Uutta sisältöä treeneihin

Mun on pakko heittää tänne eräs resepti. Oma ohjeeni Pulled porkista. Laitoin ensimmäistä kertaa uudessa kodissani, tai no ehkä nyt jo "uudessa" tämän herkun pataan. Aiemmin käytin valmiiksi tehtyjä ohjeita, mutta nyt sovelsin itse omani, eikä siitä pahaa tullut, vaikka itse sanon. Vielä se vaatii vähän pientä hienosäätöä, mut ihan uudelleen tehtävän arvoinen kuitenkin.

En tiedä olenko maailman ainoa, joka repii possun ihan tavallisesta uunifileestä. Kaikissa selaamissani ohjeissa, joita on varmaan tuhansiamiljoonia, on lihana käytetty kassleria tai muuta vastaavaa rasvaista lihaa. Mä olen jotenkin aina kammonnut rasvaa ja läskiä. Miellän sen sellaiseksi muljahtelevaksi suussa, eivätkä lihassa olevat luutkaan houkuttele, vaikka niistäkin kuulema saadaan paljon maukkautta ruokaan. Olen aina ostanut herkkua varten ihan perusfileen, joko sellaisen pötkylän tai muuten vaan möykyn maustamattomana. Siitä on tullut ainakin omaan makuuni sopiva, ja oon tykännyt kovasti. Joten tässä reseptissä on lihassa poikkeus.

Tarvitset:
1 kg porsaanfileetä
1 dl ketsuppia (Mulla oli tulista chiliketsuppia puolet, puolet tavallista)
1 dl punaviinietikkaa

1 dl tummaa siirappia
1,5 dl bbq-kastiketta
0,5 dl soijakastiketta
2 rkl dijonsinappia
Kolme kynttä valkosipulia
Chiliä oman maun mukaan, joko tahnassa, jauheena tai pilkottuna. Määrä riippuen siitä, kuinka tujua chiliä käyttää. Mulla ei nyt ollut sitä ollenkaan, koska ketsuppi toi tulisuutta mukavasti. Normaalisti laitan pienenpienen ripauksen chilijauhetta, joka erittäin tulista, ulkomailta tuliaisina saatua, saattaa saada ehkä myös Suomesta jostain päin. Jos käytetään vain tavallista ketsuppia tähän, kannattaa chiliä kuitenkin jonkin verran lisätä, se tuo kivasti makua ja pientä tulisuutta.

Mausteseos lihan maustamiseen:
1 tl suolaa (Koska mulla oli tässä suolattu filee, se teelusikallinen tuntui liian suurelta. Olisin voinut laittaa puolikkaan. En yleensäkään käytä runsaita suolamääriä ruoan laitossa, ehkä siksikin tuli mun makuuni vähän liikaa)
1-2 tl savupaprikajauhetta
1 tl mustapippurijauhetta
1 tl grillausmaustetta

Aloitellaan siitä, että mausteseoksen mausteet sekaisin, ja hierotaan lihan pintaan kauttaaltaan niin, että liha varmasti saa maustetta joka puolelle. Tämän jälkeen paistopussissa jääkaappiin yöksi maustumaan.

Mausteseos tuntui menevän osittain rakeiseksi lihan pinnalle. Mutta kun otin lihan seuraavana päivänä paistopussista, se oli ihan tasainen. Harvoin maltan pitää lihoja öitä maustumassa, joten tääkin on aika uusi juttu vielä. Mutta kannatti selvästi, maku sen myöhemmin kertoi :) Kastikkeen ainekset sekoitin ensin kulhoon, viipaloin veitsellä valkosipulinkynnet ohuina siivuina sekaan, josta kaadoin lihan päälle pataan. Ihan tavallinen kannellinen uunipata sopii mainiosti. Kansi kiinni ja uuniin. Annoin lihan hautua uunissa 150 asteessa viitisen tuntia. Huomasin, että ehkä kuusikin olisi saanut olla. Ekan kerran revittyä possua tehdessäni pidin seitsemän tuntia, jolloin siitä tuli ehkä hitusen liian kypsää jo. Vielä enemmän kuin ylikypsää. Viidestä tunnista liha kyllä mureni, mutta meni ehkä enemmän silpuiksi kuin suikalemaisiksi säikeiksi, jollaista olisin toivonut. Raakaa ei kuitenkaan ollut ja sehän on pääasia. Ensi kerralla olen ehkä fiksumpi, jos muistan vielä silloin ;)

Siitä sitten repimään. Kahdella haarukalla liha riekaleiksi :) Kastiketta tuli melko reilunlaisesti loppujenlopuksi, kun olin suikaleet, tai tässä tapauksessa silpuhtavan lihan siihen sekoittanut. Ei haittaisi, vaikka tekisi noilla määrillä 1,5 kg lihamöykylle, riittäisi varmasti.

Ja kuten me kaikki tiedetään, tämä herkku taipuu moneen. Ei luultavasti sellaista ruokalajia peruseväistä löydy, johon se ei kelpaisi. Pitsoihin, tortilloihin, täytettyihin patonkeihin, perunamuusin kaveriksi jne. Tällä kertaa keittelin riisiä ja vierelle salaattia kurkkuineen, tomaatteineen ja jäävuorisalaatteineen. Kovinkaan montaa reseptiä riisin rinnalle en ole tästä löytänyt, ehkä tämä kuuluisi nautiskella vähän epäterveellisemmissä merkeissä, mutta jokainen tavallaan. Viimeksi reilut puoli vuotta sitten meilläkin syötiin pitaleipien ja ranskalaisten kanssa.

Treenijuttuihinkin olen ottanut pieniä lisäyksiä. Oikeastaan ne ovat tulleet melkein itsestään, niitä mitenkään sen kummemmin erikseen suunnittelematta. Treeneissä oli muutama viikko sitten pieni tauko kipeilyn seurauksena. Teki hankalaa olla liikkumatta, mutta toisaalta en olisi kyennyt mihinkään. Keuhkoihin ja kurkkuun sattui niin, että yskänpuuskissa meinasi tulla itku monta kertaa. Tajunlähtö ei ollut kaukana ja pelkäsin aina uutta yskimistä, kun edellinen teki niin pahaa. Onneksi kaikki meni nopeesti ohi, ja pääsin taas jatkamaan.

Olin ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin spinningissä pari viikkoa sitten. Se tapahtui puolivahingossa maanantai-iltana. Salille lähtiessäni muistelin, että siellä on jossain vaiheessa iltaa spinning, ja tajusin ottaa sopivat kengät matkaan. Kerran sen virheen parisen vuotta sitten tein, että lähdin pyörän selkään ohutpohjaisissa kengissä, sellaisissa, jotka taipuivat helposti. Se järjetön tuskanhiki jalkakivusta vielä lisänä treenin tuottamaan hikoilumäärään oli jotain aivan kamalaa, ja kipu... Koko tunti romahti täysin käsiin. Muistan sen ikäni. Siitä otin opiksi. Mullehan asiasta varoiteltiin etukäteen ja olin kuullut kenkäsuosituksista aiemminkin, mutta ne, jotka mut hyvin tuntevat tietävät, että mulle on asiassa kuin asiassa turha sanoa mitään. Jos päätän lyödä pääni seinään, sen myös teen ja huomaan vasta siinä vaiheessa toimineeni typerästi kun sattuu. Jännä muuten, että pienissä asioissa kuten nyt tässä tämä pitää paikkansa. Suuria tekemiäni asioita en ole koskaan katunut, vaikka toiset ovat varoitelleet etukäteen, niissä oon aina onnistunut ja tehnyt hyviä valintoja ;) Parempi onkin saada tällä tavoin kynsilleen pikkujutuissa kuin niissä oikeasti merkittävissä ja vakavemmissa elämäntapahtumissa. Tein nyt treenin, kuten aina teen noin tunnin mittaisena. Spinningiin oli enää puolentunnin pätkä odotteluaikaa, joten päätin jäädä ja kokeilla sitä, kun olin jo valmiiksi salilla. Ja voin sanoa että kannatti. Mulle neuvottiin pyörän toiminnot ja säädöt. Huomasin, että olin aina siihen asti polkenut pyöräntanko liian alhaalla. Nyt kun asia korjattiin, tuntui treeni siinä todella paremmalta ja jotenkin helpommalta. Kyseinen tunti oli puolen tunnin mittainen. Heti perään on toinen puolituntinen, johon jokainen saa halutessaan jäädä tai poistua ekan puolikkaan jälkeen. Mä poistuin, koska tuntui, että oli parempi aloittaa rauhassa, edellisestä kerrasta oli kuitenkin jo aikaa. Ja voin sanoa, että kannatti käydä. Olo tunnin jälkeen on aina hyvä ja rento, jo sitä olotilaa ajattelemalla jaksaa ne rankimmatkin kohdat tunnista mennä läpi. Otan tämän osaksi viikkotreeniä. Alkuun kerran puolen tunnin ajan, jonkin ajan kuluttua kokonaisen tunnin kerran viikkoon, sitten vielä lisänä 45 minuuttisen spinningtreenin joka onkin jo heti seuraavana päivänä. Jossain vaiheessa mennään kahdella tunnilla / viikko, heti kun tunnen pystyväni.

