Piinaa osa 2

Nyt on pakko vähän päivitellä eilistä tilannetta uudelleen, kirjoittaa ihan vaikka vain itseään terapoidakseen jos ei muuta.

Soitin tänään klinikalle heti aamupäivästä. Ilmoitin hoitajalle uuden kierron alkaneen ja varmistelin, että lääkkeet voi lopettaa.

Ajattelin, että homma on siinä, että ilmoitan heille vain tuloksen, saan vahvistuksen sille että voin heittää nuo kapselit ja pillerit jonnekin kaapin perälle tai vaikka kellarikomeroon, sinne samaan paikkaan kaikkien kassien ja nyssäköiden alle jonne aikoinaan kiikutin myös pussillisen saamiani vauvanvaatteita. Ei se ihan niin vaan sitten onnistunutkaan. Tai no varmaan olisi onnistunut jos olisin vain itsepäisesti päättänyt olla lääkkeitä käyttämättä. Mutta päätin olla tunnollinen ja kunnollinen ja noudattaa kiltisti annettuja ohjeita.

Hoitaja kyseli, millaista vuoto on. Kerroin että ihan verta kuten kuukautisissa nyt yleensä, ei aivan niin runsasta mutta vuotaa kyllä ihan selkeästi. Vastaukseksi kysymykseeni sain, ettei missään tapauksessa saa lopettaa. Että keltarauhashormoni on välttämätön sen raskauden jatkumisen kannalta. Minkä helv... raskauden? En esittänyt vastakysymystä mutta mietin sitä hiljaa mielessäni.

Lutinuksen pitäisi pitää vuoto poissa. Vuoto voi tulla kohdun suulta, muttei sen pitäisi olla kuukautisvuotoa. En ruvennut väittämään vaikken hetkeäkään usko muuhun kuin kuukautisiin, en ainakaan mihinkään hyvään ja onnelliseen. Kyllä minä kuukautiset tunnistan silloin kun sellaiset pamahtaa päälle.

Hoitaja pyysi tulemaan maanantaina aamupäivästä veritestiin, josta saadaan lopullinen tulos asiaan. Täytyisi olla klinikalla ennen yhtätoista, että saadaan tulos iltapäiväksi valmiiksi. Lupasin käväistä kympin maissa jotta saadaan tämä asia pois kuleksimasta. Siinähän se nähdään.

Koska Google on aina niin kätevästi käsien ulottuvilla aloin taas selata sitä. Lutinus ja vuoto. Lutinus ja verinen vuoto. Tarkoituksena lähinnä selvittää sitä, kuinka helposti kuukautiset voivat lyödä sen läpi.

Löysin Tampereen yliopistollisen sairaalan sivuilta esittelyn keltarauhashormonivalmisteista sekä siitä, missä tilanteissa ja kuinka niitä käytetään. Jutun lopussa kerrottiin, että raskauden alussa saattaa tulla veristä vuotoa, joka voi olla myös runsasta ja kuukautismaista. Että on erittäin tärkeää jatkaa lääkkeitä niin kauan kunnes mahdollinen negatiivinen tulos on varmasti selvillä. Olin ensin vähän että jahas, onko se sitten sitä. Mutta annoin ja oikeastaan pakotin itseni pudottautumaan moisista pilvilinnoista alas samantien. Ei näillä vuodoilla olla raskaana.

Tunnen itseni hölmöksi googlettaessani asiaa. Miten annan itseni kuvitella kaikenlaista, edes meinata sellaista, miksi annan jonkin olemattoman toivon herätä kun kuitenkin putoan sitten vieläkin korkeammalta. Ei tämä ole kiinnittymisvuotoa. Ei voi olla, koska vuodan koko ajan. En limaa tai hyytymiä, mutta verta kuitenkin. Kaikki ei voi olla hyvin, hyvin ollessaan kohtu ei vuoda näin. Ei varmasti vuoda. Ei voi. Ei mitenkään.

Käyn siis maanantaina veritestissä, sitten saan tämän kaiken taas kerran pakettiin. Olen surullinen jo nyt, mutta en uskalla edes kuvitella maanantai-iltapäivää ja iltaa ja aikaa siitä eteenpäin. Tämä kaikki on niin kamalaa. Tuntuu kitumiselta. Eipäs, ei kun juupas ja sitten kuitenkaan oikeasti ei... Tuntuu typerältä käyttää lääkkeitä, joilla ei ole enää mitään merkitystä. Tuntuu niin turhalta ja ahdistavalta miettiä kelloa, koska ne täytyy muistaa. Miksi tämä ei voisi olla jo tässä. Miksi vielä pitää odottaa. Vaikka kuinka sen tajuaa ettei siellä ole mitään eikä tarvitse jännittää, on kuitenkin tässä kaikessa niin kauan jonkinlainen jännite ennen kuin se lopullinen totuus tulee vasten kasvoja.

Ehkä vielä joskus on hyvä

Murtuneena, mieli ja koko elämä aivan pieninä palasina joudun taas toistamaan saman lauseen kuin joka ikinen kerta ennenkin tämän yritystaipaleen aikana: Ei mitään, ei niin yhtään mitään. Ei mitään toivoa, ei pienintäkään, kaikki vietiin pois ja jäljelle jäi pelkkiä kyyneleitä.

Pakastealkionsiirto tehtiin viime perjantaina. Tyhmänä jollain kumman tavalla hieman toiveikkaammalla mielellä hain viisipäiväisen blaston kyytiin klinikalta iltapäivällä kello kahden pintaan. Se oli selvinnyt hyvin sulatuksesta, oli oikein hyvännäköinen ja hyvin jakautunut pieni toivoni. Odotin käytävällä hetken, marssin huoneeseen ja minuutti tai pari, kaikki oli valmista eikä itse toimenpide tuntunut juuri miltään.

Sitä ennen pumppasin hormonia molemmista päistä päiväsotalla; kierron toisesta päivästä alkaen Progynovaa ja viisi päivää ennen siirtoa tuli mukaan Lutinus antamaan keltarauhashormonia yrityksen tueksi. Toivoin, toivoin ja toivoin. Jatkoin niitä vielä siirron jälkeen.

Kunnes tänään kaikelta toivolta katkesi jälleen siivet. Kaikki lyhistyi kasaan, elämältä putosi taas pohja ja nyt voin vain maata sängyllä niin suuren painolastin alla että pelkään tukehtuvani tähän tuskaan. Uusi kierto, eikä enää mitään tehtävissä. Se pieni ihmisenalku ei jaksanut pidemmälle. Enkä minä jaksaisi hengittää. Meinasin ensin kirjoittaa ettei äiti jaksaisi hengittää mutta mikä äiti minä olen. En mikään. En kenenkään äiti.

Mutta miten tämä meni näin, miten helvetissä jo piinapäivänä numero viisi? En osannut ollenkaan odottaa tällaista, luulin että vuotaisin vasta kahden viikon kuluttua. Mitä nämä lääkkeet mulle ja kropalleni oikein tekivät? Kierron pituudeksi jäi 24 päivää, mikä on todella harvinaista noin niin kuin yleensä, sitä on tapahtunut ehkä maksimissaan kolmesti tähänastisen elämäni aikana.

Kiinnittymisvuotokorttia on turha nostaa esiin, tämä ei todella ole sitä. Ei nämä vatsatuntemukset ja vuodon määrä. Kyllä se oli siinä. Siinä jälleen.

En tiedä kuinka saan taas kerättyä näistä palasista jotakin edes puoliksi ehjää. En tiedä kuinka jaksan eteenpäin kun tuntuu, että muserrun kerta kerralta tämän suruni alle vain enemmän ja enemmän, ja jokaisesta pettymyksestä nouseminen on vain entistä vaikeampaa.

Soitan huomenna klinikalle. Soperran puhelimeen sen saman tarinan, jonka olen joka puhelussa tämän saman odotuksen päätteeksi aina yrittänyt itkun keskeltä pukea sanoiksi. Toivottavasti siellä ei yritetä valaa vielä toivoa sillä kiinnittymisvuodolla. Vihaan tätä. Vihaan tätä tilannetta ja omaa kroppaani ja tätä saatanan henkistä kipua.

Soitan myös terveysasemalle, mikäli pääsen puhelimella läpi. Kai siellä on takaisinsoitto. Nyt ollaan siinä pisteessä, että on pakko pyytää jonkinlaista keskusteluapua. Yksin en enää tämän kanssa selviä, se on myönnettävä vaikka se on ollut vaikeaa. Lisäksi yritän ympäripuhua lähetteen verikokeisiin; se paljon puhuttu ferritiiniarvo ja kaikki mahdolliset kilpirauhaskokeet. Haluan selvittää ne ennen seuraavaa siirtoa (johon täytyy taas kasata ensin rahaa ennen kuin siihen pääsee), koska noilla on merkitystä onnistumisen kannalta, ja on äärimmäisen typerää tehdä siirtoja kroppaan, jossa mahdollisesti on noissa arvoissa jotain mätää - se on selvitettävä ja hoidettava pois jos jotain hoidettavaa löytyy.

Miten sitä oli niin tyhmä, että ajatteli edes hetken verran että kaikki voisi tällä kertaa sujua. Olihan kyseessä alkionsiirto, ei enää inseminaatio. On niin paljon niitä onnellisia, joilla kaikki on sujunut kuin tanssi ensimmäisestä siirrosta alkaen. Sitä mietti, että ehkä itselläkin voisi sujua. Vaan eipä sujunut. Ei todella sujunut eikä tälle voi mitään.

Olen niin pettynyt, surullinen. Suru ei riitä edes kuvaamaan sitä tunnetta, joka minua ja koko kotia ja ihan kaikkea täällä ympäröi. Yritän vain hengittää. Ja ottaa pieniä askeleita. Minuutti kerrallaan. Tunti kerrallaan. Päivä kerrallaan. Jossakin vaiheessa sitten viikko kerrallaan. Ehkä vielä joskus on hyvä. Onni. Täyttyneet toiveet. Mutta juuri nyt elämä tuntuu tyhjältä ja merkityksettömältä. Onneksi on eläimet. En olisi ilman niitä edes puoliksi näinkin vahva kuin mitä nyt olen. Pakko olla niiden takia.

Ei tästä kaunista saa

Ei tämän asian, tulevan alkionsiirron ja ylipäätään koko lapsettomuuden taka-alalla pitäminen ja kaikkien ikävien asioiden, pelkojen ja mieleen takertuneiden kauhuskenaarioiden torjuminen ollutkaan niin helppoa kuin ajattelin. Se ei ollut sitä todellakaan ja siitä on ollut niin vaikea kirjoittaa. Tekstiä on pyyhkiytynyt pois, sitä on talletettu luonnoksiin ja jätetty sinne, avattu kokonaan uusi tekstilaatikko ja aloitettu ikäänkuin puhtaalta pöydältä ja taas lopulta annettu vain olla. Mikä siinä(kin) on niin vaikeaa?

Ja miksi on niin vaikeaa myöntää voivansa huonosti? Joka kerta kun joku kysyy kuinka voin, vastaus on poikkeuksetta "Ihan hyvin". Onko kaikki hyvin? "On, kaikki on hyvin". Ketä varten minä esitän? Kuinkahan ihmiset reagoisivat jos yhtenä kauniina päivänä - jotka eivät ole viime aikoina näyttäytyneet minulle mitenkään kauniina - poikkeaisin tutulta ja turvalliselta, helpoimmaksi havaitsemaltani polulta ja sanoisin: "Ei, kaikki ei ole hyvin enkä minä enää jaksa". Siinä ainakin huomaisi, ketkä katsoisivat parhaaksi (parhaakseen) häipyä paikalta, ja ketkä jäisivät vierelle lohduttamaan. Jos tässä edes voi lohduttaa. Kun tuntuu ettei mikään lohduta. Ei mikään.

Totuus on, etten minä voi hyvin. En ole voinut enää aikoihin, mutten ole halunnut tehdä siitä mitään julkista numeroa. Koko tämä taival on alkanut käydä rankaksi. Vuodesta toiseen toivominen, odottaminen ja pettyminen. Ja nimenomaan se odottaminen aina uutta kertaa ja mahdollisuutta, milloin on sopiva sauma ja hetki ottaa seuraava askel. Onnekseni minulla on pari ihmistä lähellä jotka tietävät. Heille ei tarvitse tarinoida mitään kaunisteltua versiota, vaan voin kertoa että nyt sattuu niin ettei henki tahdo kulkea. Ei tästä kaunista saa enää tekemälläkään.

Joka paikka pursuaa vauvoja. Niitä on ihan kaikkialla. Kotiovesta ulos lähtiessäni pelkään, kuinka monta vaunuja työntävää äitiä reissullani kohtaan, kuinka monta tikariniskua sydän tällä kertaa saa. Ja takaisin tullessani muistan vain, että mieli on jossain vaiheessa epätoivoisesti ja väkisin yrittänyt laskea niitä mutta sen on ollut pakko lopettaa, sillä niitä on niin paljon ettei sen kapasiteetti riitä pysymään perässä. En tahtoisi liikkua enää missään, mutta välillä on pakko. Ajoitan treenit koiran kanssa mahdollisimman myöhälle iltaan, että saisin hoitaa hommat mahdollisimman vähillä kolhuilla. Kauppareissut olisi kivuttominta tehdä öisin, jolloin vaunutrafiikki on hiljaisimmillaan. Kiitän sydämestäni pääkaupunkiseudun Prismoja, joista ainakin osa kuten meidän lähi- Prisma pitävät ovensa auki läpi vuorokauden.

Eivätkä lähipiiristä putkahtelevat vauvauutiset kevennä yhä raskaammiksi käyviä askeleita. Tuntuu kuin niitä olisi joka kulman takana. Aina jonkun tutun pitkästä aikaa tavatessa kajahtaa ilmoille uusi onnellinen tarina. Ja olen aivan varma, että jälkeenpäin ihmiset puhuvat keskenään vimmatusti siitä, miksei se ollut iloinen. Miksi se ei hymyillyt, miksi se ei edes onnitellut. Ja voi luoja kuinka haluaisin onnitella ja olla aidosti onnellinen muiden puolesta, karistaa surun ja katkeruuden tunteet pois yltäni. Juuri nyt en vain pysty. Siinä vaikeimmassa hetkessä suru kuristaa äänen pois, vaijentaa minut hiljaiseksi niin etten saa sanotuksi edes sitä yhtä ainutta yksinkertaista sanaa: "Onnea". Kaksosuutinenkin tuli ihan vähän aikaa sitten. Se sattui tuplasti. Ei sellaista voi ymmärtää. Että joku toinen saa tuplaonnen ja tänne se onni edes yksin tuplista tai triploista puhumattakaan ei vain tietään löydä. Onko reitti luokseni liian vaikeakulkuinen? Olenko sille jotain niin saavuttamatonta, että se tekee äitiydestänikin sellaista? Mahdotonta. Elämä on niin epäreilu. En halua tietää. En halua kuulla enää mitään. En vain kestä enempää.

Joulusta ei ole juuri kerrottavaa. Se oli edellisiin verrattuna vaikea, mutta sain sen kuitenkin rämmityksi läpi. Silloin lapsettomuus korostuu aivan uskomattomiin mittoihinsa verraten tavalliseen arkeen. Se korostuu varsinkin tilanteessa, jossa joulua viettää lapsiperheessä, olkoonkin kuinka sukulaisperheitä hyvänsä.

Tekisin mitä tahansa, ihan mitä tahansa että hän tulisi riemusta hihkuen luokseni ja kysyisi: "Äiti, milloin pukki tulee?". Tai kertoisi, ettei ole nähnyt vielä yhtäkään tonttua ikkunassa. Tekisin mitä tahansa, että saisin lukea omien lasteni kirjeitä joulupukille ja toteuttaa heidän lahjatoiveitaan. Tekisin mitä tahansa voidakseni seurata heidän riemuaan ja jännitystään kun joulu on ovella. Nyt pukin tullessa luikahdin koirien kanssa toiseen huoneeseen koska ne sinne joutuivat pukkihetken ajaksi, kyyhötin lattialla ja yritin olla romahtamatta. Mietin, että jos joku nyt tulisi kertomaan etten koskaan tule saamaan kokea noita samoja hetkiä omien lasteni kanssa, joita kuulin huoneen oven takana muiden samaan aikaan elävän, sydämeni pysähtyisi siihen paikkaan. Se vain pysähtäisi enkä enää olisi. Onneksi kukaan ei voi tietää sitä etukäteen. Vaikka minä pelkään tietäväni.

Alkionsiirron ajankohtaa en vielä tarkalleen tiedä. Se on sitten kun kierrot osuvat kohdilleen, mutta karkeasti arvioisin että helmikuun puolelle se reilusti menee. Ja saa mennäkin. Epäonnistuminen pelottaa jo sen verran, että lykkään sitä melkein mielelläni. Epätietoisuuskin tuntuu turvallisemmalta tunteelta kuin pettymysten tuoma myrsky.

Yritin aiemmin kysyä lääkäriltä siitä, voivatko kemialliset raskauteni ennustaa alkioiden huonoa kiinnittymistä. Vastaus oli ettei inseminaatioissa mahdollisesti aikaansaatuja alkioita voi vertailla ivf-alkioihin. Toki niiden laadusta ei voi mennä takuuseen mutta yritin vielä kysyä, että jos alkion kiinnittyminen on kuitenkin heikompaa, että mitä sitten tehdään. Ei niitä voi vertailla. No ei sitten. Olkoon. Silti pelkään, että kiinnittymisessä on jotain häikkää eikä tästäkään tule mitään. Jos tämä siirto ei onnistu, alkaa taas hetken odottelu jotta saan säästettyä rahaa seuraavaan, eli heti perään en pääse tekemään uutta yritystä. Pelottaa jo valmiiksi se, kuinka pitkälle tämä tie vielä voi venyä. Ja sehän voi. Nyt edetään hetki kerrallaan ja ihmetellään tulevia päiviä. Juuri muuta ei voi nyt tehdä asian edistämiseksi.

20+?

Perjantaina jännitti aika tavalla, kun valitsin puhelimesta klinikan numeron soitellakseni sinne alkiotilanteesta. Saatuani hoitajan kiinni, hän kysyy ensimmäisenä kuinka olen voinut ja jännitys kasvaa vielä entisestään siinä niin pitkältä tuntuvan odotuksen aikana kun kertaan, ettei hyperstimulaatioon viittaavia merkkejä ole näkynyt, vettä on juotu paljon ja vointi on koko ajan ollut hyvä. Ehdin siinä hetkessä vain miettiä ja koko sydämeni pohjasta ennen lopullista tuomiota toivoa, että olisipa pakkaseen saakka selvinnyt edes yksi alkio, edes yksi pieni mahdollisuus...

Hoitaja puhelimen päässä lähtee lopulta tarkistamaan määrää. Odotusta... Sydän takoo... Painava tunne vyöryy läpi kropan. Entä jos siellä ei ole mitään? Entä jos kaikki pistokset, punktiot, rahanmeno ihan kaikki onkin ollut aivan turhaa. Voiko mun munasoluilla saada aikaan mitään? Onko niistä mihinkään? Miksei kukaan sano mitään? Todellisuudessa odotan ehkä muutaman sekunnin, aivan tavallisen sekunnin joka kuuluu asiaan. Hoitaja palaa puhelimeen. Yritän kuulostella äänenpainoa, voisiko siitä päätellä jotain?

Ja lopulta: Alkioita on torstaina pakastettu 20. 20? Ei kaksi... Vaan kaksikymmentä. Miten voi olla. Voiko olla? Hoitaja jatkaa vielä, että huomenna pakastellaan lisää. Soittavat maanantaina tietoja niiden lukumäärästä. Varmistin vielä, että ne torstaina pakastetut olivat kolmen päivän ikäisiä. Ja heti perään tajusin että tietysti olivat, koska punktio tehtiin maanantaina, kuinka muutenkaan.

Eilen aamulla soi puhelin. Näin että soitto tuli tuntemattomasta numerosta. Pelästyin ihan tosissani, että nyt on jossain päin tapahtunut jotakin kamalaa. Lauantaiaamu- tai paremminkin jo aamupäivä ja estetty numero. Mitä muuta se voi olla? Vähän varoen ja haroen vastasin ja odotin jotakin ikävää... Mutta puhelu oli klinikalta. En osannut odottaa yhteydenottoa sellaiseen aikaan, mutta se helpotti oloa todella. Toinen hoitaja soitti vain ilmoittaakseen, että biologi on sittenkin töissä lauantaina ja pakastelee alkioita iltapäivällä. Tuolloin oli pakkaseen menossa jotain, muttei tarkkaa määrää vielä tiedetty. Siihen klinikalta soitellaan lisätiedot maanantaina.

Jatkoviljely saatiin kuin saatiinkin siis järjestettyä viikonlopusta huolimatta. Toivottavasti sieltäkin saataisi vielä jotain pakastinta täyttämään. Jos ei, niin alan tietysti vatvoa sitä, jakautuuko mikään noista kahdestakymmenestä alkiostakaan niin pitkälle, jos ihan tuoreeltaan viljellyistäkään ei edes yksi selviä. No mietitään sitä sitten jos siltä saralta saadaan ikävämpiä uutisia. Siihen saakka yritän olla ajattelematta...

En koskaan aiemmin ole ollut näin lähellä omaa lasta. Jotenkin se tuntuu niin liikuttavalta, että ehkä hän on jo tavallaan olemassa. Tai he kaikki, jos asiat järjestyvät sillä kaikkein parhaimmalla tavalla. Mitä tahansa voi vielä tapahtua. Sulatellessa voi käydä alkiokato, mikään niistä ei välttämättä kiinnity, tai pieleen voi mennä mikä tahansa vaihe, varmuutta ei ole mistään. Sovin silti itseni kanssa että yritän olla miettimättä liikaa. Yritän viettää jouluni rauhassa ja luottaa siihen, että pienet selviävät kaikista vaiheista kyllä. Ainakin osa heistä. Antaa joulunpyhien soljua ohi, vuoden vaihtua ja uuden pyörähtää käyntiin ihan rauhassa. Vasta sitten on siirto, jos vain alkiot selviävät sulatuksesta. Ja vasta sitten ylipäätään on aika miettiä tätä kaikkea enemmän. Yritän nyt ihan tosissani säilyttää mielenrauhan vuoden loppuun saakka, koska vasta se tuleva vuosi näyttää kuinka tässä lopulta käy.

Yksi kokemus punktiosta

Punktio on takanapäin, joten kirjataas sekin kokemus tänne ylös jotta sitä voi sitten myöhemmin muistella :) Kirjoitan siitä myös siksi, että muut joita sama toimenpide odottaa, saisivat lukea rohkaisevan tarinani etukäteen - sillä sen haluan kanssanne jakaa jotta mahdollinen pelko lievenisi edes vähän. Toki ymmärrän, että munasolupunktiokin on jokaiselle omanlaisensa kokemus mutta onhan myös niin, että monille meistä se voi olla helppokin juttu vaikka sitä odottaisi kauhunsekaisin tuntein. Kuten näistä ensisanoistani jokainen voi jo päätellä, punktio ei ollut millään tapaa se kamala ja kivulias kokemus jollaiseksi sitä ihan kuollakseni pelkäsin. Yritän muistaa ja kertoa mahdollisimman paljon yksityiskohtia klinikkareissulta ennen toimenpidettä, toimenpiteessä sekä sen jälkeen, koska uskon niitä ehkä muidenkin kaipaavan. Ainakin itse etukäteen kaipasin enkä löytänyt kovinkaan montaa seikkaperäistä selvitystä homman kulusta. Joten tässä teille oma tarinani:

Punktioaika oli sovittu kuluvan viikon maanantaille klo 10. Nukuin yöni suhteellisen hyvin. Aamulla kummastelin sitä, kuinka rauhallinen olin; toki jonkin verran jännitti, mutta pahin paniikki ja sen aiheuttama paha olo olivat poissa. Klinikalle päästyäni huomasin sydämentykytyksen kiihtymisen ja tärinä alkoi hiljalleen hiipiä kehoon, mutta päätin olla urhea. Muistan kuinka pelkäsin munatorvien aukiolotutkimusta parisen vuotta sitten, nyt en halunnut samalla tavalla panikoida :) Odottelin hetken käytävällä, josta hoitaja poimi minut pian lepohuoneeseen ja sain kanyylin käteen.

Ensin oli tarkoitus, että kipulääkettä tiputellaan vasta vähän ennen toimenpiteen alkua ja nyt odotellessa saisin vain rauhottavaa. Kerroin heti alkuun, että tiedän ihan varmasti sitä keräyksen aikana tarvitsevani, joten sain heti tipan kautta lisäksi annoksen myös Panadolia. Tässä vaiheessa kauhistuin ettei niin mieto lääke kuin Panadol taatusti auta kipuun, mutten sanonut mitään. Oletin että kivunlievitys olisi jotain paljon tymäkämpää tavaraa.

Hoitaja lähti hetkeksi pois ja jäin tärisemään lepohuoneen pehmoiseen sohvatuoliin. Odottelin rauhottavan vaikutusta, mutta päässä ei tuntunut mitään. Hoitajan tultua takaisin kerroin ettei lääke tunnu missään. Enempää ei voinut pistää, koska vessaan meno ja toimenpidehuoneen sängylle nousu voisi olla sen jälkeen hankalaa. Saisin lisää vielä ennen kuin toimenpide aloitetaan. Tyydyin siihen ja mietin hiljaa mielessäni, ettei se ehdi vaikuttaa kuitenkaan niin lyhyessä ajassa, jos toimenpide alkaisi heti lääkkeenannon jälkeen. Päässä pyöri vain ajatus, että jännitys oli saatava turtumaan.

Hetki vielä odottelua, sitten wc-käynti jotta saadaan rakko tyhjäksi ja toimenpidehuoneeseen - jonne lopulta astuessani mietin, että se on menoa nyt. Joku kävi labrasta tarkistamassa nimen ja syntymäajan ja sain riisuutua. Siitä sitten toimenpidepenkkiin maate.

Lääkäri oli hieman myöhässä, odotin häntä jonkin aikaa hoitaja seuranani. Hän toi kylpytakin, jonka sain peitoksi koko toimenpiteen ajaksi ja jutteli muun muassa tulevasta joulusta, hänen omastaan ja kyseli myös minun joulusuunnitelmistani. Se sai ajatuksiani hetkeksi muualle mikä oli vain hyvä asia tuossa tilanteessa. Taisin pyytää taas lääkettä, sekä rauhoittavaa että kipulääkettä ja sainkin niitä heti. Silti vaan tuntui, ettei rauhottava auttanut, edelleen pelotti. Tai ehkä se vaihtui jännitykseksi joten saattoi siitä olla pieni apu. Muistelen että sain vielä yhden annoksen juuri ennen toimenpidettä. Osa punktion kulusta on pienesti hämärän peitossa kun sitä jälkeenpäin koittaa muistella - taisivat ne lääkkeet ainakin jollain tavalla sittenkin lopulta vaikuttaa.

Lääkäri saapui ja homma alkoi. Biologit olivat omassa tilassaan vastaanottamassa soluja. Tähän väliin vielä yksi epämukavampi asia: En ollut saanut normikonstein rakkoa tyhjäksi, luultavasti munasarjat valtavine rakkulamäärineen olivat olleet tiellä ja lääkäri joutui käyttämään katetria. Yritin nousta että voisin mennä vielä itse kokeilemaan, mutta oli parempi että hoidetaan asia katetroimalla. Ja näin jälkeenpäin ajatellen tuskin se olisi onnistunut, olisin varmasti tullut takaisin saamatta aikaan yhtään mitään. Tuo oli ehdottomasti inhottavin ja kipein kohta punktion aikana. Ei enää ikinä.

Seuraavana sain puudutukset molemmin puolin ja jos tarkkoja ollaan, en vieläkään ole aivan varma mihin ne pistettiin, kohdunseinämiin? Hoitaja kysyi sattuiko, kerroin ettei juurikaan. Hän tsemppasi että se on jo hyvä merkki. Totesin siihen että odottakaas vaan kohta niin varmasti sattuu... :) Jotenkin sitä vain odotti koko ajan, milloin se järjetön kipu ja hampaiden kiristely alkaa, ja tunne siitä etten kertakaikkiaan kestä enää enempää...

Mutta sitä ei missään vaiheessa tullut. Neulan läpimenoa seinämistä munasarjoihin en tuntenut lainkaan kummaltakaan puolelta. Tunsin kuinka neula pisteli rakkuloissa. Taisin tuntea jokaisen piston. Joissain kohdissa tuntui jonkin verran kipeämmältä, osassa taas pelkkänä pienenä nippauksena, mutta mitään sietämätöntä se ei ollut. Muutamassa eniten tuntuvassa kohdassa puristin peitonreunaa ja heti minulta kysyttiin lääkkeentarvetta. Vastailin aina myöntävästi, mutta viimeisessä kirpaisussa rakkuloita oli enää jäljellä sen verran vähän, että uskalsin sanoa etten tarvitse enempää.

Tarkkaa kestoa itse keräysvaiheelle en muista, sillä kelloa en ottanut mukaan enkä tajunnut sitä kysyä. Veikkaisin että se vei maksimissaan kymmenisen minuutin verran. Sain kuulla kestäneeni toimenpiteen hyvin, eikä kipulääkettä kulunut edes maksimiannosta joka oli mukaan varattu. Ensimmäisessä ultrassa lääkäri kertoi, että koska punktiossa saan kolmiolääkkeitä ja olen hyvin todennäköisesti tokkurassa niiden jäljiltä, olisi hyvä että saisin saattajan kotiin, ja että joku olisi seurailemassa vielä kotonakin illan ajan että kaikki on kunnossa. Lopulta lääkkeistä joita sain ei todellakaan menty lähellekään sellaista tokkuraa, etten olisi itsekseni pärjännyt, mutta lähdin silti taksilla kotiin sitten ajallaan.

Toinen rauhoittava-annos taisi kuitenkin tuntua sen verran, etten muista aivan kaikkea mitä toimenpiteessä juteltiin. Jossain vaiheessa jännitin kroppaa niin paljon, että hoitaja kehotteli rentoutumaan jotta oma oloni olisi parempi ja lääkärin työskentely helpompaa. Sain tehdä hieman töitä saadakseni itseni rentoutetuksi, mutta sekin alkoi lopulta sujua.

Muistan puhuneeni sokeritoukkatorjunnasta, joka tehtiin meille kotiin samana päivänä, ja että suljin kissat siksi aikaa kylppäriin jotteivät ne saisi myrkytystä. Olen yrittänyt muistella, mistä tuo sokeritoukkajuttu alunperin lähti ja toivonut, etten ole moista höpötystä alkanut ihan kylmiltään siinä yht'äkkiä selvittämään, kun eihän se mihinkään punktio- tai muihin aihepiirin asioihin mitenkään liity :) Ehkä jossain aiemmassa jutunjuuressa on ollut joku luonteva väylä, jonka kautta olen tuonut asian esiin, ainakin toivon niin... Pelkäsinkin vähän etukäteen alkavani lääkepäissäni selitellä jotakin omiani ja jälkeenpäin saisi nolostella, mutta ainakin pahin sellainen taisi jäädä onneksi pois :)

Sain nousta ylös, ja sillä hetkellä tunsin päässä pientä heittoa, mutta todellakin vain ihan pientä. Pukeuduin ja pääsin makoilemaan lepohuoneen sängylle. Olo oli kaikin puolin hyvä ja rauhallinen ja olin kai ihan tolkuissani. Ainoa miinuspuoli oli alavatsalla juiliva kipu, johon sain pari särkylääkettä jotka otin samantien molemmat. Vatsalle sain lämpötyynyn, joka lämmitteli ihanasti alavatsaa ja vei kipua pois. Odottelin jonkin aikaa särkylääkkeiden vaikutusta, ja taisi kulua noin tunnin verran kunnes kipu oli kokonaan hälvennyt. Siinä vaiheessa olisin ollut jo täysin valmista kauraa lähtemään kotiin - olo oli pirteä eikä mitään ikäviä tuntemuksia missään. Ei mitään. Tunsin olevani täysissä voimissani. Jäin siitä huolimatta vielä makoilemaan, nautin erityisesti siinä pötköttäessäni lämpötyynyn ihanasta vaikutuksesta. Hoitaja sanoi ettei ole mitään kiirettä, saan olla niin kauan kuin yhtään siltä tuntuu. Päätin jäädä vielä joksikin aikaa siltä varalta, että huono olo tai vatsakipu yllättäisivät, että saisin käyttää sitä lämpötyynyä ja saisin tarvittaessa lisää lääkettä.

Pystyin koko ajan halutessani nousemaan sängystä aivan normaalisti, ja lepäilyn lomassa poikkesin hetkeksi toiseen huoneeseen allekirjoittamaan pakastussopimukset jos jotain pakkaseen saadaan. Palasin takaisin petiin, olin siinä vielä tunnin verran jonka jälkeen päätin lähteä kotiin, sillä olo oli ihan oikeasti hyvä eikä edelleenkään kipuja ollut mailla eikä halmeilla.

Kotiin tultuani otin ihan rauhassa, koska tosiaan se iso hyperstimulaatioriski oli olemassa ja on edelleen. Join paljon vettä ja mango- sekä mansikka-kiivimakuvichyjä, jotka edellisenä päivänä ostin valmiiksi lepopäiviä odottamaan. Täytyy nyt sanoa, että on ollut ihanaa vain maata sängyssä, katsella telkkaria ja vain olla hyvällä omallatunnolla, ei ole tarvinnut tehdä mitään ylimääräistä. Sain ystävän auttamaan koirien ulkoilutuksissa maanantaina, eilen ja vielä tänäänkin, kun vielä täytyy välttää kaikenlaisia äkkinäisiä liikkeitä joita varsinkin tuon virtaa pursuavan nuoren koiruuden kanssa tulee melkein väkisinkin, joten sekin on hoitunut hyvin. Vaikka olo on ollut koko ajan ainakin tähän asti mitä mainioin, en silti halua ottaa hyperin tai munasarjakiertymän riskiä loikkimalla pidempiä lenkkejä ulkona.

Kaikenkaikkiaan punktio kokemuksena oli siis todella positiivinen, ja taas voin todeta sen saman jonka totesin myös aukiolotutkimuksen jälkeen: Aivan turhaan pelkäsin. Toivon koko sydämestäni, että kaikki jotka tästä eteenpäin punktioon ovat menossa, saisivat siitä yhtä mukavan kokemuksen. Rakkuloiden puhkominen ja varsinkaan se katetroiminen eivät tietenkään olleet tuntemuksiltaan miellyttäviä, mutta lopulta kuitenkin hyvin kestettävissä.

On varmasti sanomattakin selvää, että myös lääkärillä sekä hoitajilla on suuresti vaikutusta siihen, millaisena kokemuksena mikä tahansa toimenpide jää mieleen. Uskon ja tiedän, että koska itselläni oli koko ajan turvallinen olo ja katkeamaton tunne siitä, että olen hyvissä käsissä vaikutti paljon siihen, etten ajattele kokemaani punktiota ikävänä. Toki toivon, ettei siihen tarvitsisi enää mennä uudelleen - sehän tarkoittaisi pettymyksiä, kyyneleitä ja vaikeita hetkiä epäonnistumisineen, mutta jos joskus olisi pakko, en varmasti pelkäisi enää, en ainakaan lähellekään niin paljon. Minusta pidettiin huolta alusta loppuun, kyseltiin kuinka voin ja onko kaikki hyvin, aistin empaattisuutta ja välittämistä eikä tarvinnut epäröidä jos tarvitsin pyytää jotakin. Sain lääkettä ja mehua, ja minua tsempattiin punktiohetkellä hyvin sen mitä muistan. Näilläkin seikoilla todella on merkitystä, niitä ei sovi vähätellä.

En ultrien jälkeen ollut perillä tarkasta rakkuloiden määrästä, mutta punktiossa selvisi että niitä oli toisella puolella 25 ja toisella 28, eli yhteensä 53 kappaletta. Ei ihme että hyperin riski on olemassa eikä lääkäri suositellut siirtoa tehtäväksi nyt. Lepohuoneessa makoillessani hoitaja kävi kertomassa väliaikatietona, että soluja saatiin kerätyksi 36, ja vähän ajan kuluttua sain kuulla lopullisen määrän joka oli 48 kappaletta... Valtava määrä, joka kuulosti vähän hurjalta, koska en muista koskaan mistään lukeneeni tuollaisista solusaaliista, mutta näköjään se on mahdollista. Asiaa pyöriteltyäni en oikein voi olla varma onko se hyvä vai huono juttu. Joku jossain joskus kirjoitti, että suuri munasolumäärä saattaa kertoa niiden huonosta laadusta. En tiedä kuinka paikkansapitävä tieto on, mutta toivon vain että joukossa on niitä hyviäkin.

Eilen aamupäivällä sain klinikalta puhelun: Munasoluista 36 oli vuorokauden aikana hedelmöittynyt. Saan perjantaina soitella tietoja siitä, kuinka moni niistä jatkaa jakautumista kolmen päivän ikäisiksi alkioiksi ja päätyy pakkaseen jos päätyy. Oma veikkaukseni on, että näiden päivien aikana ainakin reilusti yli puolet tippuu pois joukosta. Tuskin 30 tai edes 20 alkion saalis on kovinkaan yleistä. Ehkä kymmenenkin joukko on vähän siinä ja siinä...

Koska viikonloppu sotkee pitkän viljelyn, sulatellaan alkioita myöhemmin, viljellään pari päivää lisää ja laitetaan takaisin pakkaseen. Käytäntö kuulosti aika rajulta ja kysyinkin kuinka todennäköisesti ne kestävät uudelleenpakastuksen ja selviävät vielä sulatuksestakin. Se on kuulema ihan arkipäivää, ja yleensä hyvät alkiot kyllä kestävät käsittelyn. Nyt aika näyttää kuinka käy. Perjantaihin on pitkä aika ja mahdollisten pakastettujen alkioiden lukumäärä jo jännittää kuin myös se ikävä vaihtoehto jossa mitään pakastettavaa ei olisi, mutta nyt en voi kuin odottaa ja toivoa että edes osa niistä jaksaa jakautua parhain päin.

Hipsuttelua & muutama askel Ivf-polkua

Olen näköjään naputellut viimeisimmän päivitykseni tähän blogiin heinäkuun alussa. Siitä on aikaa, ja sen jälkeen on tapahtunut paljon - muttei kuitenkaan niin paljon kuin mitä jo toivoisi tapahtuneen...

Kommenteissa kyseltiin kuulumisiani - kiitos kovasti muistamisesta, mietinkin jo jossain vaiheessa sitä, mahtaakohan täällä enää kukaan käydä katselemassa :) Ajattelin nyt koittaa josko muutaman rivin saisi aikaiseksi.

Aloitin ivf-hoidon marraskuun alussa. Bemfolaa ja Fyremadelia on piikitelty täällä vatsanahkaan päivittäin. Tosin ei mennyt ihan oppikirjojen mukaisesti tämäkään hoito, joskaan nyt ainakaan tähän asti ei ihan totaalisen pieleenkään...

Aloitin Bemfolapistokset kierronpäivänä kaksi. Lääkäri suunnitteli lääkkeet niin, että mun olisi ne mahdollisimman helppo itse annostella ja pistää, eli esitäytetyt kynät joissa oikea kerta-annos, ja tähän Bemfola ja Fyremadel esitäytetyssä ruiskussa olivat oikein sopiva vaihtoehto. Aloitin annoksella 150 IU, ja kierronpäivänä kuusi ultrassa vaste ei ollut toivottu, annosta nostettiin 225 IU. Tänään ultrassa kp 11 nähtiin että on alkanut tapahtua. Tapahtua siinä määrin, että nyt on iso riski saada hyperstimulaatio- ja varsinkin siinä tapauksessa, että punktion jälkeen tehtäisi tuoresiirto, silloin saisi varautua jonkin tovin sairaalassa lojumiseen. Ja koska sitähän me ei haluta (kukapa sinne tietentahtoen haluaisi), niin lääkäri suositteli että kerätään munasolut ensi maanantaina, pakastetaan kaikki mahdolliset alkiot ja tehdään siirto vasta tammikuussa mikäli jotain pakkaseen asti päätyy, näin saadaan riski pienemmäksi. Rakkuloita oli nyt päälle kymmenen molemmin puolin.

No tämähän mulle sopii, eipähän mene joulu itkiessä, vaan räkä poskella saa parkua sitten synttäripäivänään kun se ei kuitenkaan tarraa kiinni... Huomaatteko luottavaisen mielen ja positiivisen asenteeni? ;) Sitä vaan on oppinut olemaan sillä tavalla pessimistinen näiden tapahtuneiden pettymysten jälkeen, ettei uskalla paljon uskoa. Kuvittelee siten putoavansa edes hieman matalemmalta vaikka eihän se niin mene, kyllä se sattuu ihan yhtälailla uskoi tai ei.

Nyt pistellään vielä neljän päivän ajan Bemfolaa ja jarruna Fyremadelia, lauantai-iltana irrotuspiikkeinä pari Gonapeptyliä ja homma on pistosten osalta hoideltu. Pistäminen ei ole tuntunut juurikaan pahalta tai millään tapaa inhottavalta, enkä neuloja aloittaessanikaan pelännyt. Bemfola menee ihan tuosta vaan, kun taas Fyremadelissa lienee neula hieman tylpempi ja siksi se täytyy survoa vähän kovemmin ottein ja sattuuhan se sen verran että välillä on pakko purra hammasta. Pistoksia on kuitenkin sen verran vähän, ettei niistä ole tarvinnut ottaa paineita.

Siinä tähänastinen ivf-kertomus lyhykäisyydessään. Tosiaan tulevana maanantaina on punktio heti aamupäivällä. Pelottaahan se, mutta selviän siitä kyllä. Kerroin lääkärille ja yhdelle hoitajista että kivunsietokykyni on surkea, ja hoitaja kehotti reilusti kertomaan jos sattuu, niin kipulääkettä tulee heti lisää toimenpiteen aikana. Rauhottavaa saa myös halutessaan, senkin otan avosylin vastaan ehdottomasti.

Kuvittelin vielä tänään klinikalle mennessäni Bemfola-annoksen olevan liian pieni ja rakkuloiden minikokoa ja vähissä, koska alavatsalla ei ollut juuri mitään tuntemuksia, joista olen paljon etukäteen muiden kokemuksina lukenut. Olin väärässä ja hyvä niin. Nyt vaan täytyy muistaa juoda vettä paljon, se on kai ainoa asia mitä voin itse tehdä pitääkseni hyperstimulaatioriskin mahdollisimman pienenä. Sairaalapeti ei todellakaan houkuta, mielummin sitä pötköttelee ihan omalla kotisohvalla omien rakkaiden karvalastensa seurassa.

Sillä niitä meillä on yksi lisää. Perheeseemme muutti kolmisen viikkoa sitten uusi labradorinnoutajatyttö Hipsu, joka jatkaa työkoirana Oonan tassunjäljissä. Päätimme yhdessä opaskoirakoulun kanssa päästää Oona viettämään hyvin ansaittuja eläkepäiviään, sillä lonkkiin muodostuneet nivelkulumat alkoivat jo haitata työntekoa sen verran, että varsinkin portaat ja mäkien kulku alkoi näyttää rankalta, eikä koira enää loppuvaiheessa ollut ollenkaan innokas lähtemään valjaissa ulos ovesta, mutta lähti ilmeestään päätellen "Jos on ihan pakko" tehden kuitenkin parhaansa loppuun asti. Nyt se on reipas ja piristynyt kummasti päästessään viettämään ihan tavallisen koiran elämää. Onneksi nämä koiruudet tulevat hyvin juttuun ja ovat parhaat ystävät. Ainoa joka vähän närkästyi Hipsun tulosta oli Kalevi, mut sekin alkaa olla jo ihan sujut :)

Syksy nro 3

Tajusin eläväni tätä meneillään olevaa kesää kahden edellisvuoden tapaan, täysin samalla kaavalla. Lapsettomuuden - joka täyttää nyt erittäin ison osan elämästäni - ääriviivat muodostavat täsmälleen samanlaisen kuvion: Kesällä odotellaan syksyä ja hoitojen alkamista. Alkusyksy on täynnä toivoa ja ainakin jonkinlaista uskontapaista onnistumiseen, kunnes sitten lopulta kaikki aina vain hajoaa sirpaleiksi.

Kaksi vuotta sitten odotin ensimmäisiä hoitojani alkavaksi. Tuo oli vielä suorastaan mahtavaa aikaa, jos sitä tahtoo verrata nykyhetkeen. Vuosi takaperin olin yrittänyt kotikonstein tulla raskaaksi jo kesällä, mutta siinä onnistumatta odotin uutta klinikkareissua - ja taisipa olla vielä niin, että edellisestä inseminaatiosta käteen jäänyt kemiallinen raskaus jotenkin kummasti painoi pienenpientä toivoa kuplivana kihelmöintinä mielen sopukoihin: Viimeksi se jo yritti tapahtua, ehkä se voisi nyt napata. Syksy tuli ja ehdin yrittää toisaalta vain kerran, kunnes siitä iskusta toivuttuani päätin etteivät kevyet hoidot ole enää juttuni.

Tämä kaikki kesän aikana vatsanpohjassa tuntuva odottelu on siis jo erittäin tuttua. Ainoa ero kahteen edelliseen on se, että pelkään niin paljon enemmän kuin aiemmin, että se tuntuu, tuntuu ikävänä pahana olona kropassa asti.

Hoito on nyt aivan eri luokkaa kuin edelliset. Siinä apuna ovat kunnon hormonit ja muut järeät keinot. Ja minkä pitäisi kuulostaa lupaavimmalta: Tämä kyseinen hoitomuoto on tuonut avun lukemattomille jopa ensikertaa sitä kokeilleille. En silti pysty rentoutumaan, en saa rauhaa siltä pelolta jos tämäkin epäonnistuu ja syli jää yhä huutamaan tyhjyyttään. Mitkään faktat ja todennäköisyydet eivät juuri nyt lohduta. Kaikki voi epäonnistua ja se riski on aina olemassa, se on otettava... Ja no, kestettävä. Tai ainakin yritettävä kestää. Jotenkin.

Se, että hoito on monella toiminut, ei automaattisesti tarkoita että se toimisi minulla on kylmä fakta jota yritän kuitenkin saada edes hitusen verran vaimennetuksi pääni sisällä. Yritän aina johonkin myrskyisten ajatusteni väliin hiljaa hokea itselleni kaikin voimin ja puhisten pinnistellyllä järjenäänellä jotakin sen tyyppistä, ettet juuri sinä välttämättä automaattisesti kuulu myöskään niihin epäonnekkaisiin - mitään ei voida vielä lyödä lukkoon ja rauhoitu, ennen kuin sekoat ajatuksinesi kokonaan. Että kotikäyttöiset stressinhallintakeinot olisivat nyt paikallaan.

Mietin usein kemiallisia raskauksiani, joita olen elämäni aikana kokenut, jolloin päässä alkaa seuraava kuhina - kysymys, miksi se laboratorio-oloissa hedelmöitetty alkio tarttuisi yhtään sen paremmin, kun sisälläni saman tehnyt ei siihen ole pystynyt? Eiväthän alkiot (?) käytännössä eroa toisistaan mitenkään, ainoa ero tässä on että niiden laatu voidaan todeta jo ennen siirtoa. Toki laatu voi tulevissa alkioissa olla kemiallisia parempi, mutta entä jos niin ei ole, tai jos se kemiallinenkin oli hyvää kamaa eikä siitäkään huolimatta saanut otetta kohdunseinämästä. Tämä on asia, josta lääkäri saa tehdä ammattilaisena minulle selkoa sitten aikanaan, koska se herättää nyt niin suuria epäluuloja onnistumismahdollisuuksiin liittyen.

Vaikka lopputulos pelottaa, olen silti valmis kohtaamaan kaiken. Muistot aiemmista pettymyksistä ovat jääneet vahvoina polttomerkkeinä mieleen, eivätkä ne lähde sieltä koskaan pois. Mutta jos en yritä, en taatusti koskaan tule saamaan nyyttiä käsivarsilleni. En haluaisi ajatella, mitä sitten jos tämäkin menee puihin, kuinka kestän vielä senkin pettymyksen. Mutta toisaalta ymmärrän, että sitäkin pitäisi käydä läpi edes ihan vähän, itselleen olisi hyvä jo etukäteen luoda jonkinlainen selviytymiskeino mahdollista uutta iskua varten, ettei olisi ikään kuin tyhjänpäällä vaan voisi tarttua johonkin mikä helpottaisi oloa ja antaisi valoa edes ihan pienen hippusen pimeyteen... Muttei saisi ajatella liikaa. Mikä on liikaa? En voi tuudittautua kokonaan ajatukseen, että voihan se onnistua, mutten haluaisi myöskään lyödä kaikkea säpäleiksi ennen kuin koko ivf on edes alkanut.

Jotenkin tässä nyt pitäisi vain koittaa keikkua sillä kultaisella keskitiellä, varautua pahimpaan muttei kuitenkaan lähteä täysin luovuttaneena kohti uutta toivoa. Jos minun juuri nyt pitäisi sanoa kumpaan uskon enemmän, onnistumiseen vai siihen ettei tämäkään tuo perheeseeni vauvaa, taipuisin kaikista positiivisen ajattelun rippeistä huolimatta jälkimmäiseen, toki ensimmäistä toivon enemmän kuin mitään muuta olen koskaan elämässäni toivonut. Kun pelottaa niin pelottaa, eikä se siitä muuksi muutu vaikka kuinka lukisin tilastoja tai minä tai joku toinen käskisi lakata lopettamaan...

Kaikki tämä kirjoittamani kuulostaa niin tutulta. Toistoa viime- ja edelliskesän postauksille. Millaisiakohan ensi kesänä saatte lukea? Jos näitä samoja jaarituksia nyt kukaan enää ylipäätään jaksaa läpi selata :)

Aion nyt viettää kesää ihan rauhassa, en kiirehdi syksyyn tai odota sitä erityisesti toivoen sen saapuvan nopeasti. Kyllä se ehtii, tässä ei ole mikään hoppu. Teen kivoja asioita, rentoudun ja lataan akkuja. Syksy ei jätä tulematta, se on ainakin varmaa ja on asemissaan ajallaan.