Yksi tilinteko lisääntymissyistä

"Milloinkas te aiotte niitä lapsia tehdä? Eikö nyt olisi jo aika kun teillä on jo tuota ikääkin?..."

Kysymyksiä lisääntymissuunnitelmista toistellaan illanistujaisissa, sukujuhlissa ja milloin missäkin kekkereissä ja kissanristiäisissä turhan tahdittomasti hiillostamisen tuomia seurauksia ja tunteita miettimättä. Monelle tahattomasti lapsettomalle nuo töksäytykset tuottavat valtavasti ahdistusta ja korostavat kipeää surua entisestään. Ymmärrän sen, ja tiedän että tässä vaiheessa ne satuttaisivat jo minuakin, jos joku erehtyisi lapsentekoaikeistani utelemaan. Sen verran kauan olen jo odottanut, että ehkä saattaisin jossakin erityisen vaikeassa tilanteessa murtua karjumaan, ettei näitä asioita aina niin vain suunnitella tai lyödä kalenterista lukkoon itselle parhaiten sopivaa päivämäärää synnytyslaitosreissua silmälläpitäen. Kaikille sitä onnea ei suoda heilauttamalla vällyä kerran tai pari kotosalla, vaan tie voi olla paljon pidempi ja kivikkoisempi.

Mutta "Ethän sinä vaan aio siihen rumbaan?" tai kahden äiti-ihmisen yht'aikainen huokaus, "Älä sinä vaan tee (lapsia)..." (ja vielä perään toisen toiveikkaan odottavasti ääneenlausuttu kysymys siitä, jokohan hänestä tulisi pian mummo, joko heidän tyttö alkaisi vihdoin lapsentekopuuhiin) ei ole yhtään sen helpompaa. Uskokaa pois, ei ole. Minun ei ole tähänastisen elämäni aikana tarvinnut kysyttäessä tehdä tiliä suunnitelmistani kuin kerran tai pari. Ehkä joskus on heitetty ilmaan lause "Jos joskus saisit lapsia", mutta se on tullut vain ohimennen ja unohdettu nopeasti. Ihmiset, jotka eivät tunne minua vuosien takaa ns. läpikotaisin, ovat aiheen yleiseen keskusteluun noustessa usein kohdallani kovin varovaisia ja kummissaan: Mitä asiasta voi kanssani keskustella ja miten (ja toki on olemassa sitten se toinen ääripää, jolle kaikki tämä on luonnollista, tavallista ja mahdollista, tarkoitus ei ole yleistää...). Sen aistii, vaikkeivät he puekaan ajatuksiaan ja epävarmuuttaan sanoiksi. Minun ei tarvitse vastailla kysymyksiin, yrittää piinapenkin äärellä olla tahattomasti tyhjästä sylistäni huolimatta kohtelias ja hymyillä nätisti. En osaa edes pelätä että kukaan kysyisi.

Joku saattaa ajatella, että onpa ihanteellinen tilanne, ja kunpa voisi vaihtaa paikkaa kanssani ja päästä piiloon vaikeiden kysymysten täyttämiltä kahvipöytäkeskusteluilta. Myönnän, että siinä on puolensa nyt, kun matkani on venynyt pidemmäksi kuin alkuun ajattelin enkä utelua missään tapauksessa enää toivo kuten joskus aiemmin, kun tahdoin minuun suhtauduttavan joka suunnalta yhtä luontevasti kuin keneen tahansa muuhunkin. Mutta myös ensisijainen lähtöolettamus siitä, etten tietenkään voi enkä saa "hankkia" lapsia, sekä siitä että pidän itsekin sitä itsestäänselvyytenä todellakin satuttaa.

On vaikea heittää arviota siitä, kuinka yleistä ylipäätään on kysellä lapsisuunnitelmista aikatauluineen itselliseltä naiselta, sillä omassa ystäväpiirissäni ei sinkkunaisia ole kuin tasan yksi. Uskon suurimman osan kanssaihmisistä olettavan, että koska puoliso puuttuu, eivät lapsiasiatkaan näin ollen ole ajankohtaisia. Tarkoituksella ja harkitusti yksin lapsen saaminen on nykyään vielä niin harvinaista, ettei moni tule miettineeksi sinkkunaisenkin ehkä etenevän tai haluavan edetä asiassa omalla tavallaan.

Tiedän, että näkövammani on luonut lähestulkoon murtumattoman suojakuvun minun ja lapsentekohoputusten välille. Kuten jo totesinkin, tuo se nykyään helpotusta ja hyötyä, mutta on se välillä rankkaakin. Tai epämukavaa ainakin. Joskus minulta kysellään, miksi ihmeessä oikein haluan lapsia. Kysymyksessä on poikkeuksetta aina ollut se negatiivinen, epäröivä sävy siitä, olenko oikeasti tosissani ja varma. Kysymys on mielestäni ihan asiallinen, jos se esitetään hyvässä hengessä niin että annettu vastaus riittää sellaisena kuin se tulee, ilman painostusta kysyjän puolelta johonkin parempaan ja pätevämpään selontekoon.

Mikä sitten on kysymykseen täydellinen ja oikea vastaus? Miksi minä tai ylipäätään me ihmiset haluamme lisääntyä ja saada lapsia? Jokaisella on varmasti siihen omat syynsä ja tapansa kysymykseen vastata. Itse en ole koskaan osannut eritellä mitään hienoa ja virallista kirjoihin ja kansiin kelpoa listaa syistä, miksi haluan tulla äidiksi ja koen ettei minun tarvitsekaan sellaista tehdä. Annan aina saman vastauksen, joka riittää minulle ja saa luvan kelvata myös muille.

Olen aina tiennyt syntyneeni olemaan äitinä. Halu olla äiti, saattaa mielellään useammankin lapsen maailmaan, rakastaa, olla läsnä ja turvana arjessa ja juhlassa, iloissa ja suruissa, seurata ja tukea kasvussa, kehityksessä ja kaikkialla elämässä, kasvattaa ja ohjata, tarjota arvokkaita eväitä elämään, olla heille apuna, tukena ja saatavilla on sisäänrakennettu ja vahvasti toivottu ja tarkoitettu rooli tulevaksi elämääni. Sitä tunnetta on vaikea sanoittaa, mutta se on aina ollut ja elänyt sydämessäni. En koskaan ole empinyt haluanko lapsia vai olisiko parempi ilman, vaan se kaikki on ollut aina selkeänä mielessä. Taisin olla 12-vuotias, kun asia ihan lopullisesti viimeistä silausta myöten loksahti kokonaan uomiinsa - perhe todella on se tärkein unelma. 13-vuotiaana luin ensimmäistä kertaa netistä salaa synnytyskertomuksia ja kaikenlaista vauvoihin ja niiden hoitoon liittyvää materiaalia, jonka jälkeen tyhjensin aina selaimen väliaikatiedostot ja sivuhistorian, ettei kukaan saisi tietää mitä olin lueskellut. Muistan kyllä joskus pienenä isälleni sanoneeni, etten koskaan hanki lapsia koska synnytys on varmasti niin kamala kokemus (olin jo silloin sairaalakammoinen). Hän vastasi, että tee vain, hän pitää sitten osaltaan ukkina heistä hyvää huolta. Valitettavasti hän ei ehtinyt koskaan kokea isovanhemmuutta, mutta uskon vakaasti hänen kokevan ja näkevän kaiken sieltä jostakin sitten kun tulee se aika.

Sitten on vielä olemassa se joukko joka ajattelee, että minun tulisi selvännäkijän lailla tietää ja tuntea koko minun ja lasteni tulevaisuus ja elämänkulku kaikkine ala- ja ylämäkineen tässä ja nyt selvitäkseni äitiyden poluilla: "Sinä et tiedä millaista on olla äiti, etkä sitä millaista arki on yövalvomisineen, vaipanvaihtoralleineen ja korvatulehduksineen lasten kanssa". On tiettyjä juttuja, joita olen käytännön sujumisen kannalta miettinyt etukäteen oman rajoitteeni huomioiden mutta muutoin en tiedäkään, eikä minun kai tarvitsekaan tietää. Tuskin kukaan vanhemmuutta kokematon voi olla perinpohjin selvillä siitä mitä on tulossa. Meillä jokaisella lapsettomalla on varmasti ennakko-ajatuksia, käsityksiä ja näkemyksiä, mutten usko vanhemmuuden loppujenlopuksi näyttäytyvän sataprosenttisesti juuri sellaisena kuin sen on ennalta mielessään maalannut. Jokainen yllättyy jossakin vaiheessa jonkin uuden kokemuksen ja tilanteen äärellä. Olen kuullut ja uskonkin ihmisen kasvavan, muuttuvan ja muovautuvan vanhemmuuteen matkan varrella. Esikoisen kanssa kaikki on varmasti eniten uutta ja jännittävää, mutta ehkäpä jokainen lapsi omalla persoonallaan opettaa jotakin uutta ja matkalla vanhempana oivaltaa monia juttuja, joita ei ole etukäteen tullut ajatelleeksi.

On sitä tullut itsekin miettineeksi rajoja, kasvatusta ja kaikkea mahdollista yhteiseen elämään ja arkeen lasten kanssa liittyvää. Kuten esimerkiksi sitä, kuinka pidän kasvatuksessa tärkeänä mm. käytöstapoja, suvaitsevaisuutta ja muiden huomioonottamista. Mutta aika näyttää millaiseksi äidiksi kasvan jos siihen saisin joskus mahdollisuuden. Siihen saakka voin vain veikkailla ja pohtia alustavasti. Olen varma ratkaisustani - siitä, että haluan perustaa lapsiperheen ja tiedän elämäntilanteeni sekä minun itseni olevan niin valmis kuin siihen nyt voi olla. Olen ylpeä valinnastani ja tiedän, etten sitä koskaan tule katumaan.