Tosta parin viikon takaisesta tuli raskaampi treeni kuin olin kuvitellut. Spinning oli vielä epävarma salille lähtiessä, enkä ollenkaan osannut edes ottaa huomioon sitä, että mulla olisi vielä kuuden kilometrin matka taitettavana yhteensä. En muistanut sitä vielä silloinkaan, kun treenin jälkeen ilmoitin salilla että voisin nyt spinningiä kokeilla. Tai muistin ja tiesin, mutta en rekisteröinyt sitä tarpeeksi selkeästi. Näinhän mulle käy useinkin, kun haahuilen sinne tänne ja kaikkea täytyy kokeilla :) Ekat kolme kilsaahan olin kävellyt jo salille tullessa. Vasta kaksi treeniä tehneenä tajusin, että tämä on todellisuus. Toki mulla olisi ollut mahdollisuus ottaa taksi, mutta itsepäisesti ajattelin, että nyt mennään loppuun asti kun ollaan kerta lähdetty. Yllättävän hyvin jaksoinkin: 45 minuuttia reipasta kävelyä, tunnin salitreeni, puolentunnin spinning, ja samat 45 min kävelyä takaisin kotiin. Itseasiassa se tuntuu aika uskomattomalta, kun miettii, kuinka paljon tuossa on liikuntaa yhteenlaskettuna päivää kohti. Toki noiden 45 minuuttisten välissä on molemmissa ensin vartti, 20 minuutin tauko metrossa istuen ja siitä vasta se puolen tunnin rupeama. Ja täytyy muistaa, että noilla kävelyreiteillä on liikennettä ihan kivasti, joten suojateiden luona saa hetkiset odotella. Kaikesta huolimatta mä olen itsestäni ylpeä että jaksoin, ja että vasta 100 metriä ennen meidän rapun alaovea alkoi tuntua, että nyt en jaksa. Eipä mulla ollut vaihtoehtoja, sellaista matkaa varten ei taksia kannata ottaa. Toisaalta miksipä ei, jos se sopivalta tuntuu - ei se mullekaan mahdoton ajatus välttämättä olisi ;) Yleensä oon liikkunut korkeintaan noin puolitoista tuntia päivittäin, mutta nyt aika alkaa pidentyä. Ylpeä saan olla myös siksi, ettei se jää tähän. Huomenna on uusi päivä, uusi salitreeni ja spinning, sekä uudet kävelyt.

Joskus aiemminhan menin salille taksilla. Niin mulla, kuin varmasti ainakin suurimmalla osalla näkövammaisista on käytössään kaupungin / kunnan myöntämät kuljetuspalvelukyydit, joita on se 9 kahdensuuntaista / kuukausi + työ- tai opiskelumatkat, jos niitä tarvitsee. Niitä oon ahkerasti käyttänyt, kun normaalilla julkisen liikenteen hinnalla saa kulkea. Mutta päätin joku tovi takaperin, että nyt tämä saa loppua, tai ainakin reilusti vähentyä, kun salille on helppo päästä julkisillakin. Kotoa kilometrin matka metroasemalle, siitä Ruoholahteen, josta pari kilometriä kävellen Lauttasaareen perille. Sama takaisin, Siinä ne kävelyt joista kerroin. Siinä on oikein hyvä lämmittely ennen treeniä ja palauttelukävely sen jälkeen. Kyllä siinä juoksumatolla tulee silti hölkättyä jonkin aikaa, joskin välillä vähän vähemmän kuin normaalisti. Hyvä puoli tässä kävellen saapumisessa ja lähtemisessä salilta on myös se, ettei mun tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa Oonan takia, ettei sillä olisi tarpeeksi opastustöitä salireissujen aikana. Nyt se saa enemmän töitä ja minä treeniä. Väliajat eli ne, kun treenailen, se voi makoilla henkilökunnan tiloissa ja seurailla ikkunasta salin puolella tapahtuvia asioita. Huomisesta alkaen alan lisätä treeniin vielä pakaralihasharjoitukset. Ne teen kotona ennen lähtöä. Voisin hoitaa homman pois alta myös salilla, mutta se mua vielä mietityttää. En muista koskaan huomanneeni, että siellä joku kyykkää mun paikallaollessani. Mietin, tekeekö sitä siellä edes kukaan. Voiko sitä tehdä salilla. Vai hoitaako tyypit sen osuuden kotona. En halua erottua joukosta. Väkisinkin pohdin sitä, jos olen ainoa meidän salilla joka sitä harrastaa kaikkien silmien alla, vaikkei sillä mitään väliä ole, enkä usko kenenkään siihen huomiota edes kiinnittävän. En ole koskaan salihistoriani aikana kyykkyjä tehnyt paikanpäällä, enkä muista että Joensuussa treenatessanikaan kukaan muukaan olisi. Kokeilin aiemmin kyseiselle lihasryhmälle tarkoitettua laitetta, mutta olin siihen liian lyhyt ja näin ollen liike ei ollut mulle toimiva, joten päädyin kyykkyihin ja pariin muuhun tehokkaaseen liikkeeseen ilman laitetta. Sain salilta hyvät neuvot niihin, ja nyt ne otan käyttöön. Käsipainot mulla on jo olemassa, ne vaan on kateissa vielä muuton jäljiltä. Mutta veikkaan, että kehon oma paino vastuksena näin alkuun riittää. Huomenna siis uusi koitos :)

Uusi alku, uusi mahdollisuus, uusi elämä

Kävin tiistaina tutustumassa Lauttasaaren Lady Linen (nykyisin Lauttasaaren Lady) tiloihin. Kävin paikanpäällä jo kesällä, mutta nyt alkuviikosta oli vuorossa haastattelu treeniohjelmaa varten, jonka sitten perjantaina sainkin. Siinä samalla tutustuin vielä tiloihin ja treeniympäristöön. Nyt päästään kunnolla hommiin.

Kuten varmaan monille meistä, niin myös mulle on tärkeää se, millaisessa paikassa treenaan. Olipa kyse ihan aerobisesta treenistä luonnon keskellä, tai lihaskunnon harjoittamisesta kuntosalilla. Itse treenaan mieluusti naisten salilla. Tykkään, että tilat ovat sopivan pienet, muttei kuitenkaan liian ahtaat, että on helpompi löytää oikeat laitteet. Valintaan vaikutti myös ryhmäliikuntatuntien saatavuus ja niiden valikoima. Mähän en oikeastaan ryhmäliikunnoista harrasta muuta kuin spinningiä nyt, mutta tarkoitus olisi laajentaa ympyröitä jossain vaiheessa. Lady Linella on hyvä spinningtarjonta. Tunteja on lähestulkoon jokaisena päivänä viikossa, eikä tarvitse olla aina menossa vain tiettynä aikana. Suurimmalle osalle tunneista on aina tilaa, vaikka päättäisi osallistumisestaan vasta edellisiltana. Päivisin tällä salilla on ihanan hiljaista, vain muutamia treenaajia on näkynyt kun olen itse ollut paikalla. Se on iso plussa. Extraherkkuna on solarium, infrapuna- sekä tavallinen sauna, jotka sisältyvät jäsenyyteen. Näillä perustein mä salini valitsin. Täytyi vähän mietiskellä ja käydä läpi muuton jälkeen, mikä paikka vastaisi parhaiten sitä, mitä itse haen ja mikä on mulle mieluisinta. Lady Line oli muutenkin tuttu ketju, koska sellainen löytyy myös Joensuusta. Joten se oli sitten luonteva valinta. Jos nyt jotain miinusta yritän hakemalla hakea ja vääntää, niin ehkä pitkä matka salille voisi olla sellainen. Harkitsin Kannelmäen ja Lauttasaaren välillä, jotka ovat käsittääkseni Helsingin ainoat kyseisen ketjun salit. Tulin siihen tulokseen, että helpompi on matkata Lauttasaareen Itä-Helsingistä käsin. Metrolla Ruoholahteen ja siitä kävellen määränpäähän. Kannelmäkeen tarviis ottaa vielä keskustasta juna, eikä mulla ole käsitystä siitä, kuinka kauan sillä kestää mennä. Toisaalta kävely ja hölkkähän ennen lihaskuntotreeniä ei ole koskaan pahasta, eli siksikin tämä on paras vaihtoehto. Tästä nyt katsotaan, miten lähdetään menemään eteenpäin. Kolmesti viikkoon olis tarkoitus treenata. Jännä nähdä, millaiset tulokset näkyy ensi kesän alussa.

Tosiaan perjantaina kävin testaamassa ekan kerran saamani treeniohjelman. Liikkeelle lähdettiin kuudesta liikkeestä. Olen kaiken kaikkiaan tyytyväinen ohjelmaan, mutta sovittiin, että lisätään vielä reisiin lähentäjät ja loitontajat. Pelkässä jalkaprässissä en koe saavani reisille tarpeeksi treenausta. Oon aina tottunut treenaamaan reisiä vähän monipuolisemmin, joten sitä kaipaan myös tulevaisuudessakin. Ideana tässä laitteiden ja liikkeiden määrän vähyydessä oli lähinnä ehkä se, että pääsen kunnolla kiinni hommaan ja opin muistamaan ja tuntemaan ympäristöä vähän paremmin, ennen kuin lisätään uusia juttuja, ettei tule kerralla liikaa. Musta se on ihan hyväkin. Tehdään muutama treeni näin, ja lisäillään parin viikon kuluessa uutta. Silloin aiemmin salilla treenatessani hämmästyin sitä, kuinka nopeasti kunto kasvoi. Mielestäni kunnon treeni on sitä, että se todellakin tuntuu. Ei vain vähän, vaan niin, että oikeasti tietää tehneensä enemmän kuin kaikkensa ja koko ohjelman läpi käytyä hiki virtaa kuin olis suihkusta tullut :) Sen täytyy tuntua jokaisen liikkeen lopussa jopa kamalalta. En tiedä, onko se hyvä vai huono tapa, mutta mä vedän itseni aivan piippuun joka kerta. Ei mennyt kovinkaan kauaa, kun oli pakko jo lisätä painoja. Tuntui, etten saanut samanlaista rankkuuden tunnetta, kuin mitä alkuun tuli. Sama pätee spinningiin. Siinä kunnon kehittymisen huomasi vieläkin nopeammin. Kaksi ensimmäistä kertaa olivat pahimmat. Sitten tuli kolmas, joka oli hitusen helpompi. Neljännellä kerralla tein vielä samoilla vastuksilla, mutta viidennellä oli pakko pyörittää vähän lisää vastuksia peliin. Tästä se lähtee. Vielä en laita painoja ylös tai sitä, kuinka nopeasti kehityn. Otan toki itselleni ylös, mutta vasta myöhemmin, tulosten näkyessä huomattavina saatan julkaista, mistä lähdettiin liikkeelle. Mun on annettava vielä paljon plussaa henkilökunnalle siitä, kuinka hyvin mut on otettu vastaan. Kukaan ei ole edes vihjannut, etten voisi osallistua juttuihin muiden kanssa, tai epäillyt, etten näkövammani takia voisi treenata normaalisti. Täytyy myöntää, että kaikenlaisia ennakkokäsityksiä ihmisten kanssa joskus kokeneena mietin, kuinkahan paljon joudun nyt "todistelemaan" sitä, ettei tämä mulle ole mikään turvallisuusriski tai etten tarvitse mitään ylimääräisiä ns. erityisjärjestelyjä salilla. Edellisellä salillakaan en ole kokenut mitään negatiivista. Mutta olen huomannut, että joissain muissa yhteyksissä ihmiset ovat välillä hyvinkin varovaisia, ärsyttävän ylisuojelevaisia ja suorastaan paniikissa, kun eivät pysty ymmärtämään sitä, miten milloinkin toimin. Kaikki omat epäilyni osoittautuivat täysin turhiksi. Olin enemmän kuin positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka hyvin kaikki sujui. Toki multa on kyselty, miten he voivat auttaa, jos jotain tarvitsen, tai tarvitsenko jotain apua, mikä on vain hyvä juttu. Uskon, että mulla tulee olemaan hyvät kokemukset, treenit ja ennen kaikkea tulokset.

Se, mikä tässä treenaamiseen painottuvan blogin pitämisessä vähän mietityttää, on se kuvien julkaiseminen. Mitä ihmiset yleensä kuvaavat treeniblogeihinsa? Kuvia itsestään treenaamassa? Ruokakuvia? Mitä? Itsekään en haluaisi kirjoittaa pelkkää tekstiä. Kuvilla on varmasti suuri merkitys blogeissa, varsinkin, kun suurin osa niiden lukijoista ovat täysin normaalisti näkeviä ihmisiä. Ja suurin osa katselee mielellään postausta, jossa on tekstien lisäksi myös suuret, tai ainakin melko suuret määrät kuvattua materiaalia tapahtumista. Videopostaukset on tietysti asia erikseen, niistä pystyn itsekin havainnoimaan mitä milloinkin tapahtuu, tai millaisista tilanteista videot on otettu. Pitänee vaan tutustua tähän maailmaan ja seurailla, kuinka muut toimivat, ja ottaa oppia samantapaisista paikoista. Toki blogini käsittelee muutakin, mutta ehkä suurimmaksi osaksi juuri liikkumiseen liittyviä asioita. Mutta kaikki aikanaan, kyllä tästä vielä saadaan ihan kelpomateriaalia aikaan :)

#Kutsu mua-kampanja

Tämä kyseinen Suomen lukiolaisten liiton perustama kiusaamiseen liittyvä kampanja lienee jo kaikille tuttu. Tai ainakin suurimmalle osalle, varsinkin niille, joita aihe todella koskettaa joko itse koettuna tai läheisen tuskia vierellä nähneenä. Jos asia on jollekin vielä epäselvä, lisätietoa löytyy
Täältä

#Kutsu mua

Itse mietin kauan, osallistunko tähän, uskallanko ottaa haasteen vastaan. Lopulta kuitenkin päädyin jakamaan tarinani täällä blogissa ja ottamaan sen riskin, että tämä voi herättää kärkkäitäkin kommentteja ja arvostelua jossain päin. Instagramissa en ole, Facebook olisi toisaalta yksityisempi, mutta jollain tavalla siitäkin huolimatta mulle hankala paikka tällaiselle. Halusin jakaa kokemukseni täällä, koska tiedän, etten ole ainoa joka on joutunut käymään seuraavaa läpi. Jos tämän tekstin sattuisi lukemaan joku, joka painii juuri nyt samanlaisten tai samantapaisten asioiden kanssa, tämä kirjoitukseni voisi tuoda myös hänelle / heille ehkä edes ihan pienenpienen toivonkipinän siitä, että kaikesta voi selvitä. Niin kamalaa kuin se onkin, on tälläkin hetkellä tämän maan rajojen sisäpuolella heitä, jotka joutuvat kestämään näitä asioita päivittäin. Mutta uskokaa minua. Kyllä se jonain päivänä helpottaa. Vielä joskus te huomaatte, että olette arvokkaita, korvaamattomia ja rakastettavia ihmisiä juuri sellaisenaan, eikä teidän tarvitse muuttua kenenkään mieliksi miksikään muuksi. Oma tarinani ei varmasti ole sitä pahinta luokkaa, kun aletaan vertailla sellaisiin tapauksiin, joissa on jouduttu todella pelkäämään joka ikinen päivä koulussa ja matkoilla, tai pakotettu kestämään pahinta mahdollista työpaikkakiusaamista. Tämä saattaa ehkäpä kuulostaa joidenkin korvaan pieneltä ja jopa merkityksettömältä, mutta kaikki saman kokeneet tietävät, ettei tämäkään tilanne ole helppo. Kaikkea muuta.

En valitettavasti pysty tekemään tätä ihan täydellisen oikealla tavalla. Haasteesta puuttuu kuva minusta ja sanoista. Ne kaksi sanaa paperilapulla. Toinen sellainen, jollaiseen muottiin minut on yritetty sulloa ja toinen joka on positiivista ja jonka toivoisin muiden minussa näkevän. Ensimmäiseksi mainittu tulisi yliviivata, ja sitä käyttävät tästä eteenpäin vain hölmöt ihmiset. Mutta mä en valitettavasti pysty itseäni kuvaamaan. Olisin toki voinut odottaa, että joku olisi napannut kuvan, mutta toisaalta en tiedä, onko se niin tarkkaa ja tärkeää. Voin lisätä sen myöhemmin, jos se on välttämätön juttu. Toiseksi tuo paperilapuille kirjoittaminen on hankalaa. Voin toki kirjoittaa tietokoneella, suurentaa tekstin ja tulostaa. Lisään myös sen myöhemmin tähän tekstiin mukaan.

Mulla meni jonkin verran aikaa miettiä, mikä olisi se ruma sana, jonka haluaisin mukaan liittää. Se pahin, minkä olen kuullut. Päädyin sanaan "läski". Se ei ehkä tullut yllätyksenä, mutta on jättänyt pahimmat jäljet. Yliviivaan sen mielessäni. Positiivinen juttu on avarakatseisuus. Tai empaattisuus. Ehkä tähän voi laittaa molemmat. Ne toivoisin ihmisten minussa näkevän ja muistavan.

