keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Rytinällä lähtöruutuun

Voin suoraan myöntää, että nyt tapahtui se, jota en enää olisi osannut kuvitella tapahtuvan. Olisi kai pitänyt. Olisi pitänyt osata tiedostaa se totuus, ettei kaikki varmoista suunnitelmistakaan huolimatta aina mene kuten toivoisi. Kaikki asiat, suunnitelmat ja lupaukset ovat niin hauraita, helposti rikottavissa eikä mikään todella ole kestävää. Mitä tahansa voi tapahtua - milloin tahansa, nyt sen uskon ja pidän mielessäni aina tästä eteenpäin jokaisena hetkenä.

Tulin vauvahaaveineni alas kuin taivaalta pudotettu märkä rätti. Se loskainen lumisateen tapainen, joka lyö naamaan kylmänä ja kipeästi. Kaikki täysin ennalta varoittamatta. Olin ajatellut, että saisin esikoiseni niin sanotusti kotikutoisella inseminaatiolla tuntemattoman luovuttajan avustuksella. Tällainen käytäntö on melko yleinen varsinkin naisparien keskuudessa, ja jotkut yksin elävät naisetkin turvautuvat koti-inseminaatioon välillä. Olin sopinut erään miehen kanssa, että kunhan aika on otollinen, hän luovuttaa minulle siittiöt että pääsisin nauttimaan onnestani ja vauvasta. Juttelimme netin välityksellä aiemmin, hänellä oli olemassa todistukset siitä, ettei sukupuolitauteja ole (joita en koskaan ehtinyt saada käsiini). Sovimme, että otan yhteyttä joko tekstarilla taikka netitse, kunhan aika on otollisin. Laskeskelin parhaat päivät hedelmöittymiselle ja otin yhteyttä. Ensin foorumilla, ei mitään vastausta. Lähetin tekstarin, puhelin ei inahtanutkaan koko iltana vastausviestin merkiksi. Eikä vielä tähänkään hetkeen mennessä ole hänestä kuulunut pihaustakaan. Mitäpä muuta voin tehdä kuin antaa olla. En viitsi alkaa häntä pommittamaan - kyllä hän olisi vastannut jos olisi halunnut. Jos olisi ollut tosissaan. Toki on aina mahdollisuus, että jotain on sattunut, mutta ainakin hän oli viestini netissä saanut, koska viimeisin kirjautumispäivämäärä paikkaan jossa keskustelua kävimme, täsmäsi sen kanssa, että viestini oli silloin jo perillä. En pysty ymmärtämään, mikä hänen mielensä muutti. Olisiko se ollut se, kun mainitsin tulevani Oonan kanssa paikalle? Kyllähän hän tiesi jo näkövammastani, kerroin asiasta jo heti ensimmäisessä viestissäni ja se vaikutti olevan hänelle täysin ok. Olen melko varma, että tuo asia hänellä loppujen lopuksi kuitenkin tökki, ja hän päätti vain olla vastaamatta enää viesteihini ollenkaan. Tämä on asia, joka herättää ennakkoluuloja ja pelkoa. Joskus, ei onneksi aina. Sain viestin aiemmin eräältä toiselta mieheltä myös siittiöiden luovutukseen liittyen. Olin häneen yhteydessä vielä tämän jälkeen ja pyysin luovuttamaan. Rehellisenä ihmisenä kerroin jälleen vammastani - auttamishalu loppui kuin seinään - ei viestiä, ei mitään. Mistä tällaisia ihmisiä oikein nyt satelee? Juuri kun pääsin toteamasta, että suurin osa ihmisistä ovat käyttäytyneet minua kohtaan fiksusti ja useinmiten ennakkoluulottomasti, nyt tapahtuu tällaista. Hyvin suurella todennäköisyydellä tämä on se syy, mutta täytyy tietenkin aina muistaa, että syitä voi olla myös muita. Pistää vain miettimään, että mikä vammaisen, tässä tapauksessa näkövammaisen ihmisen vanhemmuudessa tuntuu olevan niin suuri ongelma ihmisille noin yleensä? Jos ihminen on itselleen täysin rehellinen, omia kykyjään millään tavoin yliarvioimatta ja myös ne hankalammat asiat ja mahdolliset vaikeammat hetket tiedostaen on itse sitä mieltä, että kykenee tarjoaman lapselle hyvän, rakastavan, turvallisen ja kaikin puolin sopivan elin- ja kasvuympäristön, eikö kaiken pitäisi olla kunnossa? Ja kuten moni muu - myös minä tiedän pystyväni tarjoamaan tuon kaiken. En missään tapauksessa halua, että kukaan lapsi joutuisi elämään epävakaissa olosuhteissa siksi, että minä vain haluan lapsen, elän siinä suloisessa vaaleanpunaisessa ja vauvantuoksuisessa hattarapilvessäni ja viis siitä, jos nyt en ihan täysin rehellisin mielin käsittelisikään kykyjäni ja pärjäämistäni. Nämä ovat niin suuria asioita, että näissä on pystyttävä hyväksymään se, jos esteitä oikeanlaiselle ympäristölle on. On itse pystyttävä tiedostamaan, jos ei kykene ja voitava päästää irti, lapsen paras on aina se tärkein lähtökohta kaikessa. Minä en pelkkää omaa haluani ajatellen ole tähän hommaan ryhtynyt. Asioita on pyöritelty ja kieritelty joka suuntaan useammankin kerran, ennen kuin päätös on tehty. Tuntuu pahalta, todella pahalta se, että joku toinen kokee olevansa oikeutettu sitä kyseenalaistamaan.

No mitä nyt seuraavaksi? Tajuttuani tilanteen, olen kulkenut kuin sumussa ja yrittänyt pitää kiinni arjen rutiineista. Myönnän, että kaiken peruuttaminen oli kova paikka. Matto vedettiin jalkojen alta. Ei vauvaa. Olin jo niin varma kaikesta. En siitä, että tulisin heti ekalla rykäisyllä raskaaksi, mutta siitä, että pääsisin edes yrittämään. Hypistelin kaupassa vauvanvaatteita, kuljin onnesta huumaantuneena ympäriinsä ja hymyilin vastaan tuleville äideille lastenvaunuineen. Kykenin siihen, se ei tuntunut lainkaan pahalta. Nyt taas kauhistuttaa metroasemien hissit, kauppakeskukset, ratikat, ruokaravintolat - kaikki. Vauvat, raskausmahat, se tuntuu niin pahalta. Liityin jopa Facebookin Vammaiset äidit-ryhmään ja klikkasin tykkäyksen yhden vanhemman perheiden liiton sivuille. Mitä oikein kuvittelin? Mitä tapahtuu tästä eteenpäin?

Otin yhteyttä yksityiselle lapsettomuusklinikalle. Kyselin, onko minun mahdollista saada hedelmöityshoitoja näkövammaisena. Sieltä otettiin yhteyttä tänään. He vastasivat nopeasti, mistä olin iloinen. Vastauksen luettuani en tiennyt mitä ajattelisin. Ensin tuli itku, sitten helpotti, tuli taas hieman synkempää, taas vähän helpompaa. He pyysivät minua hankkimaan lausunnon sosiaaliviranomaiselta, jossa kävisi ilmi edellytykset siitä, kuinka pärjäisin lapsen kanssa yksin näkövammaisena. He eivät millään tavoin torjuneet, eivät kieltäytyneet hoitamasta minua. Tarvitaan vain se lausunto, ja sitten lääkärin pakeille ja kaikki menee siitä eteenpäin samalla kaavalla kuin muillakin hoitoon hakeutuvilla itsellisillä naisilla. Lahjasoluneuvonta psykologilla, tapaaminen lääkärin kanssa jne. Alkuun tuo lausunnon pyytäminen tuntui kamalalta. Kuinka kukaan sosiaalityöntekijä voisi olla parempi arvioimaan sitä, olenko minä hyvä äiti? Entä jos hän arvioi kaiken täysin väärin? Lukeutuu niihin ennakkoluuloisiin kanssaihmisiin, joiden mielestä vammaiset tulisi steriloida jokainen mahdollisimman pian? Tuntui hirveältä, että joudun todistelemaan kykenevyyttäni ja epäreilulta se, että muut voivat lähes vain marssia sisään ja hoidot ovat taattu. Vedin hieman henkeä ja mietin uudelleen. Ymmärrän, ettei kukaan tätä ilkeyttään tee. Ja toisaalta minulla ei ole mitään salattavaa. Kyllä meille saa tulla katsomaan, miten minä olen ja elän. Ei lausunnon saaminen ole mikään ennakkoluulojen ele. Mutta kieltämättä se pelottaa, että he sattuisivat suhtautumaan ikävästi, koska sellaisiakin on kuultu. Kuinka sitten käy? Pyysin klinikalta vielä tarkennusta siitä, keneltä paperin voin pyytää. Ehdotin, että voisin kysyä sitä Hus:n silmätautien kuntoutuspoliklinikalta. Siellä minut ja vammani jo tiedetään, ja ehkä he ovat hieman ammattimaisempia tämän asian tiimoilta arvioimaan tilannettani kuin lastensuojelupuolella. Toivottavasti he vastailevat pian ja suostuisivat siihen, että saisin alkaa hoitamaan tätä henkilön kanssa, jolla todella on tietoa ja taitoa käsitellä näkövammaisten asioita. Uskonpa, että he ovat Hus:lla tavanneet useitakin näkövammaisia ja täysin sokeita vanhempia.

Ainahan on se mahdollisuus, että poimisi baari-illan jälkeen grillijonosta tai bilehuuruisena yönä yökerhon tanssilattialta vain jonkun miehen, toisi kotiinsa ja hoitaisi ekan yrityksen sillä tavoin pois alta, tokan taas jonkun toisen kanssa ja niin edelleen. Tätähän mulle on myös ehdotettu. Mutta mun mielestäni lapsia ei laiteta alulle niin. Ihan jo siitä syystä, ettei voi tietää, millaisen taudin lemmenhetkestä voi kaupanpäällisiksi saada, vaikka lapsi tulisikin. Salaa mieheltä raskautuminen on typerä teko myös. Kyllä jokaisen kuuluu ennen hommiin ryhtymistä saada tietää raskaustoiveista sekä siitä, jos on isäksi tullut, ellei siihen ole jokin erittäin pätevä syy (onko sellaista?). Ei ole minulle sopiva tapa toimia tässä asiassa. Jos voisin olla täysin varma, että mies on taudeista puhdas, eikä vakavaa perinnöllistä sairautta ole, hän olisi tietoinen raskautumisaikeistani ja joko olisi mukana lapsen elämässä tai ei, tilanne olisi toki silloin täysin toinen. Vaan mistäpä sellainen herra tähän hätään saataisi, kun torstaina pitäisi viimeistään hoidella asia jos aikoisi yrittää tähän kiertoon. En suostu luovuttamaan. En vielä. Tällä hetkellä minulla on kaikesta huolimatta todella ristiriitaiset tunnelmat. Mitä jos kaikki menee lopullisesti pieleen? Jos minulle vain kerrotaan, että sorry, mutta puoltavaa lappua ei tipu? Tiedän, että siinä vaiheessa räjähdän täysin. Jo tämä vastoinkäyminen minulle näin tärkeässä ja suuressa asiassa tuntuu ja on vaikuttanut näihin viime päiviini niin paljon. Olen itkenyt, selannut lapsettomuusklinikoiden sivuja, kaivannut lasta enemmän kuin koskaan. Olen etsinyt tietoa jopa Virossa tehtävistä hoidoista kuin takertuen viimeiseen oljenkorteeni. Tuntuu, että lapsen saamiseni on nyt täysin toisten käsissä, enkä voi tehdä asialle yhtään mitään. Kuinka tämän pitikin mennä näin? En ole ainoa vammainen yksinhuoltaja tässä maassa. Onko muilla ollut näin takkuista? Vai tuntuuko tämä minusta vain siltä juuri nyt? Eihän klinikalta minua torjuttu. Jos saan luvan aloittaa siellä hoidot, alkaa huoli siitä, kuinka monta hoitoa pystyn kustantamaan. Jos työtilanteeni paranee nyt, ei ole ongelmaa hoitojen osamaksurahoituksen suhteen. Mutta jos tilanne pysyy samana, mennään todella tiukoille. Joudun luopumaan salilla käynnistä maksukuukausien ajaksi, joudun jättämään myös uuden hyvin alkaneen kiipeilyharrastukseni pois vapaa-ajastani. Avasin noin pari vuotta sitten asuntosäästötilin, johon olen saanut säästettyä sen verran, että niillä voisin rahoittaa yhden inseminaatiohoidon. Se tili tyhjenee ensimmäisenä. Jos niitä tarvitaan useampi eikä töitä tule enempää, jää urheilu pelkän lenkkeilyn varaan, eikä tämä muutenkaan tule helppoa olemaan. Olen odottanut jo niin kauan, etten pysty enempään. En halua edes ajatella sitä surua joka seuraa, jos tämä kaikki epäonnistuu. Pelko on jotain niin jäätävän suurta siitä, että jäisin ikuisesti ilman lapsia. Kaikki tuntuu juuri nyt niin epävarmalta ja hataralta. Kaikki se, mitä teen juuri nyt, on tulevan perheeni parhaaksi. Kouluttaudun korkeammin, rakennan työjuttuja, hankin lisää ammattiosaamista... Kaikki se siksi, että lapsillani olisi aina mahdollisimman loistokkaat oltavat, ihan jokaisella heistä. Puhtaat uudet vaatteet päällään, vatsat täynnä ruokaa, mahdollisuus harrastaa juuri sitä mistä he pitävät, lämmin koti sekä mahdollisuudet meillä kaikilla lomailla, matkustella yhdessä. Minulla, tulevalla kumppanillani ja lapsillamme. Jos lapsia ei tule? Tuntuu, että kaikki se, mitä nyt teen menisi hukkaan. Yksin pärjään näinkin. Toki rakennan tulevaisuutta myös itseäni varten, mutta onko sillä enää väliä, jos kaikki haaveet ja toiveet huuhtoutuvat tuulen mukana mereen? Juuri nyt on tunne, että tahtoisin vain jäädä peiton alle kotiin. Pelkään niin kovin epäonnistumista ja sitä, kuinka kaikki raskaus- ja vauvauutiset taas sattuvat, kuinka en kestä nähdä tai kuulla kenenkään lasta, siis kenenkään yhtä ainuttakaan. Joudunko elämään koko loppuelämäni näiden tunteiden kanssa?

Tämänhetkiset tunnelmat eivät ole kehuttavat, mutta voi kuinka kovasti toivon, että huominen olisi jo parempi päivä. Että näkyisi valoa tunnelin päässä. Katsotaan, millaisia vastauksia saan, ja kuinka asiat lähtevät etenemään. Joudun nyt hyväksymään sen raskain sydämin, että tämä projekti ei välttämättä tarjoa aivan äkkiä toivottua lopputulosta. Kaikkeni teen onnistumisen eteen, ja päivä kerrallaan mennään eteenpäin. Tällä hetkellä peläten. Huomenna ehkä jo valoisammin mielin. Tiedän ihmisiä, jotka ovat enemmän kuin helpottuneita tästä uutisesta ja ovat toiveikkaita myös sen suhteen, että klinikkahoidot jäisivät toteuttamatta tai vähintäänkin ilman toivottua tulosta. Jotka ennakkoluulojensa ja negatiivisen asenteensakin varjolla soisivat minun mielummin olevan vaikka surullinen ja onneton, kuin saavani lapsen, joka kärsisi vammaisuuteni sekä biologisen isättömyyden vuoksi. Kaikki tämä täytyy vain kestää. Odotellaan vain huomista, sen tuomia haasteita, sitäkin hetkeä, kun taas helpottaa. ...Kirjoitinkin ihan vaistomaisesti kun. Ei jos. Kunpa kaikki kääntyisi vielä hyväksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti