keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Sinkkuus - jokaisen vammaisen parisuhdestatus?

Kirjoitettuani tämän tekstin, tajusin tämän olevan todella pitkä, ja sen lisäksi vielä erittäin henkilökohtainen. Mietin kauan, julkaisenko tätä ollenkaan. Tarkoitukseni ei alunperin ollut kirjoittaa näin henkilökohtaisia asioita tänne, mutta ehkä olen valmis tämän verran jakamaan. Mukana on niin vammaisuutta kuin sateenkaaren värejäkin. Voihan käydä niin, ettei kukaan jaksa edes lukea loppuun saakka, ja tiedot jäävät vain itselleni ;)

Olen aina välillä saanut huomata, kuinka erikoisella tavalla ihmiset suhtautuvat johonkin vammaisryhmään kuuluvan henkilön parisuhdestatukseen tai siihen, mitä tulee ylipäätään hänen sosiaalisiin suhteisiinsa. Olen laittanut merkille, että osa ns. terveistä ihmisistä olettavat jollain tapaa automaattisesti, että esimerkiksi minä elän yksin ilman parisuhdetta. "Sä olet varmaan ihan sinkku?" kysytään. Tai jos keskustelu kääntyy johonkuhun toiseen näkövammaiseen, tai vaikkapa liikuntavammaiseen henkilöön, on parisuhdekysymysten äärelle tultaessa kommenttina: "Hän ei siis ole parisuhteessa?". Näihin kysymyksiin myöntävästi vastatessa toiset toteavat, että onhan se varmasti vaikeaa löytää puolisoa rinnalle kulkemaan, kun on tuo vamma. Onko asia sitten niin? Onko parisuhteen luominen todella niin vaikeaa, kuin kuvitellaan sen olevan?

Olen itse tällä hetkellä ilman parisuhdetta, siis sinkkuna tässä elellään ja olen hyvin tyytyväinen elämääni juuri tällaisena. Varmasti suuri osa sinkuista tuntee välillä kaipuuta rakkaudesta, siitä kumppanista, jonka kanssa jakaa asioita ja elämää yhdessä. Niin myös minä joinakin hetkinä. Olen huomannut, että välillä en saa niin sanotusti olla rauhassa sinkku. Kuulen osan ihmisten, lähinnä niiden joita en kovinkaan hyvin tunne, äänestä jotain säälin ja myötätunnon tapaista, kun he saavat tietoonsa parisuhdestatukseni. Kun vammaton henkilö viihtyy sinkkuna, ja toiset ovat sitä jopa vapaaehtoisesti tahtomatta lainkaan suhdetta ja sitoutumista, oletetaan vammaisen kohdalla samanlaisen tilanteen olevan päällä vain olosuhteiden pakosta. Tavalliselle ihmiselle se status on vain ihan ok. Kannustetaan, että no menet vaan baariin ja pokaat sieltä itsellesi miehen / naisen. Mutta kukapa vammaista huolisi, kuin toinen samanlainen? Voi surku, kun asia ei voi millään tavoin olla oma valinta, vaan on aina automaattisesti vamman aiheuttama paha. Minusta tämä on kovin surullinen ajatusmalli. Se laittaa itseni pohtimaan sitä, onko ihmisillä todella näin musertunut mielikuva vammaisen elämästä, mahdollisuuksista sekä terveiden suhtautumisesta vammaisiin? He eivät useinkaan ajattele saati sano ääneen asioita tarkoittaakseen pahaa, vaan pyrkivät olemaan empaattisia ja myötäelämään tuossa surkeassa kohtalossa, jonka he ovat mielessään meille omana käsityksenään luoneet.

Ehkä osa vammaisista on saattanut joskus miettiä - kuka enemmän kuka vähemmän - kysymystä, kelpaanko juuri minä tällaisena? Voiko kukaan minusta kiinnostua, koska olen vammainen. Minä olen miettinyt. Ja paljonkin. Se oli silloin teini-iän kynnyksellä, silloin kun kävin vielä peruskoulua. Se alkoi jo ala-asteen ylemmillä luokilla ja jatkui läpi yläasteen. Se kohtelu, mitä koulussa sain, ei todellakaan millään tavoin ruokkinut uskoani valoisaan tulevaisuuteen parisuhdemarkkinoilla. Kaikki seurustelivat, tai ainakin se siltä tuntui, jo yläasteaikana, toisilla tuntui vaihtuvan seurustelukumppani joka viikko aina toiseen. Eihän se siinä iässä varmasti mitään vakavaa ollut suurimmalla osalla, mutta kyllä se kirpoi. Tuntui, että kaikki katsovat minua kuin ruttotautista tai spitaalista. Ajattelin, ettei tilanne tästä mihinkään voi koskaan muuttua.

Mutta kun olin tarponut läpi yläasteen ja pääsin irtautumaan siitä kaikesta, alkoivat asiat muuttua. Muutin omilleni heti ammattikouluopintojen alettua, ja silloin uskoni alkoi heräillä. Koskaan en sieltä koulusta ketään miestä löytänyt, mutta muuta kautta kyllä. Huomatessani, että kun uudessa koulussa minuun alettiin suhtautua kuin normaaliin ihmiseen, aloin itsekin luottamaan tulevaisuuteeni ja siihen, että rakkaus löytyy kyllä.

Jokaisella meillä on omat kokemuksemme. Omasta kokemuksestani sanoisin, ettei vammaisen henkilön ole loppujen lopuksi sen vaikeampaa löytää kumppania - joko lyhyempää suhdetta taikka lopun elämän kestävää rakkautta, kuin terveilläkään henkilöillä. Joskus voi pieniä mutkia tulla matkaan, mutta niistä aina selviää, lähinnä olemalla ulospäinsuuntautunut ja mikä tärkeintä: Sinut oman vammansa kanssa. Näillä pääsee jo erittäin hyvin alkuun ja pitkälle. Olen joskus kuullut joidenkin vammaisten sanovan, että kun eivät ne kiinnostu, eivät ne hyväksy vammaa. Olen ehdottomasti sitä mieltä, ettei kaikkea vastuuta aloitteen tekemisestä tai tutustumisesta voi kaataa pelkästään toisen harteille. On oltava myös itse sosiaalinen ja vammastaan huolimatta uskallettava mennä luomaan jonkinlaista keskustelua. Sanoisin, että joissakin tilanteissa vammaisen on ehkä laitettava itsensä likoon jopa vielä muita hieman enemmän. On vammattomia, joita erilaisen henkilön kohtaaminen jännittää, eivätkä he tiedä, kuinka toista pitäisi lähestyä, kun ei ole kokemusta tai edes tietoa tietystä vammaryhmästä. Silloin täytyy itse kiinnostavan tyypin osuessa kohdalle vain luottaa itseensä, pystyä toimimaan ja murtamaan se välissä oleva muuri. Näyttämään, että tässä mä nyt olen, enkä ole muita kummallisempi tallaaja. Ehkä kertoa vammastaan, jos toinen on kiinnostunut ja tahtoo tietää jotain. Ymmärrän ja tiedän, ettei tämä välttämättä ole helppoa. Ei se ole sitä aina mullekaan. Riippuu niin paljon tilanteesta, milloin sitä rohkenee lähestyä toista. Itse huomaan, että ollessani tilanteessa, jossa olen vaihtanut ehkä sanan tai pari kohdehenkilön kanssa, olkoon siitä aikaa kuinka vähän tai paljon tahansa, lähestyminen on helpompaa. Mutta jos tyyppi on täysin tuntematon, jää aloitteen tekeminen usein toisen kontolle ja se sitten ihmisestä riippuen tapahtuu tai ei. Ei esteenä, mutta aina väliin jonkinlaisena hidasteena tutustumisen alulle laittamisessa parisuhteiden osalta voi näkövammaisella olla, kuten minulla on katsekontaktin puuttuminen. Enhän pysty ottamaan toiseen minkäänlaista katsekontaktia, ja siitä kai homma monesti lähtee pyörimään. En voi baarissa katsoa, että voi vitsi kun viereisessä pöydässä istuu kivannäköinen mies yksin, pidetään vähän silmäpeliä ja kohta isketään juttua. Tutustumispaikalla ei ole sinänsä mitään väliä, kunhan saa jonkin luonnollisen hetken ja helpon paikan, jossa tutustua ilman, että kaiken tarvitsee alkaa siitä katsekontaktista. Kun toiseen on saatu edes jonkinlainen sanallinen kontakti, on tutustuminen aivan yhtälailla niin minun kuin myös sen toisenkin käsissä. On olemassa täysin ennakkoluulottomia, sitten on heitä joita alkuun jännittää kohdata erilaisuutta, ja toki myös sellaisia ihmisiä, jotka niin sanotusti vetävät heti viivat nimen yli, kuullessaan vammasta / muusta poikkeavuudesta. Tämä jälkimmäisin ihmisryhmä on onneksi niin pieni vähemmistö, että on hyvin epätodennäköistä, että heihin joutuu elämänsä aikana useaan otteeseen törmäämään. Olen jo tähänastisen elämäni aikana huomannut ihan paria kokemusta lukuunottamatta (kouluaikoja ei lasketa nyt lukuun), että ihmiset osaavat suhtautua hienosti, viimeistään siinä vaiheessa, kun alkujännitys on karissut pois. Olen tapaillut useampaa miestä elämäni aikana, eikä yksikään juttu ole kaatunut näkövammaisuuteeni, syyt ovat aina olleet toisaalla. Sellaista säätämistä on varmasti suurin osa meistä joskus kokenut, jos ei heti ensimmäisellä kertaa ole tärpännyt se rakkaus, jonka kanssa elää yhä yhteistä elämää.

Uskon, tiedän ja toivon, että niin myös minä, kuten jokainen meistä sitä toivova, tulemme löytämään kumppanin, onnen ja rakkauden. Mitä rohkeammin menemme ihmisten pariin, sitä paremmat mahdollisuudet siihen saamme. Hoen itselleni jatkuvasti, ettei kukaan tule minua kotoa hakemaan. Olen nykyään jotenkin (muka?) niin kiireinen, etten juuri käy missään sellaisissa paikoissa, joista voisi potentiaalisia kumppaniehdokkaita löytyä. Elämäni on juuri nyt säntäilyä kouluun, salille (käyn naisten salilla - mutta toisaalta kyllähän mä sinnekin suuntaan seurailen eikä nainen kumppanina ole millään tavoin pois suljettu ollutkaan), lenkille, välillä töitä, sitten sitä on niin poikki ettei jaksa kuin maata sohvalla. Ja sitten kun näkee kavereita, joko istutaan meillä tai jonkun toisen luona, niin että ollaan taatusti piilossa kaikelta ja kaikilta :D Olen tyyppinä vielä sellainen, etten rakastu ihan helposti. En jokaiseen vastaantulijaan. Ne on vain ne tietyt miehet, jotka saavat tuntemaan sellaista syvempää tunnetta, kuin pieni ihastumisenpoikanen. Ei tietynlaiset, mutta tietyt. Tai on heistä monella toki tiettyjä samanlaisia ominaisuuksiakin. Aina ei vain osu kohdalle juuri sitä miestä, joka tuntuu sellaiselta, jonka kanssa haluaisin tosissani ja vakavasti sitoutua. En halua parisuhdetta ihmisen kanssa, joka ei tunnu 100 prosenttia oikealta ja vie jalkoja alta. Siinä touhussa lopulta vain satuttaisin ja pettäisin toista ja myös itseäni, jos en mitään tunne. Tämä on yksi syy, miksi moni juttu ei ole jatkunut. Jonkin aikaa voi syttymistä odotella, muttei loputtomiin. Silloin on vain parempi molempien jatkaa matkaansa eri suuntiin. Yhteiset tulevaisuudensuunnitelmat ovat myös tärkeitä sekä se, että niiden toivoisi tapahtuvan jotakuinkin samanlaisella aikataululla. Elämää ei voi aina aikatauluttaa. Sitä ei voi lyödä lukkoon, piirtää elämälleen aikajanaa ja merkkailla milloin mennään naimisiin ja koska aletaan saada lapsia. Elämästä ei koskaan tiedä. Mutta yksi esimerkki tilanteesta, kun halusin yrittää lapsia jo viimeistään parin vuoden päästä, sanoi toinen ettei tahdo vielä viiteen vuoteen edes ajatella. No voihan tuollaista pamautusta kuka tahansa mies säikähtää :) Mutta jos toinen kituuttaa omien haaveidensa kanssa odotellen, milloin ne sattuisivat toiselle sopimaan, ja joutuen asettamaan niille suuret kysymysmerkit perään, ei homma voi mitenkään toimia. Ei ainakaan minun kohdallani. Jossain vaiheessa koin pientä stressiä siitä, koska ja mistä löytyy sellainen tyyppi, joka osuu ja uppoaa, jonka suunnitelmat olisivat samankaltaiset ja jonka kanssa kaikki sitoutumisesta alkaen tuntuu juuri siltä miltä pitää. Nykyään en jaksa enää stressailla koska luotan siihen, että kumppani kävelee varmasti vastaan kunhan tulee siihen sopiva hetki. Kukaan ei voi ennustaa koska se tapahtuu, ehkä jo huomenna, ehkä vasta viiden vuoden jälkeen. Jaksan kyllä odotella, ja elämä on siihen asti oikein antoisaa näinkin, ilman vakavaa suhdettakin.