Muistan, kun ala-asteiässä ollessani eräs aikuinen kysyi, onko minua koskaan kiusattu. Sanoin, että ei, mutta mut on lähes jatkuvalla syötöllä jätetty yksin, eikä oteta porukkaan. Hän ihmetteli, mitä se sitten on, jos ei kiusaamista ja totesi, että olen joutunut kokemaan sellaista, jonka voi aivan reilusti nimittää kiusaamiseksi. Olin ennen tätä käsittänyt kiusaamisen vain joko potkimisena, hakkaamisena tai nimittelynä. Siis varsinaisena toisen negatiivisena huomioimisena, en suinkaan kohteluna jopa vähempiarvoisena kuin ilmaa kohdellaan. Jälkeenpäin olen itsekin kunnolla tajunnut, että se todellakin on juuri sitä. Mun tapauksessani kaikki alkoi ala-asteelta. Koulusta, kuten niin monilla muillakin. Neljänteen luokkaan asti kaikki meni hienosti. Kavereita riitti ja kouluun oli kiva mennä. Ei tarvinnut juurikaan miettiä sitä, millainen päivä olisi tiedossa seuraavaksi. Elin ihan huoletonta elämää. Viides luokka alkoi. Alkusyksyn kaikki oli ok, kunnes sitten kaverit hävisivät ympäriltä. Vietin lähes kaiken aikani koulussa yksin. Joskus harvoin mulla oli seuraa, mutta suurimman osan ajastani olin omissa oloissani. Vapaa-ajalla tilanne oli eri. Mulla on aina ollut koulun ulkopuolella kavereita, joiden kanssa on tullut tehtyä kaikennäköistä. Ihan koko peruskoulun ajan ja sen jälkeenkin. On pidetty hauskaa monin eri tavoin, juhlittu, hölmöilty, reissattu, naurettu ja itketty, vietetty monenkirjavia hetkiä yhdessä. Olen tutustunut heistä hyvin pieneen osaan koulussa, suurin osa ystävistäni on tullut harrastuksista, tuttujen kautta jne, ja osa peruskoulun jälkeen aivan muista kuvioista. Siitäkin huolimatta koulussa tapahtunut käytös mua kohtaan oli kamalan ahdistavaa. Sieltä viidennen luokan alkupuolelta yhdeksännen loppuun saakka tapahtui kaikenlaista. Olin muille oppilaille pelkkää ilmaa. Suurin osa tyypeistä käyttäytyivät, kuin eivät minua edes tuntisi tai eivät olisi koskaan aiemmin edes tavanneet. Tuntui, kuin olisin sairastanut ruttoa, olisin ollut spitaalinen tai kantanut jonkinlaista muuta tappavaa tai vahingoittavaa tautia. Osa niistä, jotka joutuivat kanssani samaan ryhmään joko ryhmätyön ajaksi tai pidemmäksi aikaa, vetivät pulpettinsa kauemmas omastani, ettei heidän tarvitsisi istua niin lähellä. Pistekirjoituskoneeni ääni otti päähän, josta usein vinguttiin. Liikuntatuntien tanssitunnit olivat hirveitä. Jos joku joutui mun pariksi, täytyi jonkun joskus pitää kädet hihoissa, ettei joutuisi koskemaan muhun. Paritöissä kävi usein niin, että tyypit kiirehtivät nopeasti kuka kenenkin viereen, ettei vain tarvitsisi työskennellä mun seurassa. Välillä jotkut aivan suoraan estoitta kieltäytyivät tulemasta mun pariksi. Väitän, että tämä johtui osittain erilaisuudesta, näkövammastani ja siitä, etteivät kiusaajat osanneet suhtautua siihen oikealla tavalla, osittain taas siitä, että heillä oli vain tarve kiusata jotakuta, niin kuin nyt yleensäkin toisilla on, niin lapsilla kuin aikuisillakin ja siltä väliltä. Ja ehkä ne luulivat, että mä helvetti tunnustelen käsin jokaisen paskakasan, mikä tielle tulee ja olen sellainen itsekin. Nykyään mä pystyn jo naurahtamaan niiden kakaroiden käytökselle, koska se ei tosiaan ole millään tavoin normaalia käytöstä, mutta joskus vuosia sitten se satutti kovasti. Muistan, että neljännellä luokalla meille tuli koko loppuala-asteen ajaksi luokkaan poika, jota kiusattiin aivan jatkuvasti. Se oli ihan näkyvää touhua, nimittelyä ja jotain bakteerikammoisuuden esittämistä. Häntä kohdeltiin myös kuin myrkkyä vielä miljoonasti pahemmin kuin minua. Muistan jo silloin, kuinka ajattelin, miten naurettavaa heidän käytöksensä oli. Ja minähän olin hiljainen hyväksyjä. Eli ihan yhtä typerä silloin. En tehnyt asialle mitään, vaikka olisin voinut ja olisi pitänyt. Ala-asteella järjestettiin diskoja. Nelosluokkaan asti meni kaikki hyvin myös niissä, mutta sen jälkeen en enää niihin mennyt. Tiesin mitä odottaa, oli parempi jäädä kotiin. Kuudennella luokalla meidänkin luokan tuli järjestää kaksi diskoa, toinen syksyllä ja toinen keväällä. Siellä oli myös mun oltava. En muista niistä juurikaan, mutta se on jäänyt vahvasti mieleen, kun istuin yksin nurkassa seuraten muiden hauskanpitoa. Tähän kaikkeen yritettiin puuttua koulun henkilökunnan puolesta ala-asteella. Oman luokan kesken opettajan ideana sovittiin, että se, joka viettää aikaa mun kanssa välitunneilla ja keksii jotakin kivaa mulle, saa siitä palkinnoksi suklaata. Ja voitte uskoa, että silloin sitä porukkaa ympärillä riitti. Suklaan toivossa. Silloin en sitä osannut sen syvällisemmin ajatella, ehkä siksi, että olin niin nuori. Mutta myöhemmin vasta tajusin, että todellakin se suklaa oli ainoa syy. Mutta jotain oli vain pakko keksiä. Tällaisessa tilanteessa on varmasti myös opettajilla oikeasti miettimistä, ja sitä haluaisi tehdä kaikkensa, ettei kenenkään tarvitsisi tuntea oloaan syrjityksi ja ei-tervetulleeksi koulussa. Ymmärrän sen täysin. Kaikki luokkaretket, muut reissut ja juhlapäiviä edeltävät päivät olivat yhtä helvettiä. Ehkä ala-asteella en ottanut tätä kaikkea vielä aivan niin raskaasti, mutta yläasteella oli meininki toinen. Ystävänpäivät ovat yksi hyvä esimerkki. Meille kaikille tyrkättiin käsiin sydämenmuotoiset laput. Kerätkää siihen nimiä niin paljon kuin ikinä saatte. Nimen tulee kirjoittaa silloin, kun saa halata jotakuta koulun oppilasta tai opettajaa. Siellä sitä sitten halailtiin jokaista vastaantulijaa. Ideana tämä on varmasti suurimmalle osalle kiva ja vaihtelua normaaliin arkeen, vaikka toki halata voi ja pitääkin, varsinkin läheisiään paljon useammin, kuin kerran vuodessa :) Mutta tätä ei ehkä olla mietitty loppuun saakka. Miltä tuo käytäntö tuntuu silloin, kun on niitä, jotka eivät halausta saa, tai uskalla torjutuksi tulemisen pelossa sitä mennä pyytämään? Puhun ihan yleisellä tasolla, sillä luulen, että näitä ikäviä tilanteita on taatusti jos ei jokaisessa, niin lähestulkoon kaikissa kouluissa. En ole aivan varma, heittävätkö aivoni nyt täyttä hallaa, vai ovatko muistikuvani oikeat. Jokin hämärämuisti yrittää kertoilla, että eniten nimiä kerännyt palkittiin myöhemmin. Jos näin on ollut, tai jos jossakin on kyseinen toimintatapa, se menee mielestäni jo yli laitojen. Tämä ei aseta kaikkia samalle viivalle. Tuntuu kamalalta, jos joudutaan kilpailemaan suosiosta ja siitä, kuka on pidetympi kuin toinen. Niin kauan, kun ei voida olla täysin varmoja siitä, että jokainen tuntee olonsa kuuluvaksi tiettyjen seinien sisäpuolelle, ei tällaisia tulisi kehitellä. Vaikka toki näitä ei tehdä pahaa tarkoittaen, ja näin varmasti pyritään luomaan kaikille parempaa yhteishenkeä. Se yhteishenki ei vain valitettavasti parane kaikilla, siitä voi tulla vielä kamalampi arvottomuuden tunne. Kouluissa satojen oppilaiden joukkoon mahtuu valitettavasti niitäkin, joiden sydänlaput lojuvat riekaleina ja tyhjää täynnä roskalaatikossa muun jätteen seassa, ja ystävänpäivän päätteeksi mieli on vain entistä enemmän täynnä yksinäisyyden, sekä loputtoman riittämättömyyden tunteen täyttämää sotkua. En tarkoita loukata tai tuomita ideaa, mutta nämä on hyvä miettiä aina aivan loppuun saakka jokaista pienintäkin seikkaa myöten. Muistan, että esimerkiksi mulla oli aina tyhjät laput, ja taisin hävittää omani jo keskellä päivää kun tiesin, ettei siihen kenenkään nimeä tule kuitenkaan. Vappua edeltävä päivä. Sekin oli täynnä juhlafiilistä noin yleisesti oppilaiden kesken. Ei mulla silloinkaan ollut sen erilaisempaa. Ja mitä niitä suuria päiviä sitten olikaan. En jaksa edes muistella. Joulu- ja kevätjuhlat ainakin. Yläasteella jossakin vaiheessa tilanne yritti hieman muuttua. Muistan parin ihmisen yrittäneen tutustua minuun. Mutta siinä vaiheessa olin jo aivan pohjalla ja niin varma siitä, että olen inhottava ja vastenmielinen, etten oikein osannut enää tarttua tilaisuuteen vaan hautauduin kaikkiin huonoihin ajatuksiin ja tunnelmiin. Jälkeenpäin se harmittaa, koska voisin olla nyt paria ystävää rikkaampi. Kahdeksannen luokan lopusta ja koko yhdeksännen luokan ajan jäin koulusta kotiin säännöllisin väliajoin. En vain jaksanut enkä halunnut lähteä. Milloin myöhästyin tahallani linja-autosta, milloin keksin että särki päätä ja aina oli jokin hyvä syy. Jostain syystä luokanvalvojalle päänsäryt ja myöhästymiset menivät aina läpi. En tiedä, ihmettelikö kukaan koskaan todellisia syitä, mutta multa niitä ei ainakaan kyselty. Yleisin lintsauspäivä oli perjantai, ja muistan, että joskus oli useampi perjantai peräkkäin, kun en ollut koulussa lainkaan. Tunnustuksia, tunnustuksia ;) Näistä on onneksi jo aikaa. Peruskouluaikoina ylemmillä luokilla suurin osa päivistä kului aivan sumussa. Jotkin asiat ovat menettäneet ajantajun, enkä muista, missä vaiheessa ne ovat tapahtuneet. Siksi koko tarinakin voi olla hieman sekavaa höttöä. Monet jutut ovat jääneet mieleen pelkkänä sekasortona ja sotkeutuneet sellaiseksi ajatuspuuroksi, etten saa enää niistä minkäänlaista selkoa. Osa tapahtumista taas on hyvinkin selvinä ja terävinä muistissa. Osaan ajatella asioita aivan eri tavalla, kun elämässäni on taas valot päällä. Yhden kaverin yläasteajoilta onneksi sitten sainkin, jonka kanssa pidän yhteyttä ja näen häntä edelleen. Ja siitäkin huolimatta, että vapaa-ajalla olin kuin toinen ihminen ja tunsin kuuluvani porukoihin, noilta kouluajoilta jäi ikäviä muistoja. En edes osaa kirjoittaa sitä kaikkea niin rankkana, kuin miltä se tuntui. Koulumaailma voi olla todella julma, eikä siihen ole helppo tarttua tilanteiden muuttamiseksi. Ja vaikka saa hyvääkin kohtelua muualla, niin jostakin syystä se kaikki paha useinmiten peittää hyvän alleen ja syövyttää mielen täyteen kaikenlaisia masentavia ajatuksia. Ja vaikkei mua vapaa-ajalla kohdeltu huonosti, koulussa tapahtuneet asiat saivat silti musta vallan silloin. Kun vietät suurimman osan päivistäsi ihmisten kanssa, joilta saat edellä mainittua kohtelua, ne hyvät hetket jäävät väkisinkin taka-alalle, vaikka kuinka yrität pitää niistä kynsin ja hampain kiinni. Koulussa vietetään viisi päivää viikosta, pitkiäkin päiviä. Siinä ajassa ehtii tapahtua henkiselle hyvinvoinnillekin kaikenlaista, vaikka ympärillä olisi tukea ja turvaa, sitä tietenkään väheksymättä. Ammattikouluun siirryttyäni minua kohdeltiin kuin ihmistä. Kukaan ei syrjinyt tai pitänyt oudokkina, tai itse en näin jälkeenpäin mietittyäni sellaista huomannut. Peruskouluhelvetti oli kuitenkin tuoreena muistissa, joten se jarrutteli nauttimista uudesