Hellepäivän herkkuja: Neljän hedelmän smoothie ja raparperirahkaa

Kuten niin monena muunakin kesänä, myös tänä vuonna pähkäilin pitkän aikaa, mistä löytäisin raparperia mahdollisimman ison kasan. Sellaisen, josta riittäisi pidemmäksikin aikaa. Tähän asti joku on aina tuonut sitä joko omalta tai jonkun tuttujen pihoilta, Joensuussa sitä on saatavilla ihan omastakin takaa mökiltä mutta täällä pääkaupunkiseudulla tarjontaa on ollut melko vähänlaisesti. Reilu viikko taaksepäin tein kuitenkin löydön Prismasta ja myöhemmin myös S-Marketista, nappasin hyllystä isot niput mukaani ja tein tämän kesän ekat raparperiherkut. Raparperi on niin ihanaa, maukasta ja sopii monenlaisiin juttuihin loistavasti.

Kuorin kolme isoa vartta, pilkoin paloiksi ja keitin pehmeäksi, lisäsin keitinveteen vähän sokeria tasoittamaan raparperin kirpeyttä. Kannattaa varoa, etteivät palaset pääse hajoamaan veteen, sillä silloin niitä on vaikea saada siivilöityä ja ihana maku hukkuu lähes kokonaan pois. Sitten vain purkillinen vaniljarahkaa ja pari desiä ripauksella sokeria maustettua kermavaahtoa sekaisin, ja jäähdytetyt, hienonnetut raparperit mukaan. Koristeeksi sopii tuore mansikka tai mikä tahansa muu marja.

Johtuu varmasti aika suurilta osin kesän lämpöisistä ja varsinkin näistä hellepäivistä, kun mulle iskee järjetön himo kaikkeen raikkaaseen ja kylmään. Sen joka aamuisen kaurapuuron syömisen sijaan pilkon usein herkkulautasen tuoreista marjoista ja hedelmistä tai vaihtoehtoisesti teen niistä ison lasillisen smoothieta erilaisin variaatioin.

Tuoretta ananasta, banaania, mangoa ja papaijaa. Kahta jälkimmäistä tulee ostettua aivan liian harvoin. Etsin alunperin passionhedelmää, mut korvasin papaijalla eikä harmittanut jälkeenpäin :) Vähän turkkilaista jogurttia sekaan ja blenderiin.

Meillä on parvekkeen kesäsisustuskin valmistumassa hyvää vauhtia. Toiset hoitavat nämä hommat jo alkukeväästä kun taas täällä se on jäänyt vähän turhan myöhäiseksi. Mut vielähän tässä ehtii. Istutin ensimmäistä kertaa täällä asuessani muutamia hyötykasveja, koska mikäs sen parempaa lähiruokaa kuin omasta penkistä poimitut salaatit, tomaatit, mansikat, yrtit ja chilit. Salaatit ottivat vähän takapakkia: Samantien kun pientä lehteä alkoi puskemaan mullasta, kävivät kissat aterioimassa ne heti sillä hetkellä. Istutin uudet ja nyt täytyy olla parvekkeella vahtimassa niiden ulkoilua että saadaan joskus salaattitarjoilu ruokapöytäänkin asti. Jos joltakin löytyy vinkkejä miten kasveja voisi suojata, otan niitä vastaan mielelläni. Chilin puolesta tuskin tarvii hirveästi pelätä, on sen verran tymäkkää ainakin siemenpakkauksen mukaan, että saa itsekin olla varovainen sen kanssa sitten aikanaan ettei tule käyttäneeksi liikaa kerralla. Saatan laittaa vielä perunaakin saaveihin, kunhan ensin selvittelen vieläkö tänä kesänä ehtii vai jääkö ensi kevääseen. Kyllä se viljely onnistuu kaupunkilaisellakin :)

Öisiä ajatusvirtoja

Nyt tuli sen verran pitkä ja moniasiasisältöinen postaus, että tätä on vaikea edes otsikoida järkevästi. Yöt ovat tällaista aikaa. Sitä tulee kirjoittaneeksi paljon, ja ajatelleeksi vieläkin enemmän eikä oikein taida osata lopettaa...

Tänään koitti taas kp 1. Ovisarvoitus siis ratkesi, ja se tapahtui 99,9 prosentin varmuudella kiertopäivänä 18. Tutustuin edellisessä postauksessa käsittelemääni aiheeseen vielä tarkemmin googlen avustuksella. Sain samanlaisia kantoja asiaan monista lähteistä: Yrityksen ei välttämättä tarvitse osua juuri ovulaatiopäivälle. No, ei se ehkä sittenkään tässä kohtaa kamalasti lohduta, mutta toisaalta klinikoillakin tähdätään hoidoissa aina juuri siihen ovulaatiopäivään tärppiä ajatellen otollisimman mahdollisen ajankohdan takaamiseksi. Kuten totesin viimeksikin, yksilöllistähän kaikki on ja toisilla se todella voi vaatia juuri sen nappiajankohdan. Ensi kerralla siis tehdään tämä nyt niin huolellisesti kuin ikinä vain pystytään. Siitä tuleekin pienimuotoinen jännitysnäytelmä, koska tosiaan luovuttaja on lähdössä reissuun kesäkuun lopulla ja totisesti toivon, että kroppa toimisi nyt kuten kuuluukin ja järkkäisi itsensä ovulaatiotilaan ennen sitä - muuten tämäkin kierto jää rempalleen. Mutta kuitenkin yritetään vaikka sitten liian ajoissa. Parempi sekin kuin ei yritystä ollenkaan, onpahan edes pieni mahdollisuus.

Siitä on nyt lähes tarkalleen vuosi, kun sain klinikalta odotetun soiton biologilta. Muistan vieläkin hetken, kun tein valinnan tulevan luovuttajani suhteen ja varasin pari siittiöolkea pakkaseen. Ensimmäinen hoito oli tarkoitus tehdä elokuussa ja näin myös toimittiin. Voi sitä onnen- ja jännityksentäyteistä odotusta kun kuukausi vaihtui ja ymmärsi että pian tositoimet alkavat vihdoin ensimmäisellä folliultralla.

Vaikka tiesin ja varauduinkin siihen, ettei kaikki välttämättä mene ihan putkeen, olin ennen ensimmäistä hoitoa kuitenkin toiveikas ja taisinpa ajatella että kyllä se pian onnistuu. Ei ehkä ensimmäisellä, mutta toisella tai viimeistään kolmannella kerralla nyt ainakin tulee kohdalleni se odotettu onnenkantamoinen. Olin niin monesta blogista lukenut, kuinka nopeasti se käy. Käydään inseminaatiossa tai parissa ja tullaan raskaaksi. Toki oli niitä toisenlaisiakin tarinoita, mutta ne olivat hyvin pientä vähemmistöä tai sitten niitä ei vain osunut lukulistalleni tarpeeksi. Tuudittauduin ja luotin sokeasti siihen, että kuulun itsekin tuohon enemmistöön ja työnsin samalla ajatusta pidemmästä taipaleesta tuonemmas.

Muistan kirjoittaneeni täällä ja pohtineeni myös itsekseni, kuinka minulla jo ensi kesänä todennäköisesti on oma vauva. Kuinka työnnän häntä vaunuissa läheisillä metsäpoluilla ja merenrannalla. Olin niin totaalisen uppoutunut siihen mielikuvaan. Mietin, minne laitan eläimet kun lähden synnyttämään: Kuka ottaa koiran luokseen niiksi muutamaksi päiväksi kun olen sairaalassa, kuka käy ruokkimassa kissat ja huolehtii että niillä on kaikki mitä ne tarvitsevat. Kyllä kaikki sujuu, menee hyvin. Meneehän.

Nyt kun ajattelen tuota kaikkea jälkeenpäin, tunnen itseni aivan hölmöksi. Suorastaan sinisilmäiseksi. Ihmisellä on lupa haaveilla, unelmoida ja punoa mieli pullolleen vaaleanpunaista hattarapilveä niin paljon ja hartaasti kuin hyvältä tuntuu. Meillä ihan jokaisella on. Mutta jollakin tapaa ne jalat olisi ollut hyvä pitää maassa. Mielestäni silloin pidinkin, mutta olisin voinut seistä tukevammin, tuntea maankamaran sen verran selkeänä jalkojeni alla että olisin paremmin tiedostanut myös sen toisen vaihtoehdon. Että muista: Ensi kesänä voit olla myös ilman vauvaa. Ihan kokonaan ilman, ilman edes kohdussa elämäänsä aloittelevaa pienenpientä alkiota. Joku toinen hakee lastenvaunut puolestasi lastentarvikeliikkeestä omalle vauvalleen ja saat itse huolehtia myös lemmikeistäsi vielä kauan. Tämä olisi pitänyt takoa tajuntaan vieläkin paremmin. Ei olisi riittänyt, että joku tekee sen puolestani - tai yrittää tehdä, vaan minun olisi pitänyt osata ajatella sitä enemmän ihan itsenäisesti omasta aloitteestani. Ehkä oloni olisi nyt vähän parempi ja keveämpi.

Jos joku olisi silloin kertonut, että joudun yrittämään ainakin seitsemän kertaa tai enemmän, en tiedä mitä olisin vastannut tai ajatellut. Karvaasti olisin pettynyt aivan varmasti. Onhan se vielä loppujen lopuksi melko vähän. Mutta jatkuvasti lähestytään sitä vuoden rajapyykkiä. Kun on yritetty se vuosi eikä mitään ole tapahtunut. Mitä sitten seuraavaksi? En uskalla enää ajatella, ettei minulle voi käydä niin. Ettei se vuosi tule täyteen minun kohdallani. Olen alkanut jo vakavissani varautumaan siihen enkä enää työnnä sitä pois mielestäni luottaen johonkin sellaiseen, mikä ei todellakaan ole itsestäänselvää. Päätin viime jouluna, etten enää ajattele ensi joulun olevan erilainen. Nyt päätän, etten ajattele samoin myöskään seuraavasta kesästä.

Haluan kaikesta huolimatta kuitenkin yrittää ajatella myös positiivisia asioita, löytää kaikesta jotakin hyvää tai jonkin tarkoituksen tapahtuneille tai tapahtumatta jääneille asioille ja tietyille vaiheille elämässäni. Uskon vakaasti, että tällä kaikella odotuksella, epätoivolla, surullakin on ollut tuomisinaan myös hyvää. Viime syksyn, talven ja juuri kuluneen kevään aikana se on oikonut mutkia suoriksi, jättänyt minulle tärkeän viestin tulevaisuuttani koskien. En kuullut sitä aiemmin, tai ehkä en halunnut kuulla mutta nyt tiedän varmasti mitä minun täytyy tehdä, mikä on oikein ja miksi paikkani on juuri siellä minne minun kuuluu lähteä hiljalleen kulkemaan.

Jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaisesti, haen ensi keväänä opiskelemaan psykologiaa tänne Helsinkiin. Ensimmäisen kerran olen pyöritellyt ajatusta jo pian kymmenen vuotta sitten. Mietin usein, toteuttaako vai ei ja aina päädyin siihen etten minä sellaista, se on niin hirveän pitkä opintie ja olen työhön ehkä liian empaattinen ja helposti toistenkin surujen alle murtuva. Tasaisin väliajoin tuo haave on vuosittain käynyt mielessäni, mutta jostakin syystä olen aina painanut sen takaisin näkymättömiin, piilotellut kuin sitä ei olisikaan keskittyen muihin tulevaisuudensuunnitelmiin. Sitkeästi se on kuitenkin muistuttanut olemassaolostaan ja nyt minä annoin sille periksi.

Silloin kymmenen vuotta sitten, kun olin juuri päässyt peruskoulusta ajattelin, että minulle riittää kunhan vain saan tietojenkäsittelyn perustutkinnon taskuuni, en minä tarvitse mitään muuta. Niissä opinnoissa kuitenkin huomasin haluavani jotakin enemmän. Työuraani ajatellen aivan muunlaisia haasteita, joita voin sanoa todella koko sydämestäni rakastavani. Sellaista haluan työni olevan, täyttäähän se suurimman osan arjestani. En ole saanut vielä tänäkään päivänä datanomin papereita, olen kyllä viittä vaille valmis sellainen kuitenkin ja se riittää siitä koulutuksesta. Sain siitä irti hyvää tietoa ja oppia, mutten sitä mitä todella palavasti tahdon.

Nyt on minun aikani toteuttaa tuo sydämeeni tekemää majapaikkaansa sitkeästi asuttanut haave. Markkinointia ja mainontaa, joka myös on aina minua kovasti kiinnostanut, ehdin opiskella myöhemminkin jos se vielä tuntuu hyvältä silloin. Ja käsikirjoittamista. Nyt on psykologian vuoro ja teen sen osalta parhaani. Haluan auttaa niin lapsettomia kuin syömishäiriöitä sairastaviakin. Toki myös muita, jotka minua tarvitsevat, mutta toivoisin voivani erikoistua heidän tukemiseensa. Siksihän minä aikuislukionkin aloitin, että kaikki ovet olisivat sen jälkeen avoimet. Ja nyt todella niin on. Tai aivan kohta, ensi kevään loppurutistusten jälkeen.

Enkä itseasiassa usko, että tulen koskaan tekemään vain yhtä työtä kerrallaan, vaan niitä tulee aina olemaan kaksi tai muutama rinnakkain, koska pidän vaihtelusta ja siitä, että päivät ovat joskus hyvinkin erilaisia keskenään. En halua jättää ravintovalmennuksia, mutta jatkossa ne säilyvät sivutyönä (kuten nyt opiskeluaikoinakin), sellaisina sillointällöin pyydettäessä tehtävinä, vaikkakin edelleen tärkeinä ja työnä, jota tulen aina tekemään erittäin mielelläni olipa muu työtilanne millainen tahansa. Käsikirjoittamista tahdon tehdä myös ja toivon siihen saavani joskus vielä mahdollisuuksia, mutta se on sitten oma lukunsa jota käsittelen myöhemmin. Ja jos perhettä suodaan, täytyy kuvioita järjestellä erityisellä huolellisuudella. Mutta nyt en rakenna mitään sen varaan, vaan katson elämäntilannettani uudelleen jos siihen on aihetta.

Myös arjesta löytyy iloa. Vaikkei (vielä) olekaan lapsia, niin eläimet tuovat valtavasti onnea ja eläväisyyttä elämään.

Muutamat otokset Oonan tämän kesän ensimmäiseltä uintireissulta. Eläinten touhuja ja riemua on niin mahtava seurata. Tulee itsekin ihan väkisinkin hyvälle tuulelle noiden seurassa, niiltä saa niin valtavasti hyvää energiaa ja rauhaa mielelle...

Hutiajoituksia

Kuten arvasin, tästäkään kierrosta ei tärppiä saatu, mikä ei sinänsä tullut yllätyksenä. Onhan näitä pettymyksiä jo jonkin verran takana, joten minnekään valtaviin korkeuksiin en enää odotuksiani asettele.

Aloin kerrata tätä viimeisintä ja sitä edeltänyttä yritystä uudelleen. Molemmilla kerroilla olen luottavaisin mielin tehnyt ennakko-oletukset kiertojen pituuksista sen perusteella mitä ne ovat viime aikoina olleet, eli jo muutama kuukausi on tietyn kaavan mukaan menty. Ovulaatiotestejäkin on käytetty, mutta se on joskus joissakin kierroissa melkoista hakuammuntaa tulostulkintoineen - jotain saattaa missata kierroissa, joissa ottamani testikuva sattuu vääränä päivänä olemaan epätarkka. Kun se sitten on heilahtanut tai muuten vain sumea, ja kierto vain etenee ja etenee, on mahdollisen karkurioviksen pelossa pakko toimia mielummin vaikka vähän aiemmin kuin myöhässä tai ei ollenkaan. Näin kävi nyt, edellinen kertakin jälkeenpäin arvioiden taisi suistua totaalisesti puihin. Luteaalivaihe on aina, siis aina (lukuunottamatta Letrozol- ja Pregnylkiertoja) sen 14 päivää. Siitä on sitten aikanaan helppo päätellä ovulaation ajankohta, mutta siinä vaiheessa kun kp 1 saapuu, tulee tieto toki jo auttamattomasti myöhässä.

Tässä kierrossa homma hoidettiin vain yhtenä päivänä, kp 16. Tällöin testasin ovulaatiota Raskauskeijun puikkotestein, jotka olen juuri mulle hyväksi ja helpoimmaksi testivaihtoehdoksi (Clearbluen digitestien ohella) todennut. 100 prosenttista varmuutta en saanut tuloksesta mutta päättelin, että koska kierto on ihan varmasti 30 päiväinen kuten edellinenkin eikä se siitä enempää pitene, on nyt sopiva hetki ja pyysin luovuttajan käymään. 100 prosenttinen varmuus oltiin kuitenkin saatu sille, ettei ovulaatiota tapahtunut aiemmin.

Uuden kierron oletettu alkamispäivä on tänään, mutta mitään ei ole kuulunut. Toki se ehtii vielä alkamaan, onhan päivää jäljellä vaikka ja kuinka... Yleensä vuoto alkaa kuitenkin viimeistään jo aamupäivällä joten todennäköisesti tänään ei ole mitään uutta odotettavissa. Tästä päätellen ovulaatio ei tapahtunut ainakaan kp 16 vaan hyvin todennäköisesti kp 17 tai 18. Satunnaisista alavatsavihlonnoista voisi päätellä, että viimeistään sunnuntaina alkaa siis tapahtua. Eli kierrot ovat alkaneet taas elää ihan omaa elämäänsä, ikävästi heitellä päivällä tai parilla mikä muuten ei ole vakavaa, mutta tätä vauvaprojektia juuri minun kohdallani se kyllä haittaa.

Nyt mietin ajoitusta. Olen joskus kulutellut aikaani siittiöiden elinikää googletellen ja monessa paikkaa niiden on kerrottu elelevän parhaimmassa tapauksessa jopa kuusi päivää, minkä lääkärikin aiemmin klinikalla vahvisti. Siis 2-6 päivää, tietenkin elinaika on kai riippuvainen siittiöiden laadusta. On kuulema parempikin että siittiöt saavat hetken aikaa odotella munasolua kohdussa, mikä saattaa vielä osaltaan parantaa niiden toimivuutta. Jos oletetaan, että siittiöt jaksavat sinnitellä kuuden päivän ajan, ei ovulaation ajankohdan luulisi olevan niin tärkeä seikka. Niiden paripäiväisten kanssa onkin sitten toinen juttu. Mutta jos ne tavoittaa kohdun kp 16, niin eikö vielä 18 päivänäkin tapahtuvan ovulaation pitäisi mahdollistaa raskauden alkaminen. Tietysti tässäkin pätee yksilöllisyys, eikä tähän(kään) oikeaa vastausta voi yleisellä tasolla antaa. Toisilla tämä yksinkertaisesti vain vaatii tarkan ajoituksen ja joillakin, niillä onnekkaammilla riittää kun osuu vähän sinnepäin. Toisaalta on lohdullista tietää, että näiden epäonnisten yritysten jatkumolle voi olla syy niinkin pienessä virhetekijässä kuin ajoituksen väärinarvio. Mutta väkisin siitäkin huolimatta tulee mielenpäälle kysymys, että voiko se ihan oikeasti olla niin hiton tarkkaa, että yritys on osuttava just siihen hetkeen kun munasolu on joko irronnut tai ihan pian irtoamaisillaan. On niin paljon naisia, jotka eivät koskaan ole nähneetkään ovulaatiotestitikkua, mutta siitä huolimatta lisääntyminen käy kuin tanssi. Tai sitten ainakin osalla heistä kierrot ovat niin päivälleen säännölliset, että ovulaatio on yksinkertaista laskea ihan päässälaskun avulla, ja kun yhtälöön lisätään vielä priimasiittiöitä tuottava mies, on erinomaiset lähtökohdat taattu. Näissä biologisissa prosesseissa on niin monta eri tekijää joiden on mentävä putkeen, ja kai tuurillakin on jonkinlainen osuutensa asiaan. Täytynee seuraavalla kerralla olla aivan extrahuolellinen ja varmistaa kroppansa todellinen ja paras valmiustila ennen kuin päästetään uutta siementä matkaan. Saapuisi nyt uusi kierto pian, jotta saataisiin se todellinen ovulaatiopäivä kiinni niin, että se mahtuu myös luovuttajan aikatauluihin ennen hänen kesälomareissujaan.

Niin ja raskaustesti on tehty eilen kp 30. Puhdas negatiivinen eikä raskausoireita, joten raskaudesta kierron venyminen ei voi johtua. Joten odotellaan rauhassa ja ennenkaikkea kärsivällisin mielin ;)

Väsymyskuplassa

Tai ehkä enemmänkin totaaliuupumus voisi kuvata olotilaani tällä hetkellä osuvammin. Olen aivan järjettömän väsynyt ja voipunut. Tuntuu, että voisin vain nukkua, nukkua ja nukkua. Vaikka nukkuisin yöunet kellonympäri, olen siitä huolimatta lähes jatkuvasti nukahtamispisteessä ja päiväunet tuntuu enemmän kuin hyvältä keskellä päivää. Muutamia tunteja olen ihan pirteä, mutta jossain vaiheessa väsymys selättää minut ihan kokonaisvaltaisesti jokaista solua myöten.

Onhan tätä jo jatkunut. Ehkä parin tai kolmenkin kuukauden ajan, vaikea sanoa tarkkaan. Olen aina ollut hyvä nukkuja ja unenlahjani ovat olleet lapsesta saakka tähän hetkeen loistavat, mutta jotakin kummaa on siinä, ettei vain jaksa tehdä kovinkaan paljoa sellaista, mitä normaalin mittaisilla yöunilla kuuluisi arjessa jaksaa. En oireile mitenkään muuten: Ei kipuja, huimausta, pahoinvointia... Ei yhtään mitään. Vain kaikki voimat vievä väsymys. Olen yrittänyt miettiä mistä se voisi johtua. Voisiko syynä olla jatkuvien pettymysten ja mielessä vatkaavan epätietoisuuden aiheuttama alakulo, joka painaa mieltä kasaan joka kuukausi aina hieman edellistä enemmän. Mutta voiko henkinen paha olo oireilla näin vahvasti, luulisi sen sitten tuovan muutakin vaivaa. Jos kyseessä on jokin, mikä vaikeuttaa raskaaksi tulemista tai estää sen kokonaan. Joka tapauksessa tähän on saatava selvyys. Ainakin poissulkea mahdolliset joltain osin rempallaan olevat veriarvot. Kilpparihäikkään väsymys tuntuu olevan ainakin melko yleinen hälytysääni. Ja sehän laittaa vastahankaan raskautumisellekin. Joku joskus ehdotti, että entä jos ootkin raskaana, että kannattaisko testata ja ottaa asia huomioon. Niin, kannattaisko. Eivätköhän kerta toisensa jälkeen alkavat uudet kierrot puhu puolestaan. Oikeastiko joku kuvittelee etten olisi testannut ja huomioinut mahdollisuutta, tai että ylipäätään päästäisin eniten toivomani asian niin vain ohi. Pureskelin hetken huultani, etten olisi sanonut takaisin jotakin vähemmän sopivaa. Kyllähän se tuntui jostakin syystä yllättävän pahalta. Kunpa odottaisinkin lasta, voi luoja kuinka toivon että niin todella olisi...

Luonnollisesti tämäkin asia tuo mukanaan lisästressiä, josta en soisi hallaa kropalleni nyt yhtään enempää kuin mitä se on jo tehnyt. Ja jos koko kesä jatkuu tällaisena, voin sanoa heipat myös opiskelulle ja syksyn kirjoituksille. En tosiaan ole opiskelukuntoinen näin, päässä ei pysy mikään ja muisti tyhjenee alta aikayksikön. Joten jotain verikokeita lienee syytä ottaa. Ainakin ne kilppariarvot ja kaikki mahdollinen muu, mitä nyt tällaisissa tilanteissa yleensä katsellaan. Yhtään klinikkahoitoa en aio teettää, ennen kuin kaikki mahdollinen, siis ihan jokaikinen raskautta vaikeuttava tekijä on poissuljettu.

Lienee helpointa soittaa suoraan klinikalle ja kysellä, josko lääkäri kirjoittelisi lähetettä labraan. Noista kilpparijutuista olikin vähän jo viimeksi hänen kanssaan puhetta kun soittelin siitä helmikuisesta paskauutisesta (pieleen menneestä yrityksestä, millä muulla sanoin sitä enää voisi kuvailla...). Luulen, että homma järjestyy parhaiten sitä kautta ja jos jostakin syystä ei, niin käväisen muualla lääkärissä. En kuitenkaan usko, että klinikan puoleltakaan lähete olisi ongelma. Koska jotain täytyy tehdä, jonkinlainen selvyys tälle asialle on saatava. Jos ei muuten, niin vaikka vain oman mielenrauhani takia, ettei ainakaan minun tarvitsisi jatkuvasti miettiä, onko tämä nyt syy jatkuville epäonnistumisille. Toki niille ei aina tarvitse olla mitään erityistä syytä, joillakin tämä vain kestää kauemmin kuin toisilla eikä sille voida tehdä muuta kuin kärsivällisesti odottaa ja olla positiivinen ja toiveikas. Haluan tietää syyn tietysti siksikin, jos se onkin jotakin fyysistä epäkohtaa, jotta se voidaan korjata asianmukaisella tavalla. Jos ei, niin sitten on alettava pohtimaan sitä henkistä puolta ja jaksamista...

20 faktaa näkövammaisuudesta

Blogeissa on viime viikkoina näkynyt paljon postauksia "20 faktaa minusta"-otsikolla. Minullakin pyörii luonnoksissa vastaava postaus, jota en ole vielä saanut valmiiksi. Tästä sainkin ajatuksen, että lähden kirjoittamaan parikymmentä yleisintä faktaa näkövammaisuuteen liittyen. Usein kuulee ihmisten pohdiskelevan näkövammaisen henkilön arkea ja elämää, ja se herättää monenlaisia kysymyksiä, joskus myös hämmästelyä. Aina ei kehdata tulla kysymään asioista suoraan minkä ymmärrän - ei se aina ole helppoa varsinkaan jos ei toista tunne. Avaan nyt lyhyesti joitakin sellaisia asioita, joita yleensä kuulee ihmisten pohtivan tai joita minulta on suoraan kysytty. Toivon, että saatte tästä vastauksia teitä ehkä askarruttaviin kysymyksiin tai muuten vain uudenlaista tietoa. Lähtökohtaisesti koen, ettei mikään minulle esitetty kysymys ole nolo tai hölmö tai loukkaava, ja aina on lupa selvittää asia kuin asia, kunhan pysytään asiallisella linjalla. Jotkut jutut tosin ovat minulle niin itsestäänselviä, että niiden esille ottaminen epäröivässä valossa tuntuu joissakin tilanteissa hieman huvittavalta, muttei tietenkään missään pahassa mielessä, että "Etkö nyt tuon vertaa tajua". Olen kyllä joskus hymähdellyt kun minulta on tiedusteltu, pystynkö esimerkiksi käymään itsenäisesti vessassa, syömään tai harrastamaan seksiä koska en juurikaan näe. Ehkä nämäkin asiat saattavat jostakin toisesta vaikuttaa vaikeilta ilman näköä, vaikka ne ovat niitä kaikista luonnollisimpia toimintoja ja tapahtumia ihmisen elämässä, joiden onnistumisen kannalta ei näkökyvyn puuttumisella ole merkitystä. Mutta aina on parempi kysyä suoraan kuin jäädä arvailemaan, siten saa sen oikean tiedon itselleen varmimmin :)

1. Kaikki näkövammaiset eivät ole täysin sokeita, kuten usein luullaan. Näkövammat luokitellaan kolmeen joukkoon: Heikkonäköiset, vaikeasti heikkonäköiset ja sokeat. On hyvin yksilöllistä se, kuka minkäkin verran näkee ja olemassa olevan näkökyvyn määrä riippuu siitä, mikä on näkövamman syy. Syitä voivat olla erilaiset silmäsairaudet tai esimerkiksi onnettomuudessa vammautuminen.
2. Osa näkövammaisista käyttää liikkumisessaan apuna opaskoiraa, osa taas valkoista keppiä ja jotkut molempia. Jotkut heikkonäköiset voivat pärjätä myös ilman apuvälineitä.
3. Suurin osa näkövammaisista liikkuu paikasta toiseen itsenäisesti. Tämä kuitenkin edellyttää, että reitit ovat tuttuja - täysin tuntemattomiin paikkoihin yksin lähteminen on haastavaa. Apua reittien opetteluun saa esimerkiksi juuri tätä tarkoitusta varten työskentelevältä liikkumistaidonohjaajalta, jonka palvelut ovat asuinpaikkakunnan kustantamia ja joita haetaan itse kaupungin vammaispalvelusta - näkövammaisen on usein vaikea katsoa etukäteen uusi reitti netin kartoista ja vielä vaikeampaa lähteä yksin matkaan ja löytää onnistuneesti perille. Ohjaajan kanssa voidaan opetella niin paljon reittejä kuin se itsestä tuntuu tarpeelliselta ja sellaisiin paikkoihin, jotka itse kokee tärkeimmiksi. Myös julkisen liikenteen käyttöä voidaan samalla käydä läpi. On hyvin yksilöllistä, kuinka monta kertaa reitti kuljetaan ohjaajan kanssa ennen kuin se voidaan ottaa haltuun yksinään (minulle riittää noin 2-3 kertaa). Tärkeää reiteillä on kiinnittää huomiota esimerkiksi erilaisiin maamerkkeihin, jotta tietää missä kohtaa matkasta ollaan menossa ja pysytään kartalla. Monelle (kuten minulle) itsenäinen liikkuminen on hyvin tärkeä osa arkea. Kun on tarve päästä paikkoihin, joita ei lainkaan tunne ja tiedä, voi käyttää esimerkiksi kuljetuspalvelun taksimatkoja, jotka voi myös halutessaan hakea vammaispalvelusta. Tällöin kuljettaja hakee ja vie ovelta ovelle ja saattaa tarvittaessa määränpäähän. Vapaa-ajan matkoille matkojen määrä on rajallinen, ja ainakin itse pidän kohdallani itsenäistä liikkumista ehdottomana, jotta voin mennä ja tulla milloin ja minne haluan ilman, että tarvitsee arpoa mitkä ovat ne kuukauden tärkeimmät menot, ja mistä tinkisin varmistaakseni matkojen riittävyyden ja mököttäisin lopun ajasta kotona.
4. Jotkut arastelevat sanojen "katsoa" ja "nähdä" käyttämistä näkövammaisen kanssa keskustellessaan. Se ei ole tarpeen, vaan niitä voi huoletta ottaa esiin. Esimerkiksi television katsominen on täysin normaali käsite, ja lähtiessä voi reilusti huikata "Nähdään!". Sellainen ei ole loukkaavaa emmekä ota sitä kirjaimellisesti, vaan pidämme noita sanoja aivan tavallisena puhekielenä. Television kuuntelu tai "Kuullaan!" kuulostavat korvaamme ihan yhtä kummallisilta kuin näkevällekin sanottuna.
5. Monet näkövammaiset katsovat televisiota. Yleensä suosituimpia ovat kotimaiset ohjelmat, vieraskielisten ohjelmien katsominen riippuu sitten kielitaidosta kun tekstityksiä ei ole saatavilla. Itse katson TV:tä melko paljonkin. Mielenkiintoisimpia sarjoja ovat tositapahtumiin perustuvat dokumentit, joskus tosi-TV-sarjat sekä sellaiset, joissa käsitellään esimerkiksi rikoksia tai muita elämän kovia kohtaloita. Tämän hetken suosikkeja ovat esimerkiksi Katastrofin anatomia, Arman pohjantähden alla ja Ylen esittämät Syke ja Elossa veivät mukaansa. Pyrin katsomaan myös ainakin yhdet uutiset päivän aikana edes sivukorvalla kuunnellen. Joka perjantai otan itselleni puolitoistatuntisen omaa aikaa ja katson Areenasta seuraavan viikon Uuden päivän jaksot, niin voin sitten viikolla keskittyä muuhun ja olla iltaisin huoletta pois kotoa silloin kun on menoja :)
6. Elokuvien seuraaminen voi näkövammaiselle olla välillä hankalaa. Itse koen sen melko usein vaikeana toki elokuvasta riippuen, sillä niissä on monesti vähemmän puhetta ja enemmän toimintaa. Kun yksi tarina täytyy saada kokonaisuudessaan mahdutetuksi noin parin tunnin sisään, ei voida olettaa että lähes jokainen tapahtuma keskustellaan aina läpi roolihahmojen kesken ennen kuin se toteutetaan kuten sarjoissa yleensä tehdään, vaan kohtaukset ovat usein täynnä vain silmin havaittavissa olevaa toimintaa ja tapahtumat hyppäävät suorilta seuraavaan ilman sarjoista tuttua niiden jälkiselvittelyä, eikä puheella ole niin suurta osaa, joten siitä ei näin ollen voi päätellä mitä juuri sillä hetkellä mahtaa tapahtua. Moniosaisissa sarjoissa rakenne on erilainen, ja myös puheilmaisulle jää luonnollisesti enemmän tilaa mikä helpottaa tapahtumiin sisäänpääsyä. On joitakin muutamia elokuvia, jotka ovat helpompia seurata, kuten Teit meistä kauniin (johon ehkä joiltakin osin vaikuttaa kun tietää jo etukäteen mistä siinä on kyse ja kuinka tapahtumat suurinpiirtein etenevät) ja Varastoon taisin päästä suht hyvin kiinni. Mutta esimerkiksi Vuosaari oli elokuva, jonka tapahtumat jäivät täysin pimentoon. Olin etukäteen kuullut sen olevan surullinen ja ahdistavakin ja katsottuani mietin, mikä siinä niin vahvasti sai ihmisten mielialat matalaksi, todellisuudessa en tiennyt sen tapahtumista puoliakaan. Jouduin selvittämään jälkikäteen niitä elokuvan nähneiltä ystäviltäni. Tästä syystä suosin mielummin moniosaisia tai vuodesta toiseen jatkuvia TV-sarjoja, ja elokuvateattereissa käyn todella harvoin, oikeastaan vain silloin kun siihen tarjoutuu ilmainen tai jollain tapaa todella erityinen mahdollisuus, tuntuu hieman turhalta ostaa lippua johonkin, josta kuitenkin jäisi suurilta osin paitsi.
7. Näkövammaisen muut aistit ovat usein herkemmät kuin näkevillä ihmisillä. Esimerkiksi kuulemme todella helposti erilaisia ääniä joita muut eivät välttämättä heti havaitse, kuten melun keskellä taskussa tai käsilaukun pohjalla soivan puhelimen tai saapuvan tekstiviestin merkkiäänen. Myös haju, maku ja tuntoaisti ovat terävöityneet, ja sormenpäissä olevan tarkan tuntoaistin avuin esimerkiksi pistekirjoituksen lukeminen onnistuu sujuvasti. Tuntoaistin herkkyydessä on myös ikävä puolensa, sillä olen todella herkkä kivulle ja kivunsietokynnys on matala. En osaa sanoa, päteekö tämä kaikkiin näkövammaisiin vai onko ominaisuus vain osa minun muutenkin hyvää ihmistuntemustani, mutta aistin helposti ihmisten mielialoja ja tunnetiloja äänen välityksellä. En pysty erottamaan eleitä ja ilmeitä kasvoilta, mutta kuulen ne yleensä lähes välittömästi äänen sävyistä, painoista ja yleensäkin äänenkäyttötavasta. Pystyn ilmeiden sijaan kuulemaan, jos joku esimerkiksi ei puhu totta tai ajattelee jostakin asiasta muuta kuin mitä väittää. Siihen etten näe kasvoilla tapahtuvia muutoksia ei siis kannata tuudittautua, vaan ääni kertoo kyllä taatusti ihmisestä vähintäänkin yhtä paljon ja se on todella merkittävä avain tunteiden välittämisen kannalta. Joistakin ihmisistä voi kuulla jo äänestä esimerkiksi tiettyjä piirteitä luonteesta (verraten silmistä ja eleistä näiden havaitsemiseen) kuten empaattisuuden, lämmön ja ystävällisyyden, kuin myös niitä negatiivisempiakin asioita mutta tämä ei päde jokaiseen ihmiseen, vaan vain osasta ääni kertoo näitä piirteitä.
8. Osa ajattelee, että koska ihminen ei näe, hänelle on myös puhuttava lujempaa. Ei tarvitse, vaan äänenkäyttö saa olla aivan normaalia. Kuuloaistimme on täysin kunnossa (jos kyseessä on pelkkä näkövamma eikä henkilöllä ole lisäksi kuulovammoja), joten huutaa ei tosiaankaan tarvitse.
9. Joillakin ihmisillä on valitettavasti tapana keskustella näkövammaiselle ns. selkokielellä. Puhe on hidasta, mahdollisimman selkeää ja yleensä asiat kerrotaan kirjakieltä käyttäen. Jotkut taas juttelevat kuten lapselle, tiedättehän kuinka kolmivuotiaalle kerrotaan asioita, kysytään ja vastataan, varoitellaan ja huomautellaan, varotaan heittämästä minkäänlaista läppää ja ollaan kovin varovaisia ylipäätään kaikkien sanojen kanssa. Joskus saatetaan kiinnittää lapsentasoisella kielenkäytöllä huomiota esimerkiksi hymyilemiseen: "Voi kun sinua hymyilyttää noin kovasti, mikä sinusta on niin hauskaa?". Sellainen on melko harvinaista, mutta tapahtuessaan todella epämiellyttävää ja kiusallista. Kukaan ei toimi näin pahalla tai loukatakseen, mutta on hyvä ymmärtää, että myöskään älyllisesti emme ole kehittymättömiä, vaan kanssamme voi ja on suotavaakin keskustella tavallisesti ja tavallisista asioista. Olen aina asiaa jonkun kanssa käsitellessäni sanonut, että haluaisin kanssani puhuttavan aivan samoin kuin muillekin jutellaan mitään pelkäämättä tai haparoimatta, se on hyvä nyrkkisääntö ja helppo muistaa, siihen ei sen kummallisempia poppaskonsteja tarvita.
10. Näkövammaiset asuvat muiden ihmisten tavoin elämäntilanteestaan riippuen joko perheensä kanssa tai yksin aivan tavallisissa asunnoissa. Helsingissä on joitakin erityisesti näkövammaisille suunniteltuja asuntoja, joissa näkövamma on otettu huomioon jo rakennusvaiheessa esimerkiksi rakentamalla taloon puhuva hissi ja asuntoihin joitakin arkea helpottavia yksityiskohtia. Käsittääkseni myös muihin asuntoihin on tarvittaessa mahdollista tehdä jonkinlaisia muutostöitä, joihin on mahdollista saada rahallista avustusta kotipaikkakunnalta. Asun itse ns. tavallisessa talossa, eikä muutostöitä ole koskaan tehty, joten tietoni ovat tältä osin melko vähäiset. Yleensä asuntoa valittaessa ei ole samalla tavoin huomioon otettavia asioita kuin esimerkiksi liikuntavammaisilla, joille esteettömyys on välttämätöntä asumisen kannalta. Asuntovalinnat on suht helppo tehdä, ja jokainen valitsee asuinympäristönsä sen mukaan minkä itse kokee vaihtoehtona parhaimmaksi ja millaiset puitteet ovat omiin tarpeisiin sopivimmat.
11. Ruokaostosten hoitamiseen on monta eri tapaa, joista jokainen valitsee itselleen parhaiten toimivan. Tämä riippuu pitkälti myös siitä, minkä verran näkökykyä on olemassa. Jotkut käyvät kaupassa avustajan kanssa, toiset yksin ja osa taas pyytää myyjän apuun. Ainakin pääkaupunkiseudulla on helppo tilata ruokaa suoraan kotiinkin esimerkiksi Alepan tai City-Marketin verkkokaupoista. Minä hoidan ruokaostokseni tutuissa kaupoissa melko suureltaosin yksin, mutta joissakin tilanteissa turvaudun myyjän apuun, kuten tee-, jogurtti-, mehu- ja maitovalikoimista oikean tuotteen löytämiseen, joissa pakkaukset ovat täysin samanlaiset mutta sisältö eri.
12. Erilaiset kotiaskareet, kuten siivoaminen, ruoanlaitto ja pyykinpesu onnistuvat näkövammaiseltakin itsenäisesti. Jotkut käyttävät näissä apunaan avustajaa kotitöiden tekemistä nopeuttamaan, toiset taas puuhastelevat mielummin itsekseen kuten minä, sillä tykkään aloittaa noita hommia usein spontaanisti hetken mielijohteesta. Silloin kun siivoan, teen kaiken ns. viimeisenpäälle ja koluan joka nurkan, jotta voin varmistua ettei pölypalloja jää mihinkään ja kaikkialle paikkoihin tulee varmasti puhdasta, en siis näkevien tavoin pikaisesti voi ottaa ainoastaan sieltä missä niitä oikeasti on. Mutta se ei haittaa, saanpahan ainakin kerralla kauttaaltaan raikkaan ja siistin kodin :)
13. Tietokoneen ja puhelimen käyttäminen herättää usein kysymyksiä. Tietokoneille, niin pöytä- kuin kannettavillekin on mahdollista asentaa puheohjelma, joka lukee ruudulla olevan tekstin niin useimmilta nettisivuilta kuin muista ohjelmista. Aivan jokaisen sivuston tai ohjelman kanssa puheohjelma ei sovi yhteen, tämä riippuu niiden toteutustavoista. Itse olen törmännyt melko harvoin nettisivuihin, joihin en pääsisi ainakin jollakin tavalla käsiksi. Koneille voidaan liittää myös pistenäyttö, joka muuttaa tekstit pistekirjoitukseksi. Puhelimiin on saatavilla samanlaisia puheohjelmia. Apple on ottanut kaikissa tuotteissaan, kuten iPhoneissa hienosti huomioon myös näkövammaiset, ja jo valmistusvaiheessa niihin asennetaan mahdollisuus puheohjelman käyttöön, joka vain valitaan päälle laitteen asetuksista. Oma puhelimenkäyttöni rikastui aivan uudella tavalla iPhonen myötä, kun pystyn tekemään puhelimella paljon muutakin kuin vain soittamaan ennalta ulkoa muistamiini numeroihin: Lähettämään tekstiviestejä, käyttämään herätyskelloa ja kalenteria, selaamaan nettiä, muuttamaan asetuksia jne jne.
14. Näkövammaiset työskentelevät monilla eri aloilla, eikä usein näkövammaisiin yhdistettävä hierojan työ ole suinkaan ainoa näkövammaiselle soveltuva ammatti. Näkövammaisia työskentelee myös esimerkiksi erilaisissa atk-tehtävissä, opettajina, lähi- ja lastenhoitajina, pappina, asianajajina, ravitsemusalalla, muusikkona, eläintenhoitajana (olen joskus kuullut jonkun kasvattavan esimerkiksi lampaita, koiria ja hevosia) ja monissa muissa töissä. Aivan kaikki ei tietenkään ole mahdollista: Lentäjän, poliisin, lääkärin tai autonkuljettajan työssä on mahdotonta toimia ja muissa sellaisissa, joissa tarkka näkökyky on ehdottoman välttämätön. Nykyään on valitettavaa, että monet työnantajat suhtautuvat erittäin ennakkoluuloisesti näkövammaiseen työnhakijaan. Joskus työhaastatteluun saatetaan jättää kutsumatta näkövamman vuoksi, vaikka hakemus olisi pätevä. Näitä tapauksia on vaikea käsitellä, kun syrjintää näkövamman perusteella on niin haasteellista todistaa, työhön ottamatta jättäminen on niin helppo perustella jollakin muulla syyllä. Näissä asioissa työnantajat voisivat tarkastaa asenteitaan sekä käyttää hieman aikaa asioiden selvittämiseen ennen kuin torjuvat hakijaan sen enempää tutustumatta. Toki hyviäkin kokemuksia löytyy monilta kertoa, eikä homma aina kaadu ikäviin ennakkokäsityksiin.
15. Ihmissuhteet ja näkövammaisen kohtaaminen. Ihmisten suhtautuminen on asia joka herättää joskus hyvin erilaisiakin mielipiteitä. Oma kokemukseni on se, että kaikki lähtee itsensä hyväksymisestä - siitä, että on itse sinut ja tulee toimeen vammansa kanssa. Olen oppinut, että se, kuinka itse suhtautuu itseensä vaikuttaa heti ympäristön suhtautumiseen. Kun näkee itsensä ja vammansa positiivisessa valossa, muutkin osaavat ottaa asian luontevasti vastaan. Jos ajattelisin, että koska olen tällainen ei kukaan tahdo olla lähelläni, asia aivan varmasti menisi juuri niin. Mutta kun tartun näkövammaani hyväksynnällä ja luottaen itseeni ja muihin, saan samanlaista kohtelua myös muista suunnista, ja näin on helpompaa saada luotua uusia ihmissuhteita ja kokea onnistuneita kohtaamisia ja tutustumista. Tämä pätee niin kaveri- ja ystävyyssuhteissa kuin ns. parisuhdemarkkinoillakin. Tietenkin joukossamme on myös ihmisiä, joille erilaiset ennakkoluulot ovat juurtuneet syvälle mieliin eivätkä he ole valmiita tai halukkaita päästämään niistä irti. Näitä tapauksia on kuitenkin vain hyvin pieni osa koko joukosta, enkä ainakaan itse halua käyttää aikaani ikävien asennoitumistapojen murehtimiseen - eivät ne ole minun puutteitani, enkä jää niiden vuoksi mistään paitsi.
16. "Sokean kanssa ei voi urheilla", on melko yleinen käsitys. Mutta kyllä voi. Erilaiset pallopelit, kuten jalkapallo, koripallo, tennis ja muut vastaavat tuottavat nopeatempoisuutensa takia suuria haasteita enkä ainakaan itse koe saavani niistä mitään. Pyöräilykin on yleensä suljettava pois ellei saatavilla ole tandem-pyörää. Sen sijaan voi helposti mennä yksin tai yhdessä vaikkapa hiihtämään, seinäkiipeilemään, salille tai lenkille. Moni näkevä rullaluistelee kesäisin, ja siinä voi mainiosti hölkätä / juosta vierellä esimerkiksi opaskoiran kanssa. Näkövammaisen kanssa urheilun ei tarvitse olla jatkuvaa auttamistyötä vaan molemmat saavat keskittyä omaan liikkumiseensa ja ottaa yhtälailla siitä hyvän olon ja hyödyn irti silloin, kun näkövammaisella on jo valmiina liikuntataustaa itsellään ja tietää kuinka toimia.
17. Myös osa näkövammaisista meikkaa päivittäin. Tämä riippuu ihmisestä ja siitä, kuinka tärkeänä pitää meikin avuin ehostautumista. Meikkaamattomuus taitanee käsitykseni mukaan kuitenkin olla hieman yleisempää, ja meikkaamisen harjoittelu luonnollisesti kestää jonkin verran kauemmin kuin näkevillä, siihen tarvitsee toisen apua ja apu kannattaa valita sen mukaan kenen tyylisilmään itse luottaa eniten, ja jonka kanssa homma sujuu luontevasti. Jotkut turvautuvat ripsien ja kulmien kestovärjäykseen sekä rajausten kestopigmentointiin. Itse tykkään meikata lähtiessäni ulos kaupungille tai yöelämään, mutta lähikaupassa ja kuntosalilla voin helposti piipahtaa meikittä ja hiukset sekaisin rennommissa vaatteissa paljonkaan ulkoista olemustani miettimättä :) Suosin tavallisten meikkivoiteiden ja puuterin lisäksi puuterimaista poskipunaa jota on kaikista helpoin käyttää, ja silmämeikissä voidemaisia luomivärejä, niitä on helpompi levittää ja ne asettuvat parhaiten haluttuun kohtaan luomelle. Silmämeikkikin onnistuu itse tehtynä. Se jää ns. käsimuistiin samalla tapaa kuin puhelimella kosketusnäytön käyttökin ja teen sen luonnollisesti ilman peiliä. Pyydän kyllä aina jonkun tarkastamaan silmämeikin silloin kun sen itse teen, että se näyttää varmasti hyvältä, sillä varsinkin rajauskynän kanssa saa olla todella tarkkana. Usein käy niinkin, että joku meikkaa silmäni puolestani. Joskus kestovärjään kulmat ja ripset, mutta yleensä käytän kulmakynää ja ripsiväriä, koska tavallisella ripsivärillä ripsistä tulee tuuheamman tuntuiset. Ripsipidennyksiä / tuuhennusta olen kyllä jo kauan harkinnut.
18. Oman ja itselle sopivan pukeutumistyylin löytäminen saattaa joskus olla haastavaa, ja tässäkin täytyy voida luottaa johonkin / joihinkin tiettyihin ihmisiin, joiden näkemyksiin tuntuu hyvältä tukeutua. Oman tyylinsä piirteet voi myös oppia tuntemaan itsekin kun löytyy motivaatiota pureutua niihin tarkemmin. Joillekin vaateostokset ovat niitä välttämättömiä juttuja, jotka tehdään vain silloin kun on pakko, toiset taas pitävät shoppailusta enemmän kuten minä. Vuosien varrella minulle on kehittynyt jokin vaikeasti sanoin selitettävä niin sanottu tuntoaisti, jonka kautta pystyn vaatetta käsin katsomalla tietämään, miellyttääkö se minua vai ei. En koskaan pue päälleni mitään sellaista, mikä jonkun toisen mielestä sopii minulle muttei minusta itsestäni tunnu samalta. Värien kanssa kaipaan vaateostoksilla apua sillä haluan, että vaatteideni värit sopivat yhteen toistensa kanssa. Pukeuduin ennen todella paljon mustaan, välillä piristin synkkää tyyliäni valkoisella tai punaisella. Nyt viime vuosina olen alkanut käyttämään enemmän myös muita värejä ja ottamaan niiden suhteen ehdotuksia vastaan avoimemmin. Se tuntuu nyt hyvältä ja on oikein virkistävää vaihtelua :)
19. Suurissa ja pienemmissäkin ihmisjoukoissa on mahdotonta tunnistaa jotakuta tuttua muiden seasta. Siitä syystä oma-aloitteinen tervehtiminen sellaisessa tilanteessa jää valitettavasti väliin. Lisäksi ympäristössä, jossa on useampi ihminen, olisi hyvä sanoa näkövammaisen nimi tervehdyksen perään tai koskettaa vaikka kättä moikatessa, jotta näkövammainen tietää sen kohdistuvan hänelle. Jos huudetaan vain perään hei, ei voi mitenkään tietää kenelle se on tarkoitettu. Tästä syystä ainakin itse koen joskus antavani itsestäni tylyn mielikuvan mitenkään sitä tietenkään tarkoittamatta, kun en pysty tervehtimään oma-aloitteisesti tai vastaamaan toiselle takaisin. Joten "Moi Minna" on selkeämpi tapa saada viesti perille :) Tutut ihmiset tunnistaa yleensä äänestä, samoin kuin näkevä tunnistaa heidät kasvoista. Joskus jotkut saattavat esitellä itsensä näkövammaiselle aina tavatessa vaikkei se välttämättä olisi tarpeen, mutta sellainen ei ole ainakaan minua koskaan millään tapaa häirinnyt.
20. Avun tarjoaminen esimerkiksi kaupassa, julkisessa kulkuvälineessä tai missä tahansa muualla on hyvä tapa varmistaa että kaikki on kunnossa jos vähänkin näyttää siltä, että avulle voisi olla tarvetta. Olen joskus kuullut jonkun miettivän uskaltaako apua lainkaan tarjota, jos näkövammainen kokee sen loukkaavana ja hänen omia kykyjään ja pärjäämistään vähättelevänä. Sellaiset mietteet kannattaa huoletta jättää pois ja kysyä rohkeasti, sillä siitä tuskin kukaan loukkaantuu, en minä ainakaan enkä ole koskaan kuullut muidenkaan pitävän kysymystä pahana - päinvastoin. Osaamme kyllä kertoa jos tarvitsemme tai emme, mutta koskaan avun tarjoaminen ei ole väärin eikä sitä kannata missään tapauksessa arastella. Ainakin siitä tulee joka kerta hyvä mieli vaikka muuten pärjäisikin itse, kun huomaa että ihmiset välittävät. Muistan erään kauppareissun, kun paikka ei ollut vielä itselleni tuttu ja tarkoitukseni oli pyytää myyjää auttamaan ostosten kanssa. Saapuessani kauppaan eräs asiakas kysyi voisiko auttaa minua ja tarjoutui keräämään kaikki ostokseni koriin. Otin tietenkin avun vastaan, ja tuo kohtaaminen toi todellakin hyvän mielen niin minulle kuin varmasti myös tälle toiselle asiakkaallekin. Aina voi siis tiedustella asiaa, se on ainoastaan positiivinen ja arvokas ele :)

Jos jaksoitte lukea kaiken loppuun asti, saitteko tästä uutta tietoa, heräsikö kysymyksiä tai jäikö faktoista puuttumaan jotain, mihin olisitte toivoneet vastauksia? Nyt on sana vapaa.

Raskauden alkaminen - onko stressistä haittaa?

Usein kuulee sanottavan, että kun lakkaa yrittämästä ja ajattelemasta koko asiaa, raskaus alkaa nopeammin kuin ehtii huomatakaan. Lähes aina stressistä ja hedelmöittymisestä yhdessä puhuttaessa tulevat esiin stressin negatiiviset vaikutukset raskauden alkamisprosessiin sekä sen vuoksi yrittämisen pitkittyminen. Joskus siitä saattaa tulla ikävä noidankehä: Yritetään ajaa stressi tiehensä niin rankasti, että seurauksena on stressi stressaamisesta ja siitä, ettei se häviä mitenkään. Koska olen arponut omia stressitasojani lähiaikoina, on Google ollut kovassa käytössä - en sitten tiedä onko se hyvä vai huono juttu. Toisaalta en ole internetin ihmemaailmasta keräämistäni tiedonpalasista erityisiä paineita ottanut, sillä ne ovat melko ristiriitaisia. Sisältö ja "totuus" asiasta riippuu ihan siitä, minkä sivun sattuu klikkaamaan auki. Keskustelupalstoja en ole edes asian tiimoilta selannut, sillä niistä nyt tuskin ainakaan löytyy sitä kaikkein varminta tietoa.

Muistan keskustelun, jonka kävin aiheesta lääkärini kanssa nyt helmikuussa. Hän sanoi, ettei stressillä juurikaan ole kehoon ja sen toimintoihin tässä tapauksessa vaikutusta. Jos ihminen on niin valtavan stressipyörremyrskyn vallassa että tuntee tarvetta lähestulkoon hyppiä pitkin seiniä, silloin se saattaa vaikuttaa, mutta kropan tulee kestää normaalia stressiä, eikä sen pitäisi sellaisen vuoksi oikutella. Samalla kannalla asiasta on ollut myös pari muuta lapsettomuushoitoklinikalla työskentelevää lääkäriä: Felicitaksen Henri Kurunmäki perusteli kantaansa stressin vähäiseen vaikutukseen mm. eräällä aiheesta tehdyllä tutkimuksella joskin totesi sen olevan yksilöllistä
Tässä jutussa.
Myös Dextran Eero Varila vaikutti jakavan saman kannan
Täällä.
Kun tähän on nyt löydetty samansuuntaiset näkemykset jo kolmelta lääkäriltä, voisin asiaan uskoa. Tieto tuntuu tulevan niin luotettavista lähteistä - kyllähän lääkärit tällaiset asiat tietävät, varsinkin lapsettomuuteen perehtyneet asiantuntijat.

Mutta sitten taas toisaalta. Olen näistä näkemyksistä huolimatta hieman skeptinen stressin vaikuttamattomuudesta. Onhan sillä vaikutuksensa niin moneen muuhunkin fyysiseen kehon tapahtumaan. Jo kuukautiskiertokin saattaa helposti venähtää huomattavasti, kun mielenpäällä on monta suurta asiaa painamassa. Itsekin olen kokenut tämän joskus. Kierto pitkittyy silloin, kun elämässä on esimerkiksi monta haastavaa eri tilannetta päällekäin jotka pitäisi yhtäaikaa handlata ja saada asettumaan uomiinsa tai edes jonkinlaiseen järkevään järjestykseen. Liekö se johtunee stressihormoneista jotka jarruttelevat muuta hormonitoimintaa vai mistä, mene ja tiedä. Mutta ihan tunnetusti stressillä on vaikutusvalta kiertojen toimintaan, minä olen siitä yksi elävä esimerkki ja tiedän monta muutakin naista jotka ovat samaa sanoneet, eikä meistä kukaan ole löytänyt kiertojen muutoksille mitään muuta syytä, varsinkin kun ne ovat stressitilanteiden kanssa yhtaikaa tapahtuneet.

Myös esimerkiksi vatsahaava on toinen fyysinen seuraus stressistä. En tiedä vaikuttavatko siihen samanaikaisesti myös muut tekijät eikä vain henkinen kuormitus yksinään (varmasti ei vatsahaavan syntymiseen aina stressiä tarvita) mutta usein nämä toisiinsa yhdistyvät. Tässä on nyt kaksi selkeää esimerkkimuutosta, joita stressi voi kehossa saada aikaan. Joten miksi se sitten ei raskautumiseenkin vaikuttaisi. Vaikka haluaisin luottaa tässä(kin) asiassa vain ja ainoastaan lääkärin sanaan, en voi näiden tietojen valossa niihin täysin tuudittautua. Kai stressikin oman haasteensa asettaa, vaikkei tässä seinille olekaan hypitty :) Lisäksi löysin nettiviidakkoa selatessani
Tutkimuksen
tukemaan päätelmiäni.

Missään ei tullut vastaan minkäänlaista määritystä siitä, minkä tasoinen stressin täytyisi noin suurinpiirtein olla, jotta sillä todella olisi merkitystä. Ja voiko sellaista tarkalleen edes antaakaan kun jokainen meistä reagoi niin yksilöllisesti erilaisiin asioihin ja ärsykkeisiin. Voisiko tähän oman lääkärini arvio olla kuitenkin suuntaa-antava. Asiaa nyt enemmän tutkiskeltuani uskallan väittää, että ainakin joissakin tapauksissa stressi ja ylikuormittuminen voivat hankaloittaa raskauden alkamista, ja yrittämällä yrittäminen ja asian jatkuva vatkaaminen eivät välttämättä tee hyvää. Toki erilaiset lapsettomuutta aiheuttavat syyt ovat asia täysin erikseen, niissä ei auta vaikkei juuri pohtisi koko asiaa lainkaan.

Olen aiemmin koettanut löytää keinoja, joilla voisin minimoida esimerkiksi oireiden kyttäämistä ja "joko nyt, eikö vieläkään"-ajattelua piinapäivinä. Nyt uskon enemmän tasapainon ja rauhan löytämiseen elämässä yleensä, en pelkästään kalenterin täyttämisen apuun piinapäivien ajaksi vaikkei siitäkään toki varmasti ole haittaa jos löytää mieleistä tekemistä, mikä vie ajatuksia pois arvauksista siitä, mitä vatsassa juuri nyt mahtaa tapahtua vai onko siellä (taas) täysin hiljaista. Tyyneyden saavuttaminen on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty, ja siihen on jokaisella omat keinonsa ja välineet, joilla sitä kukin voi lähteä sisälleen rakentamaan. Itse koen, että osa siitä on juuri sen mukavan, rennon ja hyvää mieltä tuovan puuhastelun löytäminen, mutta myös ajatusten kulun on jollain tapaa saatava uusia tuulia muuttuakseen. Taas helpommin sanottu kuin tehty, mutta voisi tehdä hyvää esimerkiksi luottaa sen sijaan, että jatkuvasti pelkää pahinta: Kaikki järjestyy ajallaan, minulla ei ole mitään hätää. Ei ajatella raskautta ja lasta asiana jonka on tapahduttava, vaan mahdollisuutena jonka saavuttaa sitten aikanaan, joka kuuluu niihin ihanimpiin hetkiin elämässä, jotka ovat vasta edessäpäin.

Nämä muutokset eivät tapahdu sormia napsauttamalla. Mieli on siitä hankala osa ihmistä, ettei siinä ole sellaista on-off-nappia, jota painamalla sen saisi asetetuksi tiettyyn tilaan. Se vaatii työtä ja tahdonvoimaa, jotta se saadaan ottamaan asioita erilailla vastaan. Tiedän, että omakin mieleni on viime aikoina ollut melkoista myllerrystä ja työnsarkaa on edessä, että pystyn suhtautumaan asioihin hieman keveämmin vaikka suurista asioista onkin kyse.

Tällaisia ajatuksia heräsi tänään. Mielenrauhan työstämisen ohelle on käyty purkilliset Foolihappoa ja kuningatarhyytelökapseleita osaltaan avustamaan projektin etenemistä. Aika näyttää onko näillä vaikutusta, ainakin foolihappoa suositellaan nautittavaksi jo raskautta suunniteltaessa, joten sen ainakin uskon olevan vain hyvä ostos, eikä Gelee Royalestakaan haittaa ole. Ainakin se vähentää väsymystä ja piristää ainakin omia yleensä aamu-unisuuden tahmentamia aamujani ihan huomattavasti. Sekin on jo iso positiivinen muutos, sillä vaikka kesäloma pian alkaa, en silloinkaan täysin ehdi lomailla vaan kesän kalenteri on melko suurelta osalta täytetty itsenäisellä opiskelulla sekä toivottavasti mukaan saadaan ripoteltua vähän myös työjuttuja. Joten ihan aiheellisia ja hyödyllisiä shoppailuhetkiä olen tänään viettänyt... :)

Viides pettymys ja väliinputoaja

Yritykset on taas tältä kierrokselta yritetty ja lopputulos on se toivotun vastakohta. Huomenna alkaa uusi kierto (sen tietää ihan kaikesta, ja raskaustestikin oli yksiviivainen) ja sitä myötä toki myös uusi yritys. Tietysti olen taas kovasti pettynyt, mutta koetan ajatella, että enää pari viikkoa ja minulla on taas uusi mahdollisuus. Se ei ole pitkä aika. Elämä tuntuu muutenkin nyt kulkevan aina kahden viikon sykleissä. Ensin odotetaan ovulaatiota, siitä sitten taas jännitellään piinapäiviä eteenpäin. Ja sama ratas pyörii kuukaudesta toiseen.

En voi muuta kuin antaa ajan kulua ja toivoa, että se tekisi tehtävänsä. Kuten jo niin monet kerrat on todettu, ei raskautumiseen mitään kikkakolmosia taida oikein olla olemassa. Ajattelin silti piipahtaa huomenna Lifen myymälässä hakemassa sieltä purkilliset sekä Gelee Royalea että foolihappoa. Se on varmasti ainoa mitä voin nyt tehdä. Kerätä niistä kasaan hieman lisää jotain pieniä toivonrippeitä.

Olen viime aikoina pyöritellyt paljon mielessäni sitä, mikä minä oikeastaan olen ja minne minun juuri nyt kuuluisi tämän elämäntilanteeni kanssa asettua. Kuten aiemmin kerroin, suurin osa naispuolisista ystävistäni ovat jo äitejä. Joku vasta yhdelle, mutta valtaosa jo useammalle lapselle. Jo vuosien ajan vauvauutisia on putoillut sieltä sun täältä, ja lapsettomien ystävien lukumäärä on laskenut tasaiseen tahtiin. Viimeisimmät pari vuotta ovat olleet itselleni vaikeaa aikaa tässä lapsettomassa elämäntilanteessani sillä tämä on ihan ehdottomasti kaikkea muuta kuin minun vapaaehtoisesti valitsemani tie, ja joissain ajanjaksoissa olen joutunut todella kokoamaan kaikki voimani peliin päästäkseni tarpomaan läpi uusien päivien, viikkojen ja kuukausienkin, tämä kevät on ollut erityisen voimia vievää aikaa. Huomaan selvästi, että aika tuosta parista vuodesta taaksepäin on ollut helpompaa. Luottoa haaveiden toteutumiselle on riittänyt niin paljon, ettei odotus, epätietoisuus ja yksinkertaisesti oman lapsen kaipuu ole musertanut minua niin suurella voimalla kuin se on nyt alkanut tehdä. Vaikka teoriassa tiedän minulla olevan mahdollisuudet tulla raskaaksi ja saada lapsia, olen silti juuri nyt epätoivoinen. Ja onhan minulla oikeus tuohon tunteeseen - kun kukaan ei oikeasti voi tietää ja taata että tällä tarinalla olisi onnellinen päätös vaikka todennäköisyydet toki ovatkin puolellani.

Huomaan olevani aivan täysin ja kokonaan ulkona ystävieni raskaus- vauva- ja lapsiperhekeskusteluista. En osaa oikein ottaa kantaa niihin enkä tiedä haluanko edes. Tuntuu mahdottoman vaikealta heittäytyä mukaan siihen kaikkeen, tuntuu ylipäätään vaikealta seurata kun he nauttivat suurista vatsoistaan, vauvoistaan ja taaperoistaan. Jotenkin on helpompaa vain vetäytyä sivummalle, antaa niiden iloita keskenään joille sellainen elämä on yhteistä. Tuntuu kamalan kylmäsydämiseltä ja itsekkäältä sanoa näin, mutta tällä hetkellä muiden vauvat ja pienet lapset ottavat minulta enemmän kuin antavat. En haluaisi sen olevan niin, mutta olen nyt ajautunut pisteeseen, jossa kaikki pienet nyytit saavat kurkkuni kuristumaan kasaan ja silmät ja nenän vuotamaan liian helposti.

Olen alkanut kaivata vastapainoksi enemmän erilaisia tapaamisia. Sellaisia, joissa voisin hetkeksi unohtaa kaiken yllä mainittuun liittyvän. Voisin olla vain, pitää hauskaa ja jättää kaiken tämän jonnekin taka-alalle odottamaan seuraavia päiviä. Kaipaan niin kovin ympärilleni myös ihmisiä, joilla jälkikasvua ei olisi laisinkaan, jotka jakaisivat samanlaisen elämäntyylin kuin minä. Kaipaan kaltaisiani. Sitä huoletonta aikaa, kun molemmat tai koko porukka voimme tulla ja mennä kuten huvittaa, keskustelut eivät vaivihkaa käänny vauva-arkeen tai lapsen ensimmäisiin päiväkotipäiviin eikä kellään ole kiirettä kotona odottavien lasten luo. Haluaisin olla niin sanotusti tasavertainen - en se, joka on joutunut jäämään paitsi eikä todellisuudessa tiedä ollenkaan millaisia hetkiä muut keskenään jakavat. Tahtoisin lähelleni enemmän ihmisiä, joiden elämäntilanne on lähempänä samaa kuin omani. Yhtään silti tietenkään väheksymättä jo olemassa olevia ystäviäni, en todella tarkoita ettenkö heistäkin välittäisi.

Jonkinlaista pientä selvitystyötäkin olen asian tiimoilta tehnyt. Tuntuu, että uutisointi vapaaehtoisesti lapsettomista tai muuten vain Suomessa vähentyneen syntyvyyden osalta on yleistynyt. Kaiken järjen mukaan ei olisi siis kovinkaan haasteellinen tehtävä löytää näitä ihmisiä elämäänsä. Helpointa se on jonkin sellaisen yhdistyksen kautta, joka kerää koolle samanhenkisiä kansalaisia ja toimii aktiivisesti juuri heitä ja meitä varten. Löysinkin kaksi vaihtoehtoa, joiden toiminta minua kiinnostaisi.

Ensimmäinen on Vapaaehtoisesti lapsettomat Ry. Tästä yhdistyksestä löysin todella vähän tietoa. Esimerkiksi nettisivuille en päässyt tutustumaan ollenkaan, en tiedä ovatko sivut kokonaan pois käytöstä vai eivätkö ne vain omalla selaimellani jostakin syystä toimineet. Ja sitten taas se sana vapaaehtoinen on kohdallani melko hämäävä, tai itseasiassa erittäinkin harhaanjohtava. En todellakaan ole vapaaehtoisesti tätä tietä kuljettavakseni valinnut. Hyvää noissa tapaamisissa ja uusiin ihmisiin kyseisen yhdistyksen kautta tutustumisessa on varmasti se, että siellä saisi hyvin suurella todennäköisyydellä tosiaankin keskittyä aivan muihin aiheisiin, ja siten voisi tuntea kuuluvansa paremmin joukkoon. Mutta koska toivon saavani omia lapsia ja teen aktiivisesti "työtä" asian eteen, en tiedä onko tuo oikea väylä sitten kuitenkaan lähteä luomaan uusia kaveri- tai ystävyyssuhteita kun näkemysero on minun ja heidän välillään niin suuri: He ovat valinneet lapsettomuuden ja minä en.

Toinen kohdalle osunut vaihtoehto on tahattomasti lapsettomien yhdistys Simpukka, jossa lapsettomat toimivat toisilleen vertaistukena ja järjestävät erilaista toimintaa, josta minulla ei tarkempaa tietoa vielä ole. Yhdistys on siis tarkoitettu omasta tahdostaan riippumatta lapsettomille, mutta kuulunko minä oikein sinnekään. Rehellisesti sanoen en tiedä uskaltaisinko mennä paikalle ja väittää olevani lapseton. Jos joku kokee minun käyttävän kyseistä termiä väärin, tai jos joku pahoittaa mielensä siksi, että näin vähäisillä kokemuksilla puhun jo lapsettomuudesta, vaikka tapaamisissa on varmasti ihmisiä joilla kokemukset ovat omiani reilusti pidempiaikaisempia ja kipeämpiä. Jos loukkaan jotakuta tai joku kokee minun vähättelevän hänen suruaan ja ylimitoittavani omaani lapsettomuuspuheillani, sillä sellainen ei todellakaan olisi tarkoitukseni.

Ja ihan yleisellä tasolla, Simpukkaan tällä millään tapaa viittaamatta lisäksi välillä tuntuu, ettei ns. sosiaalista lapsettomuutta pidetä oikein minään eikä siitä saisi puhua tai tuntea surua saati käyttää sanaa tahaton sen edessä. Lapsettomuus on niin tulenarka aihe, että joskus joutuu tosissaan varomaan sanojaan sekä varoa olemasta liian avoin omista sen tuomista tunteistaan, jottei saisi otsaansa asioitaan suurentelevan väärinajattelijan leimaa. Itse sosiaalisesta näkökulmasta kokemaani lapsettomuutta läpikäyneenä voin kuitenkin todeta, että ei, sekään ei ole niin yksinkertainen juttu kuin mitä voisi äkkiseltään kuvitella sen olevan, joskaan ei toki vakavinkaan maailmassa.

Kyllä minua vähän jos nyt ei pelottaisi, niin jännittäisi kuitenkin mennä erityisesti tahattomasti lapsettomille tarkoitettuihin vertaistukiryhmiin tai muihin tapaamisiin. Jos kertoisin, että onhan tässä jo kuusi vuotta odotettu, kaksi vuotta ollut vaikeampaa ja vasta viisi inseminaatiota takana, niin kuinkahan minuun mahdettaisi suhtautua. Olisin kovasti kiinnostunut toiminnasta sekä tapaamaan Simpukan kautta samantyyppisten tunteiden ja kysymysten äärellä eläviä ihmisiä, mutta ehkä kokemukseni ei ole (ehkä vielä...) niin kokonaisvaltainen ja vaikea verrattuna joidenkin muiden läpikäymiin asioihin, ehken ole vielä niin lapseton, että olisi minulta oikein liittyä siihen joukkoon. Taidan olla vielä ikään kuin väliinputoaja, mihinkään tiettyyn raameihin kuulumaton, ja koettaa löytää lapsetonta seuraa jostakin muualta vaikka se saattaa ollakin melkoista hakuammuntaa paikoissa, joissa kulkee erilaisia ihmisiä lähtökohdista ja elämäntilanteista riippumatta.

Ja miksei tapaamisia olla keksitty järjestää ihan vain lapsettomille naisille taustasta riippumatta, jonne jokainen voisi tulla huoletta olkoon vapaaehtoisesti tai tahattomasti ilman jälkikasvua. Ideana vain yhdessä hauskanpito, vaikkapa hyvästä ruoasta ja juomasta nautiskelu ilman että tarvitsee miettiä onko ihan ok, jos saavun porukkaan vaikka taustalla on mitä milloinkin erilaista, omanlaista. Uskoisin, etten ole ainoa lapseton, joka tällaista mahdollisuutta on miettinyt, ehkä jopa suunnitellut jonkin samantyyppisen tapaamisen järkkäämistä - luulisin, että Helsinginkin kokoisesta kaupungista löytyisi innokkaita osallistujia :)