Mutta on yksi asia, jota en kestä enää odottaa. Enkä koe siihen mitään pakottavaa tarvetta olevan, en syytä painaa jarrua. Olen nuoresta iästäni huolimatta jo lähelle viiden vuoden ajan tuntenut niin valtavaa kaipuuta äidiksi, että nyt parin viime vuoden aikana se on tuntunut jo väliin niin tukahduttavalta, että aloin pohtia muita vaihtoehtoja, kuin se tavallisin perhemalli: Äiti, isä, kaksi lasta; tyttö ja poika, auto ja kultainennoutaja omakotitaloa unohtamatta. Ensimmäisen kerran asia hiipi ajatuksiini kun täytin 20 vuotta. Ajattelin silloin, että odotellaan nyt kuitenkin vielä, katsellaan, josko sopiva kumppani astelisi elämääni. Lyhyitä suhteita kummempaa en ole tähän mennessä saavuttanut. Mutta olen saanut pohtia asiaa ihan rauhassa itsekseni. Ottaa asioista selvää, miettiä ja vielä miettiä. Kirjata plussia ja miinuksia, googlettaa, jutella ihanien ihmisten kanssa, kerätä tietynlaista rohkeutta ja lopulta ottaa askeleen siihen suuntaan, jonka tiedän olevan oikea juuri nyt. Näin suurten asioiden ollessa kyseessä vain tiedän. Tiedän, mikä on oikein, mitä en koskaan kadu ja mihin rahkeeni riittävät. Olen tehnyt elämässäni sellaisia suuria päätöksiä, joista vain vaistoaa, että ne ovat oikeita ratkaisuja, enkä ole karauttamassa suoraa päätä karille. Olen päättänyt saada esikoislapseni yksin. Tämä on asia, josta en aio kirjoittaa täällä enempää vielä, mutta jotenkin se nyt oli vain pakko saada kirjoittaa näppäimistön kautta niin sanotusti ääneen. Olen aina haaveillut monilapsisesta perheestä. Että lapsia olisi ehkä neljä. Tai viisi. Ja samalla pelännyt, saanko lapsia lainkaan. Olen aina sanonut ja tulen aina pysymään siinä kannassani, että lapsia saa tulla niin monta kuin on tullakseen. Mutta kaikki tapahtuu askel kerrallaan. Siinä vaiheessa, kun lapsia on se kolme tai enemmän, totisesti toivon, että myös tuleva kumppanini on mukana sitä palettia pyörittämässä :D Esikoisen kanssa mennään nyt näin. Jatkossa katsotaan, miten perhe siitä sitten alkaa kasvaamaan. Lapsen yksin saaminen on aihe, joka herättää paljon mielipiteitä vastaan ja puolesta. Kuulin, että harkitusti yksin lapsensa saavien äitien oma keskustelupalsta oli jouduttu sulkemaan sinne tulvineiden vihapuheiden vuoksi, ja nykyään sinne täytyy luultavasti pyytää pääsyä ylläpitäjältä erikseen. Erilaisten perheiden arvosteleminen on mielestäni täysin ala-arvoista ja typerää. Milloin lapsi kärsii äidittömyydestä, milloin isättömyydestä, milloin lasta kiusataan, jos onkin kaksi samaa sukupuolta olevaa vanhempaa. Koulukiusattuhan siitä tulee. Just joo. Eikö nykymaailmassa lapsille tulisi jo opettaa, että perheitä on monenlaisia, kuten on myös pariskuntia jotka lapsia saavat. Toisilla lapsilla on äiti ja isä, osalla kaksi äitiä tai kaksi isää, osalla taas kaksi molempia (apilaperheet), osalla vain äiti tai isä. Lapsi on syntyessään täysin ennakkoluuloton ja avoin kaikelle, se on sitten ympäristö ja siihen kuuluvat aikuiset, jotka antavat esimerkit elämässä, kuinka mihinkin asioihin suhtaudutaan. Turvallisia ja rakastavia aikuisia on ympärillä myös muita, kaiken ei aina tarvitse olla biologista. Itse tiedän, että niin esikois- kuten myös muut lapseni sitten aikanaan, tulevat saamaan useita turvallisia ihmisiä lähelleen. Ainakin täällä meillä on tukiverkostot kunnossa, ja aina voi verkostoitua lisää. Enkä minä lopun elämääni yksin tule elämään. Alan myös tehdä tässä blogissa jonkinlaisia postauksia aiheeseen liittyen, mutta vasta myöhemmin. Vedän jo tässä vaiheessa linjan, että kaikki mahdolliset tulevat ikävät kommentit poistan samantien niihin sen enempää reagoimatta, joten niihin ei kenenkään kannata edes vaivautua haaskaamaan kallisarvoista aikaansa. Seuraan tälläkin hetkellä suurella mielenkiinnolla erään naisen blogia, joka yrittää tällä hetkellä jo toista lastaan yksin. Blogimaailmakin on loistava vertaistukipaikka, varsinkin siinä vaiheessa, jos ja kun alkaa itsekin käymään keskustelua muiden samassa tilanteessa olevien ihmisten kanssa. Kaikki on valmista.

Ja nyt niille, jotka ehkä kauhistuivat perinpohjin: Näkövammainen?! Yksin lapsi?! Ei kertakaikkiaan tuu mitään. Lukaiskaapa alkuun vaikka
Tämä
juttu rohkeasta Meeristä. Sokeasta naisesta, joka ei antanut edes miehen puuttumisen olla esteenä vauvahaaveilleen, vaan on nyt onnellinen kolmen lapsen äiti. Lapset ovat saaneet alkunsa hedelmöityshoitojen myötä lapsettomuusklinikalla. Ennen tämän jutun ilmestymistä olin hölmö ja varma siitä, etteivät klinikat anna hedelmöityshoitoja näkövammaisille, saati yksineläville näkövammaisille mahdollisten ennakkoluulojen vuoksi. Mutta nyt tiedän sen olevan yksi vaihtoehto myös minulle erään toisen lisäksi. Tiedän jo, milloin noin suurinpiirtein on ensimmäinen yritykseni ja mahdollisuuteni saada uusi elämä alkamaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti