#Kutsu mua-kampanja

Tämä kyseinen Suomen lukiolaisten liiton perustama kiusaamiseen liittyvä kampanja lienee jo kaikille tuttu. Tai ainakin suurimmalle osalle, varsinkin niille, joita aihe todella koskettaa joko itse koettuna tai läheisen tuskia vierellä nähneenä. Jos asia on jollekin vielä epäselvä, lisätietoa löytyy
Täältä

#Kutsu mua

Itse mietin kauan, osallistunko tähän, uskallanko ottaa haasteen vastaan. Lopulta kuitenkin päädyin jakamaan tarinani täällä blogissa ja ottamaan sen riskin, että tämä voi herättää kärkkäitäkin kommentteja ja arvostelua jossain päin. Instagramissa en ole, Facebook olisi toisaalta yksityisempi, mutta jollain tavalla siitäkin huolimatta mulle hankala paikka tällaiselle. Halusin jakaa kokemukseni täällä, koska tiedän, etten ole ainoa joka on joutunut käymään seuraavaa läpi. Jos tämän tekstin sattuisi lukemaan joku, joka painii juuri nyt samanlaisten tai samantapaisten asioiden kanssa, tämä kirjoitukseni voisi tuoda myös hänelle / heille ehkä edes ihan pienenpienen toivonkipinän siitä, että kaikesta voi selvitä. Niin kamalaa kuin se onkin, on tälläkin hetkellä tämän maan rajojen sisäpuolella heitä, jotka joutuvat kestämään näitä asioita päivittäin. Mutta uskokaa minua. Kyllä se jonain päivänä helpottaa. Vielä joskus te huomaatte, että olette arvokkaita, korvaamattomia ja rakastettavia ihmisiä juuri sellaisenaan, eikä teidän tarvitse muuttua kenenkään mieliksi miksikään muuksi. Oma tarinani ei varmasti ole sitä pahinta luokkaa, kun aletaan vertailla sellaisiin tapauksiin, joissa on jouduttu todella pelkäämään joka ikinen päivä koulussa ja matkoilla, tai pakotettu kestämään pahinta mahdollista työpaikkakiusaamista. Tämä saattaa ehkäpä kuulostaa joidenkin korvaan pieneltä ja jopa merkityksettömältä, mutta kaikki saman kokeneet tietävät, ettei tämäkään tilanne ole helppo. Kaikkea muuta.

En valitettavasti pysty tekemään tätä ihan täydellisen oikealla tavalla. Haasteesta puuttuu kuva minusta ja sanoista. Ne kaksi sanaa paperilapulla. Toinen sellainen, jollaiseen muottiin minut on yritetty sulloa ja toinen joka on positiivista ja jonka toivoisin muiden minussa näkevän. Ensimmäiseksi mainittu tulisi yliviivata, ja sitä käyttävät tästä eteenpäin vain hölmöt ihmiset. Mutta mä en valitettavasti pysty itseäni kuvaamaan. Olisin toki voinut odottaa, että joku olisi napannut kuvan, mutta toisaalta en tiedä, onko se niin tarkkaa ja tärkeää. Voin lisätä sen myöhemmin, jos se on välttämätön juttu. Toiseksi tuo paperilapuille kirjoittaminen on hankalaa. Voin toki kirjoittaa tietokoneella, suurentaa tekstin ja tulostaa. Lisään myös sen myöhemmin tähän tekstiin mukaan.

Mulla meni jonkin verran aikaa miettiä, mikä olisi se ruma sana, jonka haluaisin mukaan liittää. Se pahin, minkä olen kuullut. Päädyin sanaan "läski". Se ei ehkä tullut yllätyksenä, mutta on jättänyt pahimmat jäljet. Yliviivaan sen mielessäni. Positiivinen juttu on avarakatseisuus. Tai empaattisuus. Ehkä tähän voi laittaa molemmat. Ne toivoisin ihmisten minussa näkevän ja muistavan.

Muistan, kun ala-asteiässä ollessani eräs aikuinen kysyi, onko minua koskaan kiusattu. Sanoin, että ei, mutta mut on lähes jatkuvalla syötöllä jätetty yksin, eikä oteta porukkaan. Hän ihmetteli, mitä se sitten on, jos ei kiusaamista ja totesi, että olen joutunut kokemaan sellaista, jonka voi aivan reilusti nimittää kiusaamiseksi. Olin ennen tätä käsittänyt kiusaamisen vain joko potkimisena, hakkaamisena tai nimittelynä. Siis varsinaisena toisen negatiivisena huomioimisena, en suinkaan kohteluna jopa vähempiarvoisena kuin ilmaa kohdellaan. Jälkeenpäin olen itsekin kunnolla tajunnut, että se todellakin on juuri sitä. Mun tapauksessani kaikki alkoi ala-asteelta. Koulusta, kuten niin monilla muillakin. Neljänteen luokkaan asti kaikki meni hienosti. Kavereita riitti ja kouluun oli kiva mennä. Ei tarvinnut juurikaan miettiä sitä, millainen päivä olisi tiedossa seuraavaksi. Elin ihan huoletonta elämää. Viides luokka alkoi. Alkusyksyn kaikki oli ok, kunnes sitten kaverit hävisivät ympäriltä. Vietin lähes kaiken aikani koulussa yksin. Joskus harvoin mulla oli seuraa, mutta suurimman osan ajastani olin omissa oloissani. Vapaa-ajalla tilanne oli eri. Mulla on aina ollut koulun ulkopuolella kavereita, joiden kanssa on tullut tehtyä kaikennäköistä. Ihan koko peruskoulun ajan ja sen jälkeenkin. On pidetty hauskaa monin eri tavoin, juhlittu, hölmöilty, reissattu, naurettu ja itketty, vietetty monenkirjavia hetkiä yhdessä. Olen tutustunut heistä hyvin pieneen osaan koulussa, suurin osa ystävistäni on tullut harrastuksista, tuttujen kautta jne, ja osa peruskoulun jälkeen aivan muista kuvioista. Siitäkin huolimatta koulussa tapahtunut käytös mua kohtaan oli kamalan ahdistavaa. Sieltä viidennen luokan alkupuolelta yhdeksännen loppuun saakka tapahtui kaikenlaista. Olin muille oppilaille pelkkää ilmaa. Suurin osa tyypeistä käyttäytyivät, kuin eivät minua edes tuntisi tai eivät olisi koskaan aiemmin edes tavanneet. Tuntui, kuin olisin sairastanut ruttoa, olisin ollut spitaalinen tai kantanut jonkinlaista muuta tappavaa tai vahingoittavaa tautia. Osa niistä, jotka joutuivat kanssani samaan ryhmään joko ryhmätyön ajaksi tai pidemmäksi aikaa, vetivät pulpettinsa kauemmas omastani, ettei heidän tarvitsisi istua niin lähellä. Pistekirjoituskoneeni ääni otti päähän, josta usein vinguttiin. Liikuntatuntien tanssitunnit olivat hirveitä. Jos joku joutui mun pariksi, täytyi jonkun joskus pitää kädet hihoissa, ettei joutuisi koskemaan muhun. Paritöissä kävi usein niin, että tyypit kiirehtivät nopeasti kuka kenenkin viereen, ettei vain tarvitsisi työskennellä mun seurassa. Välillä jotkut aivan suoraan estoitta kieltäytyivät tulemasta mun pariksi. Väitän, että tämä johtui osittain erilaisuudesta, näkövammastani ja siitä, etteivät kiusaajat osanneet suhtautua siihen oikealla tavalla, osittain taas siitä, että heillä oli vain tarve kiusata jotakuta, niin kuin nyt yleensäkin toisilla on, niin lapsilla kuin aikuisillakin ja siltä väliltä. Ja ehkä ne luulivat, että mä helvetti tunnustelen käsin jokaisen paskakasan, mikä tielle tulee ja olen sellainen itsekin. Nykyään mä pystyn jo naurahtamaan niiden kakaroiden käytökselle, koska se ei tosiaan ole millään tavoin normaalia käytöstä, mutta joskus vuosia sitten se satutti kovasti. Muistan, että neljännellä luokalla meille tuli koko loppuala-asteen ajaksi luokkaan poika, jota kiusattiin aivan jatkuvasti. Se oli ihan näkyvää touhua, nimittelyä ja jotain bakteerikammoisuuden esittämistä. Häntä kohdeltiin myös kuin myrkkyä vielä miljoonasti pahemmin kuin minua. Muistan jo silloin, kuinka ajattelin, miten naurettavaa heidän käytöksensä oli. Ja minähän olin hiljainen hyväksyjä. Eli ihan yhtä typerä silloin. En tehnyt asialle mitään, vaikka olisin voinut ja olisi pitänyt. Ala-asteella järjestettiin diskoja. Nelosluokkaan asti meni kaikki hyvin myös niissä, mutta sen jälkeen en enää niihin mennyt. Tiesin mitä odottaa, oli parempi jäädä kotiin. Kuudennella luokalla meidänkin luokan tuli järjestää kaksi diskoa, toinen syksyllä ja toinen keväällä. Siellä oli myös mun oltava. En muista niistä juurikaan, mutta se on jäänyt vahvasti mieleen, kun istuin yksin nurkassa seuraten muiden hauskanpitoa. Tähän kaikkeen yritettiin puuttua koulun henkilökunnan puolesta ala-asteella. Oman luokan kesken opettajan ideana sovittiin, että se, joka viettää aikaa mun kanssa välitunneilla ja keksii jotakin kivaa mulle, saa siitä palkinnoksi suklaata. Ja voitte uskoa, että silloin sitä porukkaa ympärillä riitti. Suklaan toivossa. Silloin en sitä osannut sen syvällisemmin ajatella, ehkä siksi, että olin niin nuori. Mutta myöhemmin vasta tajusin, että todellakin se suklaa oli ainoa syy. Mutta jotain oli vain pakko keksiä. Tällaisessa tilanteessa on varmasti myös opettajilla oikeasti miettimistä, ja sitä haluaisi tehdä kaikkensa, ettei kenenkään tarvitsisi tuntea oloaan syrjityksi ja ei-tervetulleeksi koulussa. Ymmärrän sen täysin. Kaikki luokkaretket, muut reissut ja juhlapäiviä edeltävät päivät olivat yhtä helvettiä. Ehkä ala-asteella en ottanut tätä kaikkea vielä aivan niin raskaasti, mutta yläasteella oli meininki toinen. Ystävänpäivät ovat yksi hyvä esimerkki. Meille kaikille tyrkättiin käsiin sydämenmuotoiset laput. Kerätkää siihen nimiä niin paljon kuin ikinä saatte. Nimen tulee kirjoittaa silloin, kun saa halata jotakuta koulun oppilasta tai opettajaa. Siellä sitä sitten halailtiin jokaista vastaantulijaa. Ideana tämä on varmasti suurimmalle osalle kiva ja vaihtelua normaaliin arkeen, vaikka toki halata voi ja pitääkin, varsinkin läheisiään paljon useammin, kuin kerran vuodessa :) Mutta tätä ei ehkä olla mietitty loppuun saakka. Miltä tuo käytäntö tuntuu silloin, kun on niitä, jotka eivät halausta saa, tai uskalla torjutuksi tulemisen pelossa sitä mennä pyytämään? Puhun ihan yleisellä tasolla, sillä luulen, että näitä ikäviä tilanteita on taatusti jos ei jokaisessa, niin lähestulkoon kaikissa kouluissa. En ole aivan varma, heittävätkö aivoni nyt täyttä hallaa, vai ovatko muistikuvani oikeat. Jokin hämärämuisti yrittää kertoilla, että eniten nimiä kerännyt palkittiin myöhemmin. Jos näin on ollut, tai jos jossakin on kyseinen toimintatapa, se menee mielestäni jo yli laitojen. Tämä ei aseta kaikkia samalle viivalle. Tuntuu kamalalta, jos joudutaan kilpailemaan suosiosta ja siitä, kuka on pidetympi kuin toinen. Niin kauan, kun ei voida olla täysin varmoja siitä, että jokainen tuntee olonsa kuuluvaksi tiettyjen seinien sisäpuolelle, ei tällaisia tulisi kehitellä. Vaikka toki näitä ei tehdä pahaa tarkoittaen, ja näin varmasti pyritään luomaan kaikille parempaa yhteishenkeä. Se yhteishenki ei vain valitettavasti parane kaikilla, siitä voi tulla vielä kamalampi arvottomuuden tunne. Kouluissa satojen oppilaiden joukkoon mahtuu valitettavasti niitäkin, joiden sydänlaput lojuvat riekaleina ja tyhjää täynnä roskalaatikossa muun jätteen seassa, ja ystävänpäivän päätteeksi mieli on vain entistä enemmän täynnä yksinäisyyden, sekä loputtoman riittämättömyyden tunteen täyttämää sotkua. En tarkoita loukata tai tuomita ideaa, mutta nämä on hyvä miettiä aina aivan loppuun saakka jokaista pienintäkin seikkaa myöten. Muistan, että esimerkiksi mulla oli aina tyhjät laput, ja taisin hävittää omani jo keskellä päivää kun tiesin, ettei siihen kenenkään nimeä tule kuitenkaan. Vappua edeltävä päivä. Sekin oli täynnä juhlafiilistä noin yleisesti oppilaiden kesken. Ei mulla silloinkaan ollut sen erilaisempaa. Ja mitä niitä suuria päiviä sitten olikaan. En jaksa edes muistella. Joulu- ja kevätjuhlat ainakin. Yläasteella jossakin vaiheessa tilanne yritti hieman muuttua. Muistan parin ihmisen yrittäneen tutustua minuun. Mutta siinä vaiheessa olin jo aivan pohjalla ja niin varma siitä, että olen inhottava ja vastenmielinen, etten oikein osannut enää tarttua tilaisuuteen vaan hautauduin kaikkiin huonoihin ajatuksiin ja tunnelmiin. Jälkeenpäin se harmittaa, koska voisin olla nyt paria ystävää rikkaampi. Kahdeksannen luokan lopusta ja koko yhdeksännen luokan ajan jäin koulusta kotiin säännöllisin väliajoin. En vain jaksanut enkä halunnut lähteä. Milloin myöhästyin tahallani linja-autosta, milloin keksin että särki päätä ja aina oli jokin hyvä syy. Jostain syystä luokanvalvojalle päänsäryt ja myöhästymiset menivät aina läpi. En tiedä, ihmettelikö kukaan koskaan todellisia syitä, mutta multa niitä ei ainakaan kyselty. Yleisin lintsauspäivä oli perjantai, ja muistan, että joskus oli useampi perjantai peräkkäin, kun en ollut koulussa lainkaan. Tunnustuksia, tunnustuksia ;) Näistä on onneksi jo aikaa. Peruskouluaikoina ylemmillä luokilla suurin osa päivistä kului aivan sumussa. Jotkin asiat ovat menettäneet ajantajun, enkä muista, missä vaiheessa ne ovat tapahtuneet. Siksi koko tarinakin voi olla hieman sekavaa höttöä. Monet jutut ovat jääneet mieleen pelkkänä sekasortona ja sotkeutuneet sellaiseksi ajatuspuuroksi, etten saa enää niistä minkäänlaista selkoa. Osa tapahtumista taas on hyvinkin selvinä ja terävinä muistissa. Osaan ajatella asioita aivan eri tavalla, kun elämässäni on taas valot päällä. Yhden kaverin yläasteajoilta onneksi sitten sainkin, jonka kanssa pidän yhteyttä ja näen häntä edelleen. Ja siitäkin huolimatta, että vapaa-ajalla olin kuin toinen ihminen ja tunsin kuuluvani porukoihin, noilta kouluajoilta jäi ikäviä muistoja. En edes osaa kirjoittaa sitä kaikkea niin rankkana, kuin miltä se tuntui. Koulumaailma voi olla todella julma, eikä siihen ole helppo tarttua tilanteiden muuttamiseksi. Ja vaikka saa hyvääkin kohtelua muualla, niin jostakin syystä se kaikki paha useinmiten peittää hyvän alleen ja syövyttää mielen täyteen kaikenlaisia masentavia ajatuksia. Ja vaikkei mua vapaa-ajalla kohdeltu huonosti, koulussa tapahtuneet asiat saivat silti musta vallan silloin. Kun vietät suurimman osan päivistäsi ihmisten kanssa, joilta saat edellä mainittua kohtelua, ne hyvät hetket jäävät väkisinkin taka-alalle, vaikka kuinka yrität pitää niistä kynsin ja hampain kiinni. Koulussa vietetään viisi päivää viikosta, pitkiäkin päiviä. Siinä ajassa ehtii tapahtua henkiselle hyvinvoinnillekin kaikenlaista, vaikka ympärillä olisi tukea ja turvaa, sitä tietenkään väheksymättä. Ammattikouluun siirryttyäni minua kohdeltiin kuin ihmistä. Kukaan ei syrjinyt tai pitänyt oudokkina, tai itse en näin jälkeenpäin mietittyäni sellaista huomannut. Peruskouluhelvetti oli kuitenkin tuoreena muistissa, joten se jarrutteli nauttimista uudesta tilanteesta.

Jossain vaiheessa huomasin myös joidenkin tuntevan mun seurassa häpeän tunteita. Toiset eivät kehdanneet liikkua kanssani julkisilla paikoilla näkövammani takia. Pelkona se, että joku tuttu sattuisi tulemaan vastaan ja näkisi meidät yhdessä. Osalle ihmisistä on todella suuri häpeä liikkua erilaisten ihmisten seurassa, eihän sitä tiedä, jos joutuisi vaikka jossain kohtaa auttamaan kädestä joihinkin paikkoihin. Mua on myös haukuttu lesboksi, kun olen kulkenut ystävieni kanssa. Ei nyt varsinaisesti käsi kädessä, mut miten se nyt sanotaan. Että "roikun käsipuolessa kiinni". Onneksi osaan suhtautua asiaan mielestäni järkevästi. Ensinnäkään lesbous ei ole millään tavoin haukkumista. Ja toisekseen mua ei haittaisi pätkääkään, jos joku vastaan tuleva ihminen ajattelisi kadulla mun liikkuvan siinä naisystäväni kanssa. Se on asia, jota ei tarvitse hävetä, ja on aivan normaalia ja hyväksyttävää. Joten siinä nyt ei minkäänlaista vahinkoa ole todellakaan käynyt, vaikka se ehkä nolostumismielessä oli alunperin tarkoitettukin sanoa.

Mutta ei se elämä koulun ulkopuolellakaan lopulta mennyt ihan vain riemunkiljahdusten säestämänä ruusuilla tanssien. Yläasteen loppupuolelta saakka olen enemmän tai vähemmän kuullut kommentteja kropastani. Se kaikki on tullut ihan läheltä, ei ole tarvinnut pitkältä tätä hakea. Koko taustaani en tähän avaa, koska se menisi jo liian henkilökohtaisten asioiden puolelle, jotka eivät kuulu tänne, tai netissä julkaistaviksi ylipäätään. Toisaalta ne eivät edes oikeastaan liity teemaan, joten eivät siksikään kuulu postauksen sisältöön. En ole koskaan ollut mikään sairaalloisen lihava tai sellaisessa kunnossa, että se vaikuttaisi terveydellisiin asioihin. Mutta taistelu asian kanssa alkoi jo hyvin nuorena. Sain kuulla olevani lihava. Oli laaja selkä, leveä perse, paksut käsivarret, pömppö vatsa joka ei mahdu tiettyihin paitoihin, aina milloin mitäkin. Aiemmin näitä huomautteluja tuli todella usein, mutta nyt noin parin vuoden ajan vähemmän. Kuulin monenlaista maalailua tulevastani: Ennen kuin etsisin itselleni miehen, mun pitäisi laihduttaa. Kohta musta ei pidetä koulussa ollenkaan, ellen laihduta. Pian vaaka näyttäisi mulle 120 kiloa (en koskaan ole käynyt lähelläkään edes sataa). Näytin milloin missäkin vaatteessa pahalta, baarista en saisi seuraa ulkonäköni takia, milloin tartuttiin kyynärvarren alleihin kiinni ja kerrottiin että siinä on kyllä mistä kiinni ottaa, on ollut luiden ympärillä lihaa, ironisesti olen ollut keijukainen, mikä milloinkin. Muistelua ääneen vanhojen valokuvieni äärellä niiltä ajoilta, kun olin vielä laiha, voi kuinka hoikka silloin olinkaan, ihan luiseva. Tämän lisäksi mulla on ohuet huulet, tosin eivät ole enää. Jokainen käsittää varmasti, mitä tällaisesta saattaa seurata, kun tätä kuulee yläasteikäisestä saakka. Vuodesta toiseen. Minä olen aina ollut se, joka on loukkaantunut turhasta ja ottanut kaiken liian tosissaan, ja en pärjää elämässä kenenkään kanssa, jos en kestä kuulla edes tällaista itsestäni. Mun tapauksessani seuraukset eivät ole olleet kuitenkaan pahimmat mahdolliset kun ajatellaan, että jotkut sairastuvat vakavaan syömishäiriöön ja pahin loppu sille saattaa olla jopa kuolema. Itselläni tämä johti siihen, että aloin paastota. Saatoin olla pitkiäkin aikoja syömättä juurikaan. Tarkkailin jokaista suupalaa, laskin kaloreita, rääkkäsin ja kidutin itseäni milloin missäkin kuntolaitteissa ja lenkkipoluilla. Lopulta välillä kauemmin, välillä lyhyemmän aikaa paastottuani aina kuitenkin luovutin ja söin juuri sitä, mitä en olisi saanut. Jossain vaiheessa otin järeämmät keinot käyttöön ja oksentelin tahallisesti. Mun oli saatava itsestäni saman tien ulos kaikki mitä olin syönyt. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut kovinkaan usein - se oli eräänlainen hätävara pahimpiin hetkiin, enkä ole kyseiseen vaihtoehtoon sortunut enää pitkiin aikoihin. Voidaan puhua jopa vuosista. Enkä sille tielle enää lähdekään. Nykyään yritän muutenkin pitää kroppaa kunnossa terveellisin keinoin. Ei enää paastoa, kalorien kyttäämistä tai muuta sekoilua. Enkä halua antaa vartaloani arvostelleille sitä voittoa, että musertuisin niiden kommenttien alle ja kiusaisin itseäni hölmöilemällä. Minun on kuitenkin myönnettävä, etten ole vieläkään sinut kroppani kanssa. Itseasiassa inho ja häpeä sitä kohtaan on edelleen vahvasti olemassa, mutta siihen voi onneksi itse vaikuttaa. On omasta tahdosta ja lujuudesta kiinni, millaisessa kunnossa kroppansa pitää. En ole mikään timmi vieläkään, mutta jonain päivänä vielä sekin nähdään. Olen varma, että saavutettuani haluamanlaiseni vartalon, osaan päästää lopullisesti irti niistä negatiivisista tuntemuksistani sitä kohtaan.

Kaiken kaikkiaan nuo kokemukset ovat kyllä muuttaneet minua ihmisenä paljon. Mutten sano, että huonompaan suuntaan kuitenkaan. Olen huomannut, että sanonta "Se mikä ei tapa, vahvistaa" pitää kyllä paikkansa. Ainakin omalla kohdallani. Väitän, että jos en olisi kokenut tätä kaikkea, olisin erilainen ihminen. En välttämättä olisi niin avarakatseinen ja antaisi kaikkien kukkien kukkia. Saattaisin arvostella ihmisten ulkonäköä, väheksyä kiusaamisen aiheuttamia arpia, tuskin olisin oppinut olemaan näin vahva ihmisenä henkisesti, kuin mitä nyt olen. Ehkä luovuttaisin helpommalla unelmieni ja muun tärkeän suhteen. Ehkä tyytyisin vain siihen, mitä olen helpommalla saanut, enkä taistelisi niiden asioiden puolesta, joita todella elämääni haluan. Koska olen selvinnyt näistä koettelemuksista hengissä ja olen tätä nykyä onnellinen ja tasapainoinen, osaan uskoa itseeni ja siihen, että mulla on vielä mahdollisuuksia niin moniin juttuihin, ja elämällä on mulle vielä tarjota paljon hienoja hetkiä. Enkä tässä tarinassani ole edes kertonut kaikkia haasteitani ja vastoinkäymisiäni, kuten sanoin - kaikkea ei voi jakaa koko maailman kesken, sillä sen ulottuvillehan tämä netissä julkaisun myötä päätyy. Toki kokemukset ovat myös ne rumatkin jälkensä jättäneet. Mulla on edelleen valtavat ulkonäköpaineet, ja otan helposti itseeni aivan suunnattoman typeristäkin asioista. Jos joku sanoo kaupassa lasten paita kädessään, että tämä ei sovi sulle, otan sen niin, että toinen kuittailee mun kokooni liittyen. Tai jos joku kommentoi, etten ehkä jaksaisi jotakin urheilusuoritusta, ajattelen toisen näkevän minut niin tukevana, etten pystyisi siihen. Joskus menetin shoppailufiiliksen vaatekaupassa, kun myyjä tarjosi mulle katsomastani paidasta suurempaa kokoa sitä multa erikseen kysymättä, kun "Se on ehkä väärä koko". Välillä mun kanssa saa olla hyvinkin tarkkana siitä, mitä mulle kommentoidaan millään tavoin kroppaan tai pärstääni liittyen. Uutisotsikot "Wau, mikä bikinikroppa, katso kuumat kuvat!" tai muuta vastaavaa saa mut joka ikinen kerta niitä nähdessäni ahdistumaan ja toivomaan, että olisin maailman laihoin ihminen, niin laiha, että olisin lähes huomaamaton. Kaikki tämä vain itseäni kohtaan, missään tapauksessa en koskaan arvioi muiden kokoa tai sitä, miltä muut näyttävät ja saavat näyttää. Olen kriittinen ainoastaan itseni suhteen. Mutta kaikesta tästä huolimatta mä uskon ja tiedän, ettei tämä ole koko lopun elämäni kestävä riesa. Tiedän, että kunhan voin itse olla ruhooni tyytyväinen, ei tarvitse enää ahdistua tai häpeillä. Se vaatii suuren työn, mutta pystyn siihen kyllä. Se vaatii elämäntaparemontin, paljon hikeä ja kärsivällisyyttä itsekurin kera, sen, että saan itsestäni sellaisen otteen, joka ei irtoa. Olen noussut niin monesta kuopasta, että nousen aivan varmasti myös tästä. Pystyn vielä menemään bikineissä rannalle tai kylpylään, pystyn saunomaan ystävieni kanssa ilman kokovartalouimapukua, pystyn vaikka mihin, jos vain haluan. Täytyy vain muistaa aina ne positiiviset sanat ja tsemppaukset. Muistan aina myös niinä huonoinakin hetkinä sen, kuinka kukaan mies, joka elämässäni on tähän asti ollut, eivät miespuoliset kaverit eivätkä ne siinä toisessa, erilaisessa ja vakavemmassa mielessä olleetkaan ole koskaan sanallakaan huomautelleet negatiivisesti. Ne "vakavemmat jutut" ovat nähneet ruhoni läheltä kaikkine virhekohtineen eivätkä silti ole tehneet elettäkään siihen suuntaan, että olisin sitä, mitä olen muualta itsestäni kuullut (kaikki arviot olen saanut naisilta). Ja se on mulle suuri juttu ja tietynlainen voimavara siihen, etten tunne sitä negatiivista vartalostani niin voimakkaana, kun sitä miettii niin paljon, mitä miehet mun ulkonäöstä ajattelee, vaikkei pitäisi moista pohtia ainakaan liiaksi, makuasioitahan nämä ovat ja niitä kun on niin monia. Nämä ovat loppujen lopuksi niin pieniä asioita, että näistä pääsee kyllä ylös, kun vain ponnistaa tarpeeksi lujasti. Toki syömishäiriöt ovat erikseen, niihin en puutu, koska ei ole niistä sen kummemmin kokemusta. Ja mitä noihin kouluaikoihin tulee. Olen niiden jälkeen saanut lukemattomia ihania kokemuksia erilaisista ihmisistä ja saanut huomata, ettei peruskoulun jättämillä luuloilla todellisuudesta ole minkäänlaista perää. Valehtelisin jos väittäisin, etteivät ne joskus nostaisi päätään ja yrittäisi kuiskia jotain turhaa. Että jos joku sattuu käyttäytymään yhtä typerästi vielä joskus. Kyllä sellaisesta showsta arvet jää. Mutta ei sellaisia, jotka haittaisivat jokapäiväistä elämää, uusiin ihmisiin tutustumista ja uusiin juttuihin mukaan lähtemistä. Tiedän itse millainen olen, kaikki minulle tärkeät ihmiset tietävät sen myös ja se riittää. Tutustumalla uudetkin ihmiset kyllä saavat sen selville :)

Se, mitä haluan sanoa on: Älkää ihmiset kiusatko. Älkää työpaikoilla, älkää kouluissa, älkää harrastuksissa, älkää netissä, siis missään. Kiusaaminen on aina väärin, ja uskallan väittää, että kiusaamiselle on lähestulkoon joka kerta jokin syy tekijässä. Oma paha olo, kateus, katkeruus, jokin epätasapaino oman itsensä kanssa. Se pätee kiusaamiseen niin kasvotusten kuten nettimaailmassakin. Itse en usko, että kukaan henkisesti täysin hyvinvoiva ja tasapainoinen ihminen lähtee tuosta noin vain kiusaamaan, haukkumaan tai arvostelemaan päättömästi negatiiviseen / agressiiviseen sävyyn jotakuta toista. Se ei vain kuulu ihmisen normaaliin käytökseen. Se on tapa terapioida itseään ja purkaa omia tuntojaan, mutta on väärä keino. On miljoona muuta parempaa. Esimerkkinä avun pyytäminen toimii aina. Mielipiteitä on kaikilla lupa tuoda esiin, myös sitä kritiikkiä. Se tulisi vain osata antaa asiallisesti ja rakentavasti, perustellen ajatuksensa ja tuntemuksensa toista kohtaan. Muistetaan myös, että hiljainen hyväksyminenkin on kiusaamista tavallaan. Meillä jokaisella tulisi olla velvollisuus puuttua ikävään tilanteeseen sen sijaan, että seurataan vierestä, kuinka toinen murtuu hetki hetkeltä enemmän ja enemmän. Kun muistaisimme auttaa toisiamme, meidän kaikkien olisi helpompaa olla ja elää, kasvaa ja pärjätä täällä maailmassa. Kaikista ei ole pakko tykätä, eikä se ole synti jos jokaisen kanssa ei siellä koulussa tai työpaikalla synkkaa, tai jos jonkun naama ei miellytä, olkoon kyseessä vaikka lähikaupan kassa. Mutta jokaista täytyy osata kunnioittaa edes sen verran, että säästää toisen rankoilta kokemuksilta ja kivulta, joissakin tapauksissa jopa lopunelämän kestävältä taistelulta. Maailmassa on niin paljon sellaisia vakavia, ikäviä ja surullisia asioita, joille me emme voi tehdä mitään, on niin paljon tilanteita, ja ihmisiä, joita emme kykene auttamaan vaikka kuinka sitä niin valtavasti tahtoisimme. Yhtenä esimerkkinä vakavat, kuolemaankin johtavat sairaudet. Eikö siinä ole jo liikaa kestämistä heille, jotka niistä kärsivät ja kärsivien läheisille? Miksi me vielä ehdoin tahdoin lisäämme tuskia aiheuttamalla niitä itse? Kiusaamalla. Tämä jos mikä on asia, johon voimme tasan jokainen vaikuttaa niin halutessamme. Voisimme omilla toimillamme ja käytöksellämme poistaa ongelman vaikka kokonaan, jos meistä vain olisi siihen. Ja meistä on, se on vain yksi päätös, joka jokaisen on tehtävä. Se ei vaadi minkäänlaisia maailmanennätyssuorituksia, ei tähtitiedettä tai erityisiä yliluonnollisia taitoja ja kykyjä. Yksi päätös hiljaa omassa mielessä tehtynä riittää. Autetaan myös jokainen omia ja muita läheisiä ja vähemmän läheisiäkin lapsiamme ymmärtämään tämä, jotka vielä kasvavat ja tarvitsevat järkevän aikuisen esimerkkiä omiin valintoihinsa ja päätöstensä tekemiseen. Ei sallita tai hyväksytä kiusaamista enää. Ei edes hiljaa.

Päätän tarinani erääseen biisiin. Mielestäni tämä sopii täydellisesti juuri tähän aiheeseen. Sain tämän kuunneltavaksi ja lohduksi silloin, kun itse olin aivan pohjalla. Nyt haluan laittaa saman sanoman eteenpäin antamaan muille uskoa seuraavaan päivään. Lähetän tämän kautta paljon superisosti voimia kaikille niille, jotka vielä käyvät läpi sitä kipeintä vaihetta, tai edelleen miettivät, kelpaanko kellekään. Tässä on vastaus kaikkiin näihin mielessä velloviin kysymyksiin. Kaikki muuttuu vielä hyväksi, helpottaa aikanaan. Painajaisten läpi kyyneliin onnesta.