Ensikosketus lapsettomuusklinikalle

En olisi esimerkiksi teinivuosinani osannut kuvitellakaan, että tulisin vielä jonakin päivänä vierailemaan lapsettomuusklinikalla. En, vaikka lapsia olen toivonut jo silloin, kun olin itsekin oikeastaan vielä ihan lapsi. Jotenkin sitä vain kuvitteli, että ainoa keino tulla raskaaksi on löytää mies, ja sitten ihan kotona perinteisin meiningein hoidellaan homma pois alta. Saati että olisin koskaan edes kuullutkaan mistään lapsettomuudesta tai klinikoista. Olin ehkä saattanut jossakin ohimennen jonkin pienen sananpuolikkaan verran kuulla, mutta ei käynyt pienessä mielessäkään, että se olisi itselleni vielä joskus tavallaan ajankohtainen juttu. Ei lapsettomuus sinänsä ole minua edelleenkään kohdannut, mutta joka tapauksessa olen kääntynyt lapsettomuusklinikan puoleen jälkikasvua saadakseni. Todella toivon, etten ole tai tule olemaan varsinaisesti lapseton. Ongelmia raskautumisessa, alkioiden / sikiöiden kohdussa pysymisessä loppuun saakka, mitä näitä ikäviä kokemuksia voikaan olla ja osalle kohdalle osua. Mutta nyt jaarittelut sikseen ja asiaan.

Kävin maanantaina lapsettomuusklinikalla psykoterapeutin juttusilla, kuten oli tarkoituskin. Saavuin paikalle ja odotin vuoroani jonkin aikaa. Astuttuani hissistä käytävään, aloin heti välittömästi tarkastella uutta paikkaa hyvin monin aistein ja tuntemuksin. Miltä siellä tuoksuu, miltä näyttää sen, mitä nyt itse pystyn jotain pikkujuttuja näkemään, millaisia ääniä sieltä kuuluu, ja ennenkaikkea sitä, millaisen vastaanoton saan. Flunssan kourissa ollessani en paljoa haistanut. Jotain desinfiointiainetta taisin aistia, muuten se puoli jäi kovin hämäräksi. Paikka vaikutti olevan melko pieni, eikä tosiaan mikään sairaalamainen, vaan kodikas ja mukava, minut vastaanottanut hoitaja oli myös ystävällinen. Hiljaista ainakin sillä hetkellä tuntui olevan. Johtui ehkä vuorokaudenajasta, olin iltapäivästä liikkeellä. Olin hieman jännittynein tunnelmin paikalla, mutta ajattelin, että tulee mitä tulee, kaikki on otettava vastaan. Mitään päätöksiä ei suuntaan tai toiseen tuolla reissulla vielä kuitenkaan tehty. Kuvittelin, että siellä saan tiedon siitä, saanko hoitoja vai en, mutta asia selviää vasta myöhemmin.

Itse keskustelutuokio kesti noin 45 minuuttia. Kävimme läpi hieman opiskelujuttuja, tukiverkosto oli isossa osassa keskustelua, suhde omiin vanhempiin, selviteltiin lapsihaavettani - sitä, milloin se on alkanut ja mitä siitä ajattelen, sekä tietenkin näkövammaani, joka haukkasikin suurimman osan tuosta ajasta. Toki aikaa annettiin myös niin sanotulle lahjasukusoluneuvonnalle, joka on jokaisella noita soluja toivovalla / tarvitsevalla edessä jo lainkin nojalla, se on annettava ja se on myös vastaan otettava, mikäli hoitoja aikoo saada. Siitä ei oikeastaan tullut minulle mitään uutta tietoa, kävimme läpi kaiken sen, minkä jo tiesinkin ennalta. Sain selvittää juurta jaksaen sen, mitä nään ja mitä en, kuinka olen miettinyt pärjääväni lapsen kanssa. Oltiin nyt liikkeellä esikoisen tiimoilta. Kerroin alussa toivovani isompaakin perhettä, mutta siihen emme takertuneet sen enempää. Lopputulema oli se, että hän oli huolissaan lapsen turvallisuudesta. Jos minulla ei olisi näkövammaa, kaikki olisi ok, eikä tässä olisi mitään ongelmaa. Mutta koska tilanteeni on nyt tämä mikä on, täytyy kuulema vielä miettiä ja jutella lääkärin kanssa asiasta tarkemmin, he sitten yhdessä päättävät mihin ratkaisuun päätyvät. Jos olisin parisuhteessa, ei tämä olisi mikään ongelma myöskään siinä tapauksessa. En tiedä ollenkaan tulevasta, mitä seuraavana tapahtuu. Ensikäynti on viikon päästä torstaina. Sinne asti saan pyöritellä näitä ajatuksia päässäni aivan yksin. Ei ole ketään, joka käsittäisi huoleni ja pelkoni siitä, että jos en tulekaan saamaan omaa lasta.

Ymmärrän sen täysin, että lapsettomuusklinikoilla on velvollisuus varmistaa, että lapsi saa varmuudella kasvaa kaikin puolin tasapainoisessa ympäristössä niin, että kaikki tarpeet on täytettävä ja taattava turvallisuus, niin fyysinen kuin henkinenkin hyvinvointi. Jo laki vaatii ja velvoittaa tähän. Kyllä jokainen hoitohenkilökuntaan kuuluva haluaa hoitaa työnsä mahdollisimman hyvin, ja tehdä oman osuutensa sille, ettei yksikään lapsi joutuisi syntymään vääränlaisiin olosuhteisiin. Ymmärrän, että minun on selvitettävä asioita ja kerrottava tilanteestani, vastailtava monenlaisiin kysymyksiin ja oltava jo aiemmin miettinyt näitä kysymyksiä. Myös tätä turvallisuuskysymystä. Ja olenhan minä sitä miettinyt. Sitä ja paljon muuta. Mutta kun ihan yleisesti puhutaan tulevien lasteni turvallisuudesta, se vain jotenkin tuntuu... No, vaikealta ymmärtää. Tuntuu, kuin lapseni olisivat vaarassa kanssani. Ei lapsen kuulu tuntea oloaan turvattomaksi oman äitinsä läsnäollessa. Enkä minä halua olla sellainen äiti. Enkä ole. Olen aina yrittänyt selittää asiaa epäileville ihmisille sitä, etten ole joka tilanteessa yksin. Kotimme voin aina järjestellä niin, ettei pikkuinen saa esimerkiksi pieniä tavaroita suuhunsa ja tukehdu niihin. Voin laittaa pienet esineet, kuten korut ja hiuspinnit, lääkkeet, pesuaineet ja muut vaaratekijät yläkaappeihin, ettei niihin taatusti tule ylettymään ihminen, joka on vielä siinä iässä ettei itse ymmärrä varoa. Huonekalut voi tarvittaessa laittaa toisella tavoin kuin ne nyt ovat. Tätä en ole kamalasti miettinyt, koska tiedän, että näkökykyni riittää sisätiloissa siihen, että pystyn erottamaan sen, milloin lapsi kiipeää paikkaan, johon ei ole mitään asiaa mennä turvallisuussyistä. Erotanhan kissatkin, vaikka ne ovat kooltaan reippaasti pienempiä. "Entä jos se syö leikkipuistossa hiekkaa vatsansa täydeltä?" Siihenkin on olemassa ratkaisu. Siinä vaiheessa, kun lapsi ei vielä ymmärrä tämänkin olevan haitallista, eikä yhteinen kieli vielä sanallisesti pelaa, voimme aivan hyvin ulkoilla niin, että mukanamme on joku toinen, jolla silmät toimivat, taikka yksin niin, että lapsi on rattaissa. Pelkät vaunulenkit eivät tietenkään riitä, myös muulla touhuamisella ja liikkumisella on suuri merkitys sitä enemän, mitä isommaksi lapsi kasvaa. Sitä varten meillä johonkuhun vammaryhmään kuuluvilla äideillä on oikeus avustajaan. Sitä myös minä olen aikonut käyttää ainakin siihen asti, kunnes kumppani astuu mukaan meidän kuvioihin. Muistanpa Ylellä myös noin kymmenisen vuotta sitten esitetyn ohjelman, jossa sokeat vanhemmat veivät lapsensa leikkipuistoon niin, että lapsi aina vastasi, kun vanhemmat huhuilivat, näin he tiesivät missä hän liikkuu. Keinoja on monia. Tiedän useita pyörätuoliakin käyttäviä äitejä, joilla on apunaan avustaja. Siinä ei ole mitään väärää, eikä sitäkään apua kannata torjua. Itse koen avustajan tarpeen varsinkin ainoana vanhempana ollessani tärkeäksi varsinkin niissä tilanteissa, kun vauvalle täytyy annostella joitakin nestemäisiä lääkkeitä, esimerkiksi vitamiinitippoja, joita olen kuullut vauvoille annettavan. Tai jos lapselle sattuu nousemaan ihottumaa, jota ei itse sormin tunne, tai muuta sellaista, jossa tarkka näkökyky on paikallaan. En ala käymään tässä nyt läpi kaikkea, mutta kaikkeen löytyy ratkaisu, joka takaa sen, että tasapainoinen kehitys voidaan turvata. Vaikkei sen pitäisi mennä niin, minusta silti tuntuu, että kun joku kyseenalaistaa vanhemmuuttani ja kykenevyyttäni siihen, tulee tunne, että olisin jollain lailla vajaakuntoinen tai että tilanteesta muokataan sellainen, ettei lapsen ole hyvä kasvaa luonani. Tiedän lähipiirissänikin näitä asenteita omaavia ihmisiä. Vammainen vanhempi on lähestulkoon yhtä kuin hiljaisuus. Vammaisten vanhemmuudesta ei juurikaan puhuta, siitä ei jaeta tietoa eikä sitä aina pidetä normaalina tai hyväksyttävänä. Tämän asian pitäisi ehdottomasti muuttua.

Tiedän, että saavatpa lapseni alkunsa mitä kautta hyvänsä, joudun todistelemaan kykyjäni vielä useaan kertaan. Neuvolassa, synnytyssairaalassa, uudestaan neuvolassa kun vauva on syntynyt, lääkärissä, sairaalassa jos sellaiseen joskus joutuisimme, päiväkodissa, esikoulussa, koulussa, ehkä vielä jopa silloin, kun lapset ovat jo aikuisia ja muuttaneet omilleen. Joudun kuuntelemaan samat laulut kerta toisensa jälkeen siitä, kuinka tämä kaikki ei välttämättä ole turvallista, kuinka en pysty tietämään missä lapseni liikkuu, kuinka lapseni eivät saa kaikkea tarvitsemaansa. Joudun selittämään äänihuuleni puhki aina vain uudestaan kaikki asiat ja kokemaan, kuinka osa uskoo ja ymmärtää, osa ei tahdo edes ajatella lasta minun lapsenani, koska se tekee liian pahaa ja päässä huippaa se kauhistuksen määrä. Olen tullut siihen tulokseen, ettei minun auta muu kuin tottua, kun kerta aion äitiyden tielle astua. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kuunnella samat litaniat, koittaa parhaani mukaan vastata ja työntää ikävimmät kommentit sitten toisesta korvasta ulos. Asia itsessään on minulle niin arka paikka, että se aina jättää jonkinlaisen jäljen, jos joku alkaa vähänkään epäillä äitiyttäni. Koska minä en mitään muuta niin paljon halua, kuin taata sen, että lapsillani olisi kaikin puolin hyvä elämä. Ja tiedän siihen myös pystyväni. En muuten olisi tässä. En kirjoittaisi tätä postausta, tai noita aiempia tätä aihetta koskien. Kuten jo aiemmin kerroin, kaiken tämän perhehaaveilun pohjana on alusta saakka ollut 100 prosenttinen rehellisyys itselleni. Se on runko, jonka vahvuus minun on ensin pitänyt varmistaa, ettei se petä. Vasta sitten olen voinut lähteä rakentamaan tulevaisuudensuunnitelmiani siihen ympärille. On pystyttävä katsomaan totuutta silmiin: Onko minulla todellakin se kaikki vaadittava kyky ja ne voimavarat, joita tällä taipaleella tarvitaan? En ole koskaan päästänyt itseäni sille tielle, että päällimmäisenä ja ainoana asiana tässä on se halu saada lapsi. Että minä haluan, minun on saatava hänet piittaamatta kaikesta siitä, mitä hän elämääni tuo ja selviänkö kaikesta kuten kuuluu. Kuin olisin ostamassa täydelliseltä tuntuvaa mekkoa, koska se vaan on niin ihana, mutta sovituskoppia ei ole. Viedään se kotiin ja sovitetaan, jos ei ole käypä päälle, joko jätetään kaappiin pölyttymään tai palautetaan kauppaan takaisin. Lapsi ei ole mikään testikappale, jolla kokeillaan, että josko se saattaisi onnistua. Nämä asiat on pohdittava tarkkaan ennen kuin edes alkaa pienokaisia pidemmälle harkita. Kukaan ei etukäteen tiedä, millaista äitinä oleminen on, ennen kuin sen itse saa kokea. Tiettyjä seikkoja on siitä huolimatta pystyttävä ottamaan huomioon jo paljon aiemmin. Varsinkin minun tapauksessani. En voi vertailla itseäni toisiin näkö- tai muihin vammaisiin. En voi ajatella, että no kun tuo toinenkin pärjää, niin kyllä sitten minäkin. Sille täytyy olla kestävämmät perustelut. Jokainen me olemme omia yksilöitämme vammoinemme ja ilman, ja jokaisen on pureuduttava suurimmaksi osaksi aina omaan itseensä, jostakusta toisesta toki joskus hieman esimerkkiä ottaen siinä extrana kun muu on kunnossa. Olen käynyt keskusteluja niin itseni, kuin myös sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat realistisia. Eivät yltiöpositiivisia koska on pakko, eivätkä myöskään äärimmäisen negatiivisia, joille kaikki on pelkkää sitä jyrkkää kaksikirjaimista sanaa: Ei. Ei ja ei. Oli kyse mistä tahansa, ei. Lopputulemana olen onnekseni päässyt siihen pisteeseen, jossa olen ymmärtänyt todella olevani valmis siihen kaikkeen. Niin valmis kun nyt kukaan voi etukäteen olla. Maailmassa on jo nyt liikaa lapsia, jotka kohtaavat jokapäiväisessä elämässään suurta pelkoa ja hätää, joilla ei ole juuri mitään iloa elämässään, ei ruokaa tai puhtaita vaatteita, saati lämmintä kotia, kattoa pään päällä tai edes pehmeää vuodetta johon voisi levähtää ja ummistaa silmänsä, nukahtaa turvallisin mielin ja herätä ilman, että ensimmäinen tunne on pelko, nälkä, ikävä tai mielessään kysymys jopa siitä, onko valjennut aamu viimeinen, jonka hän saa nähdä. En missään tapauksessa halua omaa itsekkyyttäni saattaa tähän maailmaan yhtään ainoaa lasta, jonka tietäisin joutuvan tuntemaan jotakin samaa siksi, että minä haluan, vaikkei turvallisesta elämästä olisi tietoa.

Mutta joo. Palatakseni varsinaiseen asiaan, en tosiaan tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Ensikäynti lääkärille on torstaina aamupäivällä. Siellä sitten taas selviää enemmän. En tiedä edes sitä, kuinka monta käyntiä minulla vielä on edessäni, ennen kuin lopullinen selvyys tähän asiaan saadaan. Melko hintaviahan nuo käynnit ovat, mutta haluan silti käydä vielä ensikäynnin ja katsoa, millaisia ehdotuksia heillä on minulle. On kuitenkin myönnettävä, että jos käyntejä tulee useampia ja lasku suurenee, enkä silti hoitoja lopulta saisi, kyllä se harmittaisi. Siinä tapauksessa joudun maksamaan samat summat toiselle klinikalle. Toki asia on eri, jos oikeasti saan jotain konkreettista vastinetta rahoilleni enkä pelkkää pohdintaa seuraavaa käyntiä ajatellen, mutta toivon totisesti, että tuo torstainen käynti antaisi nyt vastauksia, että tietäisin mitä on luvassa.

Kirjoitin myös aiemmin miehestä, joka lupasi luovuttaa minulle siittiöitä näihin vauvahommiin. En puhu nyt hänestä, joka teki oharit vaan siitä toisesta, joka oli vähän niin kuin varalla. Hän sitten ottikin yhteyttä myöhemmin ja pahoitteli, ettei päässyt aiemmin vastaamaan. Eli kaikki, myös näkövammani oli hänelle ok, vaikka alkuun muuta epäilin. Olen siis Setan suljetulla foorumilla, johon täytyy erikseen pyytää lupa päästä keskustelemaan, ja josta löytyy palsta, jossa voidaan etsiä luovuttajia sekä vanhemmuuskumppaneita. Olen saanut sitä kautta nyt myös pari vanhemmuuskumppanuusehdotusta. Olin jo ehtinyt olla yhteydessä klinikalle ja varata aikaa, joten nuo jutut ovat vielä auki. Katson ensin klinikkakortin loppuun ja jos sieltä ei mitään irtoa, tartun noihin ehdotuksiin ja otan paremmin selvää, millaiset tyypit siellä kirjoittelevat :) Nyt mennään kuitenkin näillä eteenpäin. Kovasti jo jännittää ja hieman stressaakin tuleva torstai. Mitä sitten tapahtuu, vai tapahtuuko mitään. Kuinka kauan tätä tilannettani vielä puidaan, ennen kuin edes jotain alkaa tapahtua. Uskon kyllä, että pian saan jo kysymyksiini vastauksia niin, ettei tarvitse hulluna miettiä miten tässä nyt käy ja miksi mitäkin ehkä voisi tapahtua.

Palailen asiaan taas pian :)