on ihan tuosta vain tyhjätty kaikesta velvollisuuksiin ja muihin arjen kiireisiin liittyvästä. On ollut maailman ihaninta olla vain, tarvitsematta penkoa paperikalenterin sijaan päänsisäiseen muistiin kirjattuja tapahtumia ja kellonaikoja, miettiä tai muistaa missä pitikään olla seuraavaksi ja mitä tulee osata ulkoa.
Mutta nyt tämä ei vain suju. Huomaan, että nämä jo kuluneet lomapäivät ovat lipuneet ohi tasaisen hitaasti ja löydän itseni tuntemasta ja voivottelemasta tylsyyttä. On niin outo ja suoraan sanottuna tosi tyhjä olo, kun yht'äkkiä ei enää kaiken tiedontankkauksen ja kirjojen äärellä vietetyn kesän jälkeen (vaikkakaan ei ihan niin täydellisen ahkerasti luettujen kesäpäivien kuin olisi ehkä voinut, mutta kuitenkin...) olekaan mitään tehtävää. Jokin osa aivoista elää edelleen siinä kuvitelmassa, että jotakin täytyy yhä opiskella ja tärkeitä asioita hoitaa. Tuntuu erikoiselta todeta itselleen, että ei, tänään sun ei tarvitse tehdä muuta kuin maata tossa sängyllä niin halutessasi läppäri kainalossa, tai voit mennä ja tehdä miten parhaimmalta tuntuu.
Jostakin käsittämättömästä syystä loman sisäistäminen on vienyt nyt ennätyspitkän ajan, eikä sille loppua näy. Olen toisaalta helpottunut vapaa-ajastani ja todella olin loman tarpeessa ja olen sitä kaikesta huolimatta edelleen - tiedän sen, mutta jotenkin en nyt osaa rentoutua laisinkaan. Jatkuvasti pitäisi olla jotakin puuhaa ja aikatauluja, jotka rytmittäisivät näidenkin päivien kulkua. Verraten tätä aiempaan, ei tällainen heilahtelu ole mulle ollenkaan tavanomaista.
Mikään ei estä minua tarttumasta esimerkiksi psykologian kirjoihin ja aloittamasta kevään kirjoituksiin ja yliopiston pääsykokeisiin valmistautumista. Kukaan ei ole sanonut, etten saisi jo nyt alkaa tankata päätäni täyteen tilastomatikan kiemuroista jotta varmasti osaisin senkin tärkeän osan siellä psykologian pääsykokeissa. Itseasiassa mun kovastikin tekisi mieli tehdä niin. Käyttää tämäkin aika juurikin psykologian juttuihin perehtymiseen, mutta nyt on pakko painaa jarrua. Niitä ehtii tehdä myöhemminkin. Ehdin taatusti tehdä asioita aivan tarpeeksi, käyttää koko kevättalven ja kevään niiden parissa... Nyt on ihan todella aika vain ja ainoastaan lomailla. Vaikka väkisin. Kesän lukemisen ja suht rankan alkusyksyn jälkeen on osattava lepuutella ja miettiä jotakin aivan muuta. Jos heitän lomamahdollisuuden hukkaan ja siirrän sitä ensi kesälle, saattaa lopulta käydä huonosti. Ylikuormitusta ja loppuunpalamista en halua. Niillä teen vain hallaa itselleni ja tuleville suunnitelmilleni. Ehkä pitäisi lähteä jonnekin reissuun, jotta osaisi viettää mahdollisimman rennon loman. Joensuuhun on toki pyörähdys tulossa, mutta vasta tämän kuun loppupuolella, eli siihenkin on vielä aikaa.
Tietenkin tämä tietynlainen rauhattomuus ja loputon tekemisen palo herättää ihmetystä varsinkin minussa itsessäni, ja ehkä myös lähipiirini ihmisissä. Minut todellakin tunnetaan rentoutujana, suorastaan jonkinlaisena mestarilomailijana, jolle ylimääräisen vapaa-ajan vietto ei ongelmia ole koskaan tuottanut. Tämä ei varmasti ole normaalia, en taatusti olekaan kokenut ihmisenä mitään valtavaa muutosta tai johonkin uudenlaiseen elämäntyyliin solahtamista.
Vahvasti epäilen, että tämä kaikki on jonkinlaista alitajunnan tiedostamatonta yritystä saada ajatukset pois tulevista hoidoista ja niiden lopputuloksesta, erityisesti miettimästä tilannetta, että jos se ei taaskaan onnistu niin mitä sitten ja kuinka taas kestän uuden pettymyksen. Tämä asia on niin iso ja välillä kovin painava kantaa. Että kuinka kauan täytyy omaa vuoroaan vielä odotella. Mieli takertuu kynsin ja hampain muihin asioihin, tahtoo täyttää ajatukset, päivät, viikot ja kuukaudet ja aivan kaiken ajan ja hetket jollakin muulla hoitomietteitä taka-alalle vaimentaen, etten olisi niin hukassa. Koska tämän alkusyksyn aikana olen huomannut ajattelevani vähemmän. Ajattelen kyllä, muttei se ole aivan niin kokonaisvaltaista ja aktiivista.
Ehkä siihen vain tottui, että oli käsillä muutakin isoa ja merkityksellistä ja nyt sitä tarvitsee vain lisää ja lisää. Itse tiedän ettei hoitojen alkuun ole enää kovinkaan rutkasti aikaa, ja näin ollen opiskelusta ja sen merkittävyydestä on saattanut tulla suojahaarniska peittämään pahimmat iskut ennakko-ajatuksilta, pettymysten peloilta ja turhalta jossittelulta. Koska niitä on. Aina välillä hetken verran mietin, että jos ja jos ja jos...
Jotta jaksan loppusyksyn ja tulevan keväänkin tehdä töitä täysillä, ei taida olla muita vaihtoehtoja kuin alkaa opettelemaan tätä luppoaikaa uudestaan ja alusta alkaen. Uskon, että se vielä toimii kunhan saan päiviin muutakin sisältöä kuin sarjojen tuijottelun läppäriltä, mikä ei selvästikään juuri tällä hetkellä ole sittenkään oikea tapa aloitella tähän tuntemattomalta tuntuvaan tuttuun heittäytymistä, vaikka aiemmin kuvittelin sen tähän toimivana starttina. Ihminen tarvitsee lomaa ja lepoa, kukaan meistä ei jaksa loputonta paahtamista ilman pientä tai välillä vähän suurempaakin taukoa. Ja jos todella tuntuu sopivalta eikä liian vakavalta, niin onhan niitä kirjojakin kai ihan luvallista ainakin vilkaista ihan vaikka vain tutustumismielessä ilman sen suurempaa tarvetta painaa vielä mieleen niistä asioita ainakaan liiaksi...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti