Muistetaan toisiamme lapsettomien lauantaina

Huomenna, 11. päivä toukokuuta vietetään lapsettomien lauantaita 26. kerran. Se on aina ollut äitienpäivää edeltävä päivä. Tapa muistaa meitä, joille taival äidiksi ei ole ollut ihan yksinkertainen ja helppo, jotka vielä kamppailemme oman äitiytemme saavuttamisen puolesta ja toki myös heille, jotka ovat taistelunsa läpi käyneet ja opettelevat nyt elämään sellaisen tulevaisuuden kanssa, jota eivät olisi toivoneet - lapsettomina. Se on meidän kaikkien oma päivämme.

Olen yrittänyt miettiä, kuinka itse päivään suhtaudun; kuinka sitä haluan viettää ja millaisia tunteita se herättää. Olen jo useampana vuonna aiemmin aina tuona päivänä muistanut ja tiedostanut lapsettomien lauantain ja sen merkityksen. Myös sen, että itsekin kuulun siihen joukkoon, jota varten se on olemassa, joita silloin muistetaan. En silti muista tunteneeni aiemmin juuri sinä hetkenä erityistä päivän tuomaa valtavaksi kasvanutta surua, en sen enempää iloakaan. Se on vain ollut päivä, jota olen viettänyt ihan tavallisesti ja ajatellut, että entä jos ensi vuonna äitienpäivä olisikin erilainen kuin huomenna.

Nyt en tiedä. Nyt tuntuu, että haluaisin tehdä jotakin. Viettää sitä jollakin erityisellä tavalla. Antaa tunteiden viedä mukanaan (Tunteet ovat toki vahvasti läsnä myös muutoin): Jos itkettää niin itken ja suren, jos tunnen lämpöä ja kiitollisuutta siitä, että juuri tämä päivä on olemassa jotta meitä muistetaan, hymyilen. Ehkä muistan itseäni jollakin pienellä herkulla joko lohduksi tai sitten vaikka vain kiitokseksi siitä, että olen vielä näinkin järjissäni vaikka on ollut todella rankkaa. Huominen sen näyttäköön millä mielin päivään heräilen.

Mutta muistetaanko meitä oikeasti. Kuinka moni tietää lapsettomien lauantain tarkoituksen tai on edes kuullut siitä. Päivä ei saa osakseen läheskään niin paljon huomiota kuin äitien- tai isänpäivä. Ehkä se on ainakin osin tietämättömyyttä. Ja kai myös sitä, etteivät ihmiset ehkä tiedä miten meitä kuuluisi huomioida ja muistaa. Niin, miten? En minäkään oikein tiedä. Tahaton lapsettomuus on arka, raskas ja kipeä asia, jota jokainen käsittelee omalla tavallaan. Se herättää niin paljon erilaisia tunteita riippuen siitä, missä vaiheessa kukakin tätä kriisiä elää. Ihan kaikki eivät välttämättä kaipaa mitään muistamista tai huomatuksi tulemista. Eikä sitä oikein voi tietää kuka mitäkin toivoisi. Kaikki eivät toki kaipaa mitään erityistä esimerkiksi äitienpäivänäkään, mutta se nähdään useinmiten kuitenkin tahatonta lapsettomuutta onnellisempana ja positiivisempana asiana, mikä on ihan todellistakin.

Mielestäni lapsettomien lauantain yksi tarkoitus on tuoda tahatonta lapsettomuutta esille puhumalla siitä - sen yleisyydestä, tunteista ja ajatuksista joita se tuo mukanaan, syistä, siis aiheesta kokonaisuutena. Vaikka siitä puhutaan nykyään jo melko avoimesti, tiedetään siihen liittyvistä asioista loppujen lopuksi vielä suhteellisen vähän. Olen tavannut hyvinkin paljon ihmisiä, joille lapsettomien lauantaista ja erilaisista lapsettomuuteen liittyvistä kiemuroista mainittuani he ovat olleet ennen juttutuokiota kaikesta täysin tietämättömiä. Se on itseni terapioimisen lisäksi syy, miksi itse koen tärkeänä kirjoittaa lapsettomuudesta näin julkisesti - vertaistuki ja yleisen tiedon jakaminen, vaikkakin aina täytyy muistaa että jokainen meistä on yksilö, ja meillä kaikilla on täysin omanlainen polkumme. Silti voimme usein samaistua toisiimme ainakin osassa asioista, toiset enemmän ja toiset vähemmän mutta samantyyppisiä tilanteita silti varmasti välillä koemme.

Vaikka liputankin avoimuuden puolesta, en missään tapauksessa tarkoita, että ihan jokaisen täytyisi alkaa kertoa tarinaansa henkilökohtaisine kokemuksineen koko maailmalle, ne kertovat jotka haluavat sen verran kuin kokevat tarpeelliseksi, eikä kenenkään ole pakko jakaa mitään jos sellainen ei tunnu omalta. Itse olen luonteeltani suhteellisen avoin ihminen, ja siksi näistä asioista kirjoittaminen ja puhuminen on luontevaa - joskin vedän kyllä yksityisyyden rajankin asioihin, jotka haluan pitää itselläni ja sitä rajaa en riko kun sen paikan olen määrittänyt.

Mutta vielä siihen muistamiseen palatakseni. Meidän omana päivänämme meille on tarjolla ainakin jonkin verran ohjelmaa. Kirkoissa pidetään tyhjän sylin messuja ja käsittääkseni luultavasti myös Simpukka Ry järjestää brunssin (Oliko se juuri lapsettomien lauantaina?). Silti voisi olla enemmänkin. Ihan muidekin tahojen puolesta kuin lapsettomuuteen liittyvien.

Musta on hienoa, että äitejä juhlitaan. Järjestetään bufeelounaita ja muita ihania tarjoiluja eri ravintoloissa ja kahviloissa. On jos jonkinlaista tarjousta ja kivaa ajanvietettä. Ja niin kuuluu ollakin. Vanhemmuus on tärkein lahja jonka ihminen voi elämässään saada, tai no mulle olisi - jollekin toiselle tärkeää voi olla jokin aivan muu, ja sitä kuuluukin juhlia. Itse en tällä hetkellä kykene juhlistamaan vastoittain äidiksi tulleita, en millään tavalla osallistumaan sellaiseen hetkeen tai edes muistamaan, sillä se sattuu niin ettei sen kivun voimaa sanotuksi saa. Mutta hyvillä mielin juhlin sekä omaani, että myös muita jo hieman varttuneempia äitejä, joiden lapset ovat jo aikuisia ja äitienpäivänvietto on hieman erilaista kuin mitä ehkä pikkulapsiperheissä.

Mutta miksi meille lapsettomille ei päivämme kunniaksi järjestetä samaa? Olisi ihanaa, jos edes pieni osa esimerkiksi ravintoloista / kahviloista muistaisi meitä samanlaisilla erikoistarjoiluilla. Lapsettomien lounailla ja muilla vanhempien päiviä vastaavilla tarjouksilla.

Idea voisi olla esimerkiksi se, että ravintolat raivaisivat päivästä aikaa vain aikuisille, jolloin sisään otettaisi ainoastaan täysi-ikään ehtinyttä väkeä. Tällöin voisimme esimerkiksi tavata vertaisiamme, mutta mikä tärkeintä, saisimme nauttia pöytien annista ilman että tarvitsisi pelätä milloin ovesta astuu sisään lastenvaunuja lykkivä äiti. Koska sellainen ihan oikeasti on tilanne, joka meistä monia satuttaa. Tällaisilta kohtaamisilta ei ymmärrettävästi voi normiarjessa välttyä, mutta lapsettomien lauantaisin olisi mahtavaa, että saisimme aikaa ja tilaa vain meille rentoutumiseen ja rauhalliseen nautiskeluun ilman väkipakolla nieltyjä kyyneleitä ja tarvetta juosta pois paikalta niin pian kuin mahdollista. Tai ettei tarvitsisi miettiä, ettei tahdo lähteä ulos kotiovesta, kun tahdosta riippumaton mielen laskuri summaa yhteen jokaiset vastaan tulevat vaunut ja vatsat, kunnes se ei enää pysy laskuissa ja mieli on aivan riekaleina. Ainakin minua lämmittäisi kovasti tällainen huomaavaisuus tällaisena päivänä. Tavallaan ymmärrän, ettei asiakkaita voi ikään katsoen sulkea ulos koko päiväksi, mutta edes muutama tuntikin vain meille aikuisille olisi jo riittävän verran - siinä tuskin minkään paikan talouspuoli kaatuisi ja asiakkaita olisi varmasti.

Mutta näitä me jäädään - tai ainakin minä jään - odottamaan, aika näyttää olisiko tällaiselle kysyntää ja voisiko idea toimia käytännössä. Joka tapauksessa haluan toivottaa hyvää huomista päivää ja lapsettomien lauantaita kaikille joita se koskettaa. Voimia, mutta myös ihania rentoutumisen hetkiä ja tilaa omille tunteille ja ajatuksille. Haluan rohkaista kaikkia tahattomasta lapsettomuudesta kärsivien läheisiä olemaan tukena ja läsnä silloin kun sille on toivomusta ja tarvetta. Kuljetaan yhdessä eteenpäin ja pidetään huolta toisistamme. Kiitän myös Simpukan Facebook-ryhmän porukkaa, joilta olen saanut tukea taipaleelleni jo vuoden verran. Olette korvaamaton, kultaakin kalliimpi vertaistuki, ja ehdottomasti aion jatkaa ryhmässä myös jatkossa, parhaani mukaan myös teitä matkallanne tukien. Toivon sydämestäni, että musta olisi apua myös teille ja kaikille muille jotka kuuntelijaa kaipaavat. :)

Lääkäri- ja sairaanhoitajakäynnin saldoa

Pääsin vihdoin viikko sitten lääkärille. En muista milloin olisin viimeksi käynyt terveyskeskuslääkärillä, se hetki taitaa ulottua jonnekin lapsuuteen saakka. Jännitti mennä. Jännitin kun en tarkalleen tiennyt mitä tapahtuu tai millainen ihminen siellä on vastassa. Mutta turhaan. Kaikki soljui eteenpäin oikein hyvin.

Uumoilin etukäteen mulle varatun ajan olevan pituudeltaan noin parisenkymmentä minuuttia. Yllätyin kuitenkin positiivisesti kun huoneesta ulos astuessani vilkaisin kelloa ja huomasin käynnin kestäneen tunnin verran. Aika kului niin nopeasti siinä jutellessa. Käytiin ensin läpi vähän labratuloksia. Kerroin hedelmöityshoidoissa suositeltavista kilpirauhasarvoista ja ferritiinistä. Jälkimmäisen osalta sain ohjeeksi syödä Obsidania joka toinen päivä noin puolisen vuotta jonka aloitinkin lauantaina. Kilpirauhasen osalta lääkäri halusi kontrolloida sen vielä touko- kesäkuun vaihteessa ja tsekata sieltä jotain muitakin arvoja ennen lääkityksen aloittamista, ettei sen korkeampi arvo johtuisi stressistä, kun niissä kuulema on vaihtelua ja jos se vielä näyttää olevan koholla aloitetaan lääkitys. Tätä vähän ihmettelen, koska A) arvo oli jo reilu vuosi sitten 4,1 ja B) jos kohonnut lukema johtuu esimerkiksi stressistä mitä lääkäri mietiskeli, se ei taatusti laske - olen niin stressaantunut hoitojen jatkosta ja niistä psykologian pääsykokeista, jotka kolkuttelevat jo kohta ovella.

Täyteltiin mielialakysely, jonka olen jo joskus aiemminkin täyttänyt. Eikä sieltä parhaat mahdolliset pisteet tullut mitä en ihmettele, sillä viime aikoina kuluneet päivät ovat olleet kaikkea muuta kuin helpot ja valoisat. Puhuin lääkärille näistä olotiloista ja lapsettomuuden tuomista ajatuksista ja tunteista, niistä negatiivisista ja kamalista, joita kaikki eivät pysty ymmärtämään ja joita liian monilla on tapana tuomita ja arvostella. Jännitin millaista vastaanottoa nyt niille saan, mutta halusin olla rehellinen enkä esittää että kaikki on niin helvetin hienosti ettei tässä ole kuin askeltaa hymy korvissa vaan.

Mutta lääkäri suhtautui hyvin ymmärtäväisesti. Hän vahvisti sen mitä olen itsekin itselleni hokenut, ettei minun ole mikään pakko yrittää hammasta purren olla onnellinen muiden puolesta jotka tässä sen onnen kohtaavat, jos en siihen mitenkään pysty ja väkinäinen pinnistely kerää vain enemmän pahaa oloa. Ei ole pakko väkisin tavata muiden lapsia jos tapaamiset aiheuttavat enemmän ahdistusta kuin hyvää mieltä - enkä niistä hyvää mieltä saa laisinkaan. Kerroin kuinka vihaan omaa kehoani, koska se ei ole suostunut käynnistämään raskautta eikä antamaan minulle sitä joka on tärkein tavoitteeni, unelmani ja tässä elämässä merkityksellisintä. Lääkäri yritti lohduttaa, etten voi sille mitään, etteivät epäonnistumiset ole minun syytäni. Ja tottahan se on, minä en voi näille mitään. En silti ole tällä hetkellä minkäänlaisissa väleissä kehoni kanssa, sen verran monta kertaa se on minut pettänyt ja hakannut mieltä pirstaleiksi.

Lähtiessä sain kolme reseptiä. Ensimmäinen tuli melatoniiniin että saisin nukuttua paremmin. Toinen tuli Propraliin, jonka pitäisi auttaa sydämen muljumiseen ja auttaakin muuten hyvin. Kolmas onkin sitten sellainen lääke johon en olisi uskonut tällä taipaleella joutuvani turvautumaan. Sain reseptin rauhoittavaan, jota voin ottaa niinä kaikkein helvetillisimpinä hetkinä. Mielialalääkettä lääkäri ei suositellut, sillä jos satun tulemaan raskaaksi se täytyisi lopettaa ja siitä voi mahdollisesti tulla vieroitusoireita joskin jotkut kyllä käyttävät jotakin tiettyä lääkettä myös raskausaikana. Olin tästä samoilla linjoilla. En ole mitenkään erityisen halukas aloittamaan masennuslääkettä, sillä mielestäni tässä on omalla kohdallani kyse asiasta, jota tulisi hoitaa käsittelemällä sitä keskusteluavun- tai terapian muodossa, eikä vain lievittää oireita. En myöskään halua ottaa riskiä, että sellainen vaikuttaisi negatiivisesti hedelmöityshoidoissa tarvittavien lääkkeiden vaikutukseen. Käytän jo nyt niin paljon lääkkeitä (hoitoihin liittyvät lääkkeet, rautalääkkeet, mahdolliset kilpparilääkkeet) verraten siihen etten normaalisti käytä yhtään mitään, etten haluaisi lisätä tuohon arsenaaliin enää yhtäkään pilleriä ellei ole aivan pakko. Yritän pärjätä näillä, enkä pelkää ottaa rauhoitusta purkista jos ja kun taas tulee olo että sydän joko pysähtyy tai hakkaa itsensä ulos sisuksistani surun voimasta.

Kipaisin maanantaina myös psykiatrisen sairaanhoitajan juttusilla. Ja on pakko todeta, etten ihan hirveästi saanut tuosta käynnistä irti. Alkuun käytiin läpi taustatietojani; asuinpaikkaa, edellistä asuinpaikkaa, perhettä, perheenjäsenten ikää ja opiskelutilannetta ja lopulta hoitojen taustoja ja vähän lapsihaavetta muutenkin. Sain käynnillä ohjeeksi tehdä mindfulness-harjoituksia ja korjata unirytmini. Yritin sanoa, etten pysty nukkumaan, että uni tulee vasta aamuyöstä enkä oikein tiedä mitä pitäisi tehdä, muttei siihen oikein muuta keinoa ollut kuin melatoniini. Ja ihmisten ilmoille on vain lähdettävä muuloinkin kuin niinä kertoina kun on pakko, vaikka siellä niitä lastenvaunuja liikkuu, oli se kuinka ahdistavaa tahansa ja mitä pidemmälle sitä lykkää sitä vaikeampaa se on.

Varattiin vielä yksi uusi aika toukokuun lopulle, mutta siinäpä se oikeastaan oli. Lopuksi hoitaja totesi ettei hän oikein tiedä miten muuten hän voisi tässä tukenani olla. Jäi vähän sellainen olo, että nuo samat asiat osaisi sanoa minulle kuka tahansa, ja on sanonutkin mindfulnesia lukuunottamatta. Toisaalta en tiedä mitä muuta hän olisi voinut sanoa tai tehdä. Mitä muuta tässä kukaan voi sanoa tai tehdä. Joku suosittelin Simpukan ryhmässä lapsettomuuteen perehtynyttä psykologia / psykoterapeuttia, heillä yleensä löytyy keinonsa näiden asioiden käsittelyssä.

Menisin mielelläni, itseasiassa tiedän yhden psykologin joka työkseen tapaa paljon juuri näiden asioiden kanssa kamppailevia asiakkaita ja tietää varmasti tarkalleen, kuinka raskaista ja kipeistä, arkielämää merkittävästi kuormittavista asioista lapsettomuudessa on kyse ja siitä, millaisia ajatuksia ja tunteita se herättää. Varaisin ajan heti, mutta taloudellinen puoli tulee vastaan; pudjetti ei riitä jos meinaan jatkaa lähiaikoina hoitoja. En voi kuvitella vaihtoehtoa, jossa laittaisin hoidot pidemmälle tauolle. Nyt on vain päästävä eteenpäin ja katsottava mitä tapahtuu vaikka ymmärrän myös sen, miten äärimmäisen tärkeää henkisestäkin jaksamisesta on huolehtia.

Nämä on niin herkkiä asioita. Olin eilen illalla jo kirjoittamaisillani klinikalle sähköpostiviestin että auttakaa nyt joku... edes jotenkin. Etten kestä enää. Mutten kirjoittanut. Sielläkin pääsee juttelemaan psykoterapeutille mutta sekin maksaa. Kaikki maksaa, jokainen risaus kun mennään yksityisen puolen oville koputtelemaan. Ymmärrän toki että jokainen haluaa ja tarvitsee palkan työstään, se on selvä ja niin sen kuuluu mennäkin. Olen vain niin epätoivoinen, hädissäni ja peloissani.

Jos tässä käy pahin mahdollinen loppu. Jos tämä ei ikinä koskaan onnistu vaikka tehtäisi mitä tahansa. Jos kaikki vain valuu hukkaan... Voimat, rahat, aika, kaikki. Rukoilen että joku ihminen tai taho tai kuka tahansa voisi auttaa edes jotenkin. Tämä on niin raskasta kaikki, ihan kaikki...

Sydämessä kiertää

Usein sanotaan, että tuntuu niin ettei sydän kestä. Olen käyttänyt tuota sanontaa joskus itsekin: Sydän särkyy, sydämeen sattuu, tuntuu että sydän pysähtyy. Aiemmin ne ovat olleet vain henkisen puolen kipuja, mutta nyt tiedän miltä tuntuu kun sydämessä kiertää oikein kunnolla.

Viimeisimmän epäonnistuneen hoitokierron jälkeen, heti samana päivänä kun totuus löi jälleen päin näköä, aloin tuntea kummallisia tuntemuksia sydämessä. Ei pelkästään mitään henkistä kipua - sitähän tässä on podettu jo monta vuotta. Nyt ne olivat ihan fyysisiä; painon tunnetta rintakehällä ja sydämen sykkeen vaihtelua ja kummallista muljumista. Kuulostelin niitä ja ajattelin, että varmaan ne liittyvät vaan johonkin ihan tavalliseen, eikö niitä ole kaikilla joskus?

Päivät kuluivat, ja aloin laittaa merkille, että aina kun henkinen paha olo vyöryi kunnolla päälle alkoi sydänkin reagoida. Muuten se ei ole tehnyt olemassaolostaan sen suurempaa numeroa. Huonovointisuus ja ahdistus tulevat aaltoina - ne ovat läsnä jatkuvasti, mutta välillä niin lujina etten voi kuin maata paikoillani ja antaa surun vain tulla ja jäytää jokaista solua. Ja kun niin käy, sydän on kärppänä mukana ja lähtee laukkaamaan tahtoen repiä itsensä ulos rinnasta ja singahtaa lentoon.

Viikko sitten koin pahimmat rytmihäiriöt ikinä. Ne alkoivat iltapäivällä, jatkuen iltaan ja pahenivat kun yö lähestyi. Makasin sängyssä ja mietin, missä menee raja kun täytyy soittaa ambulanssi. Pelkäsin jokaista uutta sydämenlyöntiä ja odotin milloin menee taju. Ja ehdinkö soittaa apua ennen kuin se tapahtuu. Yritin rauhoitella mieltä; ei hätää, kyllä tästä selvitään, ei hätää... Ja kun mieli ei rauhoitu, niin sydänkään ei sitä tee. Kuulun siihen ihmisjoukkoon, joka menee lääkäriin vasta äärimmäisen pakon edessä. Ympärilläni olevia ihmisiä osaan kyllä hätyyttää tohtorin pakeille pienimmänkin vaivan tullessa ja eläinlääkäri saa soiton välillä ehkä vähän turhankin pikkuruisista jutuista, mutta jostain syystä omat vaivat on helpompaa sivuuttaa.

Odotin ja kärvistelin ja toivoin että selviän. Aamuyöstä jyskytys alkoi helpottaa. Jossain vaiheessa sain unta ja mietin ennen nukahtamista, että ehkä nukkuessa kun en tunne henkistä pahaa oloa sydänkin rauhoittuu. Ja rauhoittuihan se. Aamulla herätessä lyönnit olivat normaalin tasaiset. Tuon jälkeen pientä muljumista ja lyöntitahdin vaihtelua on ollut, muttei onneksi noin suuressa mittakaavassa.

Keskiviikkona piti olla aika psykiatrian sairaanhoitajalle terveysasemalle. Aamulla kun olin jo lähdessä ulos ovesta, soitettiinkin terveysasemalta ja kerrottiin että hoitaja on poissa tänään ja aika joudutaan perumaan. Se siitä. Olin jo varautunut ja valmistautunut siihen, että saan purkaa tätä tuskaa jonkun ammattilaisen kanssa ja odotin saavani jotakin apua - jos nyt kukaan voi tälle asialle mitään tehdä. Suunnitelman romuttuminen toi taas pahan olon pintaan vahvempana ja sydän alkoi hakata. Eihän näille peruutuksille ja poissaoloille tietenkään mitään voi, niitä sattuu joskus.

Tänään sain sitten uuden ajan reilun viikon päähän. Hoitaja soitti ja kysyi miten olen nyt voinut. Kerroin rehellisesti, etten voi hyvin ja viimeaikoina on ollut todella raskasta. Hän sanoi että äänestänikin kuulee etten voi hyvin. Onneksi lääkäriaika on siinä välissä. Pääsen käsittelemään näitä juttuja jonkun kanssa, ja toivottavasti saan lääkeasiat kuntoon myös raudan ja kilpirauhasen osalta. En elä helppoja aikoja nyt, lapsettomuus koettelee julmasti ja kipeästi enkä tottapuhuen tiedä miten tämän asian kanssa pärjään. Jatkuvasti pelottaa, jos se ei koskaan onnistu. Kukaan ei voi luvata mitään. Jos tämä epäonnistumisen kierre vain jatkuu ja jatkuu eikä syliin koskaan saada muuta kuin tyhjää tyhjän jälkeen. On niin vahva tunne siitä, että tämä tulee päättymään juuri niin. Ja pelkään ettei se ole pelkoa vaan aitoa kaiken jo ennalta kertovaa vaistoa, joka yrittää saada minua valmistelemaan itseäni siihen jo nyt.

Kun jaksaisin keskiviikkoon, niin silloin todennäköisesti selviää edes jotain. Jos ei muuta niin toivottavasti saan edes ne lääkkeet. Tämä on niin raskasta. Tai rankkaa. Sana raskas liippaa liian läheltä sanaa raskaus ja sitä en halua edes ajatella. Se ei koske minua mitenkään. Se koskettaa niitä onnellisia (Vaikkei se automaattisesti ihan jokaiselle tietenkään ole onnenpotku), ei minua. Sattuu. Sattuu niin etten enää ihmettele jos sydänkään ei kestä.

Labratulospohdintaa

Kävin viime maanantaina labrassa otattamassa lääkärin määräämät verikokeet, joita olikin melkoinen litania. Suurin osa; maksat, munuaiset, verensokerit jne olivat arvoiltaan mainiot, mutta jotain pientä heittoa toki löytyi joskaan ei ehkä ihan sellaista mikä voisi välttämättä ainakaan täysin selittää nämä epäonniset hoitoyritykset.

Lääkäri oli kirjannut D-vitamiinin olevan selkeästi matalan, sekä b12-vitamiinin ihan siinä rajalla, kuitenkin se on viitearvojen sisällä, mut tarkkoja arvoja en tähän hätään muista. Koskaan en ole eläessäni syönyt d-vitamiinia purkista. Se ehkä selittänee jatkuvan väsymyksen ja ajoittaisen heikkovointisuuden ja huimauksen. En ole myöskään sitä auringossa pitkiä aikoja kerrallaan viihtyvää tyyppiä, joten en ihmettele että arvot heittää. Se, onko sillä sitten tekemistä lapsettomuuden kanssa - en tiedä. Raskausaikanahan D-vitamiinin riittävä saanti on tärkeä juttu, joten voisi näin maalaisjärjellä kuvitella että jos ja tässä tapauksessa kun elimistöllä ei ole sitä mistä ottaa, sylkee se mieluusti pihalle kaiken sellaisen joka sitä vaatisi vielä lisää. No, mee ja tiedä.

Olin vähän pettynyt siitä, ettei ferritiini ollut kovinkaan matala, sillä sitä vähän olin toivonut josko siitä olisi saanut edes osasyyn tälle tilanteelle. Arvo siinä oli 51 ja kilpirauhasessa 3.jotain. Hedelmöityshoidoissa kilpirauhasen tulisi olla kuulema maksimissaan kaksi, eli heitto siinäkään ei ole mikään hirvittävä.

Eli ei noista labroista selkeää vastausta kai saanut, tai minä en ainakaan niistä juuri viisastunut eikä omaan järkeen käypää varsinaista syytä sieltä löytynyt, paitsi tuo D-vitamiinin puute jos sillä nyt on merkitystä. Onhan tämä tietenkin vaan tällaista itsekseen pohdintaa, ja voihan olla että lääkäri ammattilaisena selittää asioita vielä vastaanotolla tarkemmin ja löytää jotain huomioita joita en itse edes osaa ajatella. Aion kysellä kuitenkin kilpirauhaslääkereseptin perään, josko se saataisi sinne alle kahteen. Kaikki täytyy tehdä, olkoonkin ettei sillä juuri ole väliä kun heitto arvossa on niin pieni. Klinikan oma lääkäri aikoinaan kilpparikokeen jälkeen sanoi, ettei silloinen 4.1 arvo ole huono, ettei siitä kannata huolehtia eikä hoidot siksi epäonnistu, mutta kirjoitti Thyroxin-kuurin jonka söin. Noissa kilpirauhashormoneissa on käsittääkseni sellainen hankaluus, että jos ei lääkettä käytä jatkuvasti niin arvot helposti pompsahtaa takaisin lähtöruutuun tai lähelle sitä.

Itse mieluusti korjaisin noita heittäviä arvoja, mutta katsellaan nyt mihin kaikkeen lääkäri alkaa reseptejä kirjoittamaan. Rautalisäkään ei olisi pahitteeksi, yritän nyt tarttua toivoon, että jos ferritiiniä saisi vähän nostettua niin siitäkin voisi olla apua, osalla se huitelee jopa yli sadan. Ahdistaa mietiskellä näitä juttuja yksin. Tahtoisin jo päästä lääkärin pakeille käymään läpi tätä kaikkea. Vitamiineja toki voisi ruveta jo tankkaamaan. Jos teillä on suositella hyviä vitamiinivalmisteita niin laitattehan niistä vinkkiä kommenttiboksiin :)

Aina tulee uusi joku

Kaikki eivät saa koskaan lapsia. Eivät saa vaikka kuinka yrittäisivät. Aina tulee uusi joku, joka joutuu vastaanottamaan sen kipeän osan, koko loppuelämän muuttavan ja sydämen pirstaloivan uutisen elämässään. Se ihmisvirta ei koskaan lopu. Aina tulee lisää, pienenä purona - suurimmalla osalla tarinoista on kuitenkin onnellinen loppu - mutta tulee kuitenkin. Siitä joko selviää tai sitten ei, mutta se osa on ja pysyy ihmisessä jos niin on käyvä. Eivätkä mitkään maailman voimat pysty sitä muuksi muuttamaan.

"No sitten se on niin. Kaikki eivät saa lapsia koskaan".

Tämä on totta. Se on yksi julmimmista asioista mitä luonto voi ihmiselle tehdä.

Mutta miten sellainen voi olla kenenkään mielestä järkeenkäypä lohtu? Kuinka kukaan voi kuvitella, että asian esiin tuominen auttaisi jaksamaan eteenpäin ja suhtautumaan lapsettomuuteen ja jatkuviin pettymyksiin kevyemmin. Pitäisikö sen auttaa varautumaan siihen mahdollisuuteen, että tiedostaisin jo nyt niinkin voivan käydä ja tehdä mahdollisesta lopullisesta lapsettomuudesta sormia naksauttamalla täysin hyväksyttävä asia, koska niin käy muillekin enkä ole ainoa?

Nyt, kun viimeisimmän pettymyksen varmistumisesta on kulunut pian viikko, olen saanut onnekseni puhuttua asioista jonkin verran läheisteni kanssa, ja sitä kautta olen saanut myös niitä lohdutuksen sanoja pitkin viikkoa. Suurin osa niistä on ollut lämpimiä ja välittäviä. Moni tietää ja ymmärtää, ettei oikein mikään vie kipua pois, mutta he ovat kuitenkin yrittäneet olla kuuntelevana korvana. Mä olen niin pahoillani. Tiedän ettei tässä voi oikein mitenkään auttaa, mutta sanot jos vain on mitään mitä voisin tehdä. Olen tukena. Tiedän ettei sitä (lasta) voi luvata, mutta toivon niin että kaikki vielä kääntyy parhain päin, että susta tulisi vielä äiti.

Vaikkei mikään tätä tilannetta muuta, tuntuu silti hyvältä tietää, että jos vain olisi jotain tehtävissä, auttavia käsiä olisi lähellä. Ja ylipäätään se, että joku vain myötäelää mukana ja toivoo sydämessään kaiken järjestyvän.

Mutta sen hokeminen, että kaikki voi murtua lopullisesti ja pahin mahdollinen tapahtua on kuin lappaisi lisäpainoa kivirekeen, joka jo nyt on niin painava ettei askel sen kanssa meinaa jaksaa. Haluan kuitenkin uskoa, etteivät ihmiset aina töksäyttele ollakseen tarkoituksellisesti perinpohjin ilkeitä, vaan kaikki eivät vain osaa valita sanojaan oikein tai ole niin empaattisia kuin toiset.

Vaikka pelkään sitä eniten maailmassa. Viime aikoina olen itkenyt päivittäin ja pelännyt niin ettei sydän kestä ja muistellut niitä hetkiä, jolloin jo 16-vuotiaana ensimmäistä kertaa istuin hiljaa omassa kuoressani jostain sisältä kumpuavan pelon kanssa miettien, entä jos jäänkin lapsettomaksi, ja nyt pelännyt niiden aiempien pelkojen liittyvän todelliseen...

...En aio päästää irti. Minä en suostu luopumaan siitä mikä on ollut selvää jo silloin kun itsekin olin vasta lapsi; mahdollisuudestani olla äiti. Minulla on vielä alkioita, pakkasessa 22 mahdollisuutta. En suostu ottamaan lopullista lapsettomuutta osaksi minua. Taistelen tästä kaikesta, onnestani valtavasta pelosta huolimatta niin kauan kuin pienikin voimanripe minussa elää. Kukaan ei vie minulta toivoa tai sulje tietä joka vielä on olemassa. Tiedän, että mitä enemmän aikaa kuluu, sitä heikommin uskon enää onnistumiseen. Mutta toivo on ja pysyy. En välitä rahasummasta, joka nousee yritys yritykseltä aina vain suuremmaksi - se on menettänyt merkityksensä jo ajat sitten. En välitä kuinka paljon kroppa joutuu sietämään eri lääkityksiä. Väliä on vain sillä, että saan vielä toivomani. Se on ainoa asia joka tässä kaikessa merkitsee ja jonka vuoksi minun on toimittava.

Olisi edes joku jota syyttää kaikesta

Niin se on, että ihminen kyllä tuntee kroppansa ja sen, mitä sen tietyt merkit milloinkin enteilevät ja tarkoittavat. Tai ainakin minä tiedän. Tälläkään kertaa en erehtynyt.

Menin maanantaiaamuna sovitusti klinikalle verikokeeseen. Koko reissu on muistikuviltaan aika hämärä, sillä olin nukkunut edellisen yön niin huonosti, vain muutaman tunnin ja mieli oli muutenkin synkistä synkin.

Huoneeseen astuessani hoitaja totesi: "Niin säkö olit nyt tehnyt positiivisen raskaustestin?". Ehkei hän muistanut miksi tulin veritestiin niin ajoissa. Ei hän pahalla kysynyt. Mutta kysymys sattui. Se sattui niin että sain pidätellä itseäni tosissaan etten kääntynyt takaisin ja häipynyt ulos koko rakennuksesta samantien. En ole koskaan eläessäni saanut testitikkuun kunnollista plussaa, en koskaan.

Hoitajan etsiessä suonta ja touhutessa vieressä purin hammasta ja toivoin koko homman olevan ohi niin pian kuin mahdollista. Halusin pois. Sain vain sanotuksi, ettei siellä mitään ole, muuta en pystynyt. Homma oli äkkiä paketissa ja tulos luvattiin soitella iltapäivällä. Kyyneleitä nieleskellen poistuin huoneesta, kävelin käytävän päähän ja hissiin taakseni katsomatta. Iltapäivällä sitten hoitaja soitti. En enää muista mitä hän sanasta sanaan sanoi, kuinka kertoi tuloksen. Mutta nollaa se näytti ja romahdin puhelun jälkeen vielä kerran vaikka olin käsitellyt asiaa jo monta päivää aiemmin.

Olisi edes joku jota syyttää kaikesta. Joku jolle raivota ja jonka niskaan kaataa tämä paska että helpottaisi eikä sekään sitten lopulta auttaisi mitään. Syyllisen etsiminen on typerää ja turhaa, koska sellaista ei todellakaan näissä kuvioissa ole. Mikään tässä ei ole kenenkään vika. Ei lääkäreiden, hoitajien, läheisten, naapurin, kaverin sedän serkun kummin kaimojen, ei kenenkään. Paitsi tämän mihinkään suureen ja merkittävään kykenemättömän kroppani. Se petti minut taas. Se sylki kaiken ulos ennen kuin mitään ehti edes alkaa.

Tai sitten se on se lääke. Lutinus. Se petti ja antoi uuden kierron tulla ennen aikojaan. Kaikki olisi ehkä voinut onnistua, jos se olisi toiminut kuten sen olisi kuulunut toimia. Näitäkään asioita ei tiedä etukäteen. Jokaisessa lääkekokeilussa on aina ensimmäinen kerta, ja se kerta voi joko sujua tai sitten lääke ei vain ole oikea tai sen annos on epäsopiva. Seuraavassa siirrossa vaadin annoksen nostoa ja vaihtoa takaisin Lugesteroniin mikäli ei ole onnistumismahdollisuuksien kannalta merkitystä sillä kumpaa keltarauhashormonivalmistetta käytetään. Lugesteronissa on olemassa myös 200 mg kapseli samassa, Lutinuksessa ei. Lugesteronin käyttö tulisi laskujeni mukaan hieman edullisemmaksi kuin Lutinuksen, varsinkin suuremmilla annoksilla. Yritän taivutella lääkärin kirjoittamaan myös kortisonia kiinnittymisen tueksi. Pakkohan tässä on jotain tehdä. Aivan pakko.

Onneksi sain terveysasemalta lääkäriajan, joskin se meni vasta huhtikuun puolelle. Eivät luultavasti pitäneet tätä henkistä puolta niin akuuttina, että lääkärille pääsisi aiemmin. Mutta psykiatrisen sairaanhoitajan yhteystiedot sain ja tiedon että sinne voisi päästä juttelemaan jo ennen lääkärin vastaanottoa. Aion ehdottomasti mennä, vaikka vähän jännittää kuinka siellä tahatonta lapsettomuutta käsitellään. On pakko saada jutella näistä jonkun ammattilaisen kanssa, kukaan tuskin loputtomiin jaksaa ilman keskusteluapua tällaista taakkaa harteillaan kantaa. En minä ainakaan.

Terveyskeskuslääkäri laittoi sähköisen asioinnin kautta viestin, jossa kertoi laittaneensa lähetteet perusverikokeisiin. Kävin mielenkiinnosta vilkaisemassa lähetettä omakannasta. Sieltäpä löytyikin pitkänpitkä lista eri verikokeista, joiden lyhenteistä en ymmärtänyt puoliakaan. Sen verran sain niitä googletettua, että ainakin ne sisälsivät maksakokeita, vitamiinitsekkauksia ja tietenkin kilpirauhaskokeet sekä yllätyksekseni myös ferritiinikoe. Ferritiinistä olen lukenut paljon, kuinka siihen ei lähetettä helpolla terveyskeskuksista irtoa. Siksipä olin varautunut jo mittauttamaan sen yksityisellä puolella, sillä se on pakko saada tietää, edes oman mielenrauhan vuoksi. Mutta sain sen sen enempää vaatimatta, kerroin vain väsymyksestä (josta valitin täälläkin jo varmaan parisen vuotta taaksepäin), hiusten lähdöstä, huimauksesta ja turhan helposti hengästymisestä. Ei siihen muuta tarvinnut.

Nyt vaan mennään näillä eväin eteenpäin. Täytyy yrittää saada arki taas soljumaan edes jotenkin ja alkaa suunnitella seuraavaa siirtoa ja miettiä, milloin olisi siihen taas mahdollisuus. Helppoahan tämä ei todellakaan ole, mutta koitan vain selvitä päivä kerrallaan. Toivottavasti keskusteluavusta on apua, ja toivottavasti lääkäri keksii myös jotakin helpotusta oloon. Ainakin tällä hetkellä on tunne, että hätäni on otettu vakavasti ja minua halutaan auttaa kaikin mahdollisin keinoin. Ehkä se vielä joskus taas tästä...

Kipu, verihyytymät ja ne jatkuvat kyyneleet

Vaikka käyn kai vielä maanantaina verikokeessa, niin voin varmuudella todeta että tämä oli nyt tässä. Ei lopullisen tuomion toteamiseen enää veritestiä tarvittaisi, mutta sama se, kaikki on yhtä turhaa ja samantekevää.

Vuoto ei ole mitenkäänpäin vähentynyt, pikemminkin sitä on jo enemmän. Hyytymien ja alavatsakivun kera. Tämänaamuinen tyylipuhdas negatiivinen herkkä raskaustesti varmisti asian. Alkion ollessa 13 päivän ikäinen, tai siis olisi jos se olisi saanut elää, pitäisi jo jotain näkyä testissäkin. Eikä se nyt ainakaan tällä lailla kuuluisi vuotaa jos kaikki olisi hyvin. Kaikki ei ole hyvin. Mikään ei ole.

En enää tiedä kuinka tästä selviän. En tiedä kuinka selviän ylipäätään enää mistään tässä elämässä. Edes ihan arkisista pienistä asioista, niistä suuremmista nyt puhumattakaan. Jokainen hengenveto tuntuu niin raskaalta, että ellei ihminen hengittäisi tahattomasti en jaksaisi edes yrittää. En tunne minkäänlaista onnea tai iloa tai mielenkiintoa yhtään mitään asiaa kohtaan. En pääse eteenpäin, tuntuu kuin koko maailma olisi pysähtynyt paikoilleen. Mutta silti se vain menee eteenpäin ja minä olen paikallani.

Olen varma siitä, että jos minulla ei olisi näitä karvalapsia joista on pakko huolehtia, jäisin vain sänkyyn ja makaisin siellä syömättä ja juomatta niin kauan että kuihtuisin pois. Ei tee mieli syödä mitään, en voi kuvitellakaan nieleväni muruakaan, en edes vettä - aivan kaikki kuvottaa kuten aina käy kun joku on todella huonosti. Olo on niin lamaantunut ja kertakaikkisen paha, etten ole tainnut koskaan kokea tällaista. Kuinka syviin vesiin ihminen voi vielä vajota? Ja jos niin käy niin miltä se sitten tuntuu? Pelottaa ajatella...

Mietin, pitäisikö mainita klinikalla maanantaina tästä olosta ja näistä tunteista ja ajatuksista. Mutta mitä hyötyä siitä on, minkä ne sille voi? Eivät ne voi tehdä mitään. Mitään muuta kuin varata ajan psykologille ja laittaa laskun perässä kotiin. Mitä se auttaa jos alan siellä parkumaan, ei se tätä tilannetta muuksi muuta.

Se terveysasemalle soittaminen jäi viikolla tekemättä tuon veritestikäänteen takia. Jotenkin sitä vain lykkäsi, mutta tänään laitoin sähköisen asioinnin kautta viestin, koska kiinnihän se on viikonloppuisin. Toivon, että ne ottavat sieltä yhteyttä niin pian kuin mahdollista. Kun jaksaisin kärvistellä vielä huomisen, niin maanantaina voisin saada ainakin jo jotain apua, edes lääkäriajan vaikken usko sitä ihan näille lähipäiville saavani. Kerroin mahdollisimman seikkaperäisesti olotilastani ja toivottomuudestani, kuten nyt tähänkin ja loppuun pyysin vielä lähetettä noihin aiemmin kirjoittamiini verikokeisiin. Pelottaa, jos en saa sieltäkään apua. Pelottaa jos en saa mistään apua enkä jaksa yksin.

Mulla on sellainen huono tapa, että kun olen aivan paskana vetäydyn omaan kolooni ja suren yksin. Aina niissä tiloissa tuntuu, etten jaksa puhua sanaakaan kenellekään, eivätkä mitkään lohdutusyritykset auta tai helpota oloani, vaikka toiset kuinka yrittäisivät. Tunnen siitä syyllisyyttä ja huonoa omatuntoa etten piristy, ja tulee huono olo myös lohduttajan puolesta kun millään sanoilla ei ole mitään vaikutusta. Ja ärsytys siitä, että joku jo monta lasta saanut ystävä joita suurin osa ystävistäni on, yrittää lohduttaa sanomalla: "Kyllä se siitä, kyllä se vielä onnistuu", ja siinä hetkessä tekee vain mieli huutaa että hyvähän sun on sanoa kun lapset odottaa kotona, siksi ja muutenkin lapsia saaneita ihmisiä on erittäin vaikea kohdata. Ja kun en ole siinä onnekkaassa asemassa, että niitä lapsettomia naispuolisia ystäviä ei juuri tätänykyä ole - joita nyt niin karvaasti kaipaan, olen todella yksin. Vaikkei se ole helppoa, tuntuu se kuitenkin helpommalta.

Tämä lapsettomuus on siitäkin vaikea tuska, ettei tässä ihan oikeasti auta mikään. Ei mitkään sanat tai piristysyritykset, ei silloin kun on tarpeeksi pohjalla. Päässä on vain se ainoa ajatus, ettei ole lasta eikä kukaan voi sitä muuttaa ja äärettömyyksiin saakka vyöryvä pelko etten koskaan saa kokea äitiyttä. Jos joku kysyy minulta kuinka lapsetonta voisi lohduttaa, en osaisi vastata. Minulla ei ole siihen vastausta, ei mitään tiettyä kaavaa tai hyväksi havaittuja sanoja. Kun mitään ei ole tehtävissä, ei mitään, silloin ei auta mikään.

Osa lapsettomista sanoo, että tuska helpottaa kun tekee aina uuden hoidon heti perään. Silloin saa uutta toivoa ja elämässä alkaa näkyä valoa edes vähän. Se on myös minun kohdallani aivan totta. Muistan, kuinka oli helpompaa aina nousta tästä suosta silloin, kun tein useamman hoidon putkeen, jotenkin sitä pääsi jaloilleen jo muutamassa päivässä, horjuville mutta kuitenkin niin että ne kantoivat. Nyt, kun seuraavaa hoitoa saa odottaa enkä edes vielä tiedä kuinka kauan, tiedän etten tule nousemaan. Ehkä sitten joskus kun voi taas kokeilla onneaan tässä julmassa arpapelissä. Tällä hetkellä ei yksinkertaisesti taloudellisista syistä ole mahdollisuutta yrittää heti uudelleen. Oikeasti ihmettelen, miten olen pärjännyt näinkin pitkälle opiskelijana - tai jos tarkkoja ollaan en edes tällä hetkellä ole opiskelija, mut syksyllä pitäisi taas olla jos vain pystyisin...

Tässä kohtaa kun tunteet heittelee ja ajatukset siinä samalla, raivostuttaa ettei yhteiskunta tue itsellisiä naisia tai naispareja hedelmöityshoidoissa. Lähinnä julkisen puolen taktiikka, jossa meidät käännytetään kotiin jo alkumetreillä. Kunpa tämä onnistuisikin julkisen hinnoilla, ei olisi rahallista estettä laisinkaan. Mutta minkäs teet, maksa itse tai ole ilman. Se on nykyinen käytäntö. Kunpa löytäisin jotakin kirjoitushommia edes kesäksi, sekin suuri apu nopeuttaisi hoitojen jatkumista. Niitä on vain niin vähän tarjolla, etten ala senkään varaan elämääni rakentaa.

Nyt vain toivon, ettei fyysisiä kipuja enää tulisi, se henkinen puoli pysyy mukana tästäkin eteenpäin halusin tai en. Takerrun toivoon siitä, että saisin lääkäristä siihen kipuun apua. Se on ainoa lanka jonka avulla yritän nyt tätä elämääni pyörittää. Yksin en todellakaan enää jaksa. Se on selvää.

Kuukauden päästä alkaisi lukuaika psykologian valintakoetenttiin. Mistä saan voimia siihen? Ja onko musta edes olemaan terapeuttina muille kun olen itse aivan rauniona. Eihän sitä töitä toki heti opintojen alettua tehdä, ja aika kuluu ja asiat voivat muuttua... Mutta nyt sekin tuntuu vain no, turhalta. Niin kuin kaikki muukin. Mutta se lukeminen ei ole nyt tämän hetken murhe. Mietin sitä myöhemmin.