Kun muutin Helsinkiin, osa läheisistäni varoittivat minua kaupungin huonoista puolista, lähinnä ihmisiin liittyen. Jostakin syystä pienten paikkakuntien asukkailla on se käsitys, ettei täällä kukaan välitä toisesta. Siltä se minusta ainakin kuulosti. Kukaan ei huomaa, ei auta, ei edes vilkaise ympärilleen. Kaikilla on kiire, eikä yksikään sano sanaakaan, saati että juttelisi pidempää tovia tuntemattomille. No ehkä se kiireisyys pitääkin paikkansa. Varsinkin keskusta-alueella ihmiset säntäilevät hyvinkin ripeästi paikasta toiseen, mutta olen nyt kokenut sen, ettei tuo muu yllä mainitsemani pidä ollenkaan paikkaansa. Joka kerta kun lähden ulos kotiovesta, voin olla varma, etten lopulta ole yksin, vaikka alun perin itsekseni liikkeelle lähdenkin.
En muista, koska olisin viimeksi ollut lähikauppaa pidemmällä reissulla niin, ettei joku ohikulkija olisi tullut tarjoamaan apua. Olinpa kaupassa, bussipysäkillä, ylittämässä tietä, missä ikinä tahansa. Jos jään kaupassa hyllyjen väliin miettimään, mitä pastaa tällä kertaa ottaisin, tai ostanko jauhelihaa vai broileria, on kohta jo joku kysymässä, voiko olla avuksi. Jos bussissa en saa heti matkakorttiani leimatuksi, hyvin usein takana seisova matkustaja on valmiina auttamaan. Nyt, kun olen alkanut varoa liikenteessä suojateiden ylityksiä sen Lauttasaaressa tapahtuneen jälkeen, tai melkein tapahtuneen, huomaan, kuinka ihmiset usein huikkaavat ohi mennessään, että tien yli voi tulla ja menenkin lähes aina jonkun mukana. Välillä käy jopa niin, että joku tulee ylittämään tien kanssani, vaikkei itse olisikaan menossa samaan suuntaan. Tämähän voi kuulostaa hölmöltä, mutta otan nyt enemmän kuin kiitollisena tuon avun vastaan, koska oikeasti ne teiden ylitykset ovat edelleen inhottavia ja välillä ahdistaviakin tilanteita. Lähes aina on liikkeellä muitakin ylittäjiä, joiden kanssa voi turvallisin mielin mennä. Kävin torstai-iltana Lidlissä ruokaostoksilla. Menin ovesta sisään etsimään koria, kun eräs nainen tuli esittelemään itsensä ja tarjoutui keräämään ostokseni. Olin menossa synttäreideni kunniaksi paistopisteelle, jossa kyllä aina tarvitsenkin jonkun apua. Se on täynnä kaikenlaisia herkkuja, jotka ovat kaikki lasin takana. Näen kyllä, että altaissa on jotain, mutten erota toisistaan sitä, mikä on mitäkin. Eikä ole missään tapauksessa soveliasta mennä tuotteita härkkimään käsin, joten apu on paikallaan. Kerroin, että mulla tässä listassa on näitä ostettavia melko paljon, muttei se tuntunut häntä haittaavan. Saisin avun paistopisteelle ja pääsisin muutenkin ostosreissulta nopeammin kotiin. Tästä(kin) kohtaamisesta jäi todella hyvä mieli. Kassalla vielä eräs mies tarjosi ostosten pakkausapua, mutta kerroin pärjääväni. Musta on suunnattoman hienoa huomata, kuinka auttavaisia ja ystävällisiä ihmiset tämän kaupungin katukuvassa oikeasti ovat. En väitä, etteikö Joensuussakin oltaisi apua tarjottu, mutta täällä se on jokapäiväistä ja jatkuvaa. Aina voi luottaa siihen, että joku on saatavilla, jos jotakin ongelmia tulee. Uskon sen johtuvan aika pitkälle siitä, että täällä ihmiset ovat tottuneet erilaisuuteen. Täällä on paljon näkövammaisia koirineen ja ilman, löytyy pyörätuolia käyttäviä, on ihmisiä joka lähtöön paljon. Olitpa millainen hyvänsä, olet aina yksi muiden joukossa. Et se erilainen, johon luodaan oudoksuvia katseita, tai kuiskutellaan selän takana ihmetellen. Täällä ihmiset ovat nähneet monenlaista, eikä se ole millään tavoin kummallista. Toivottavasti kaikki jatkuu tällaisena. Tuntuu hyvältä tietää, että oikeasti on näin paljon olemassa välittäviä ihmisiä, vaikkeivat he edes tunne minua ja meitä muita, joille se apu on aina väliin hyvinkin tervetullutta. Ja uskon, että yhtälailla hyvän mielen saa myös auttaja itse.
Aloitan ensi viikolla nyt vihdoin ja viimein Eiran aikuislukiossa. Mun on pitänyt jatkaa opintojani jo ajat sitten, mutta ne ovat sujuvasti lykkääntyneet ja maanantaina on korkea aika palata koulun penkkiin. Tuntuu tavallaan haikealta loman loppumisen takia, mutta toisaalta hyvältä se, että saan vietyä opintoja eteenpäin. En ole varsinaisesti mikään lukuintoisin tyyppi mitä olla voi, mutta käyn tämän ihan siitä syystä, että pääsen jatkamaan myöhemmin opintojani markkinoinnin parissa. Helpoimmalla olisin päässyt, kun olisin käynyt aiemmin keskeyttämäni tietojenkäsittelyopinnot loppuun (=vuoden mittainen rutistus) ja jatkanut siitä opintojani eteenpäin. Koin tämän tien nyt kuitenkin parempana vaihtoehtona, koska en vielä tiedä jatkanko yliopistoon vai ammattikorkeaan, uskon vakaasti kyllä jälkimmäiseen, ja toisaalta lukio on mulle muutenkin suurempi haaste ja ponnistus, jonka suoritettuani voin todella olla itsestäni erittäin ylpeä. Vannoin joskus, etten koskaan tule astumaan lukion ovista sisään, enkä pitänyt sitä opinahjoa juuri minään. Nyt on toisin ja uskon, että mulla on hyvät mahdollisuudet pärjätä, kunhan vain kaikki elämän osa-alueet pysyvät tasapainossa ja ruodussa. Mainoshommat ovat se tulevaisuuteni päätyö, johon aion tarttua heti kun se vain on mahdollista. näitä ravintovalmennuksia teen sitten sivutöinä aina sillointällöin, mutta markkinointi ja sen suunnittelu kiehtoo nyt kaikkein eniten. Koko työunelmieni täyttymys olisi päästä käsikirjoittamaan radio- ja TV-mainoksia. Mutta se jää nähtäväksi, niihin hommiin on taatusti tunkua ja paikkoja niukasti. Mutta mitään ei tapahdu, ellei yritä. Sen tiedän, että tarpeeksi kun tahtoo ja taistelee, voi saavuttaa lähes mitä tahansa. Olen huomannut sen jo kahdesti elämäni aikana suurempien asioiden kohdalla. Mikään ei ole tullut sormia napsauttamalla, mutta saavutin kaiken hieman myöhemmin. Onhan tässä muutakin suunnitteilla, mutta ne alkavat olla jo niin suuria juttuja, että parempi pitää suu (ja sormet) ihan supussa vielä. Aletaan paljastella niitä vasta sitten, kunhan ne oikeasti alkavat olla ajankohtaisia. Jos ja kun niistä edes jotakin toteutuu. Osa on sellaisia, joihin kuluu vielä useampi vuosikin, ei haukata liian suuria palasia heti. Aloitetaan nyt siitä, että saisin valkolakin päähäni, olkoon se hyvä välitavoite :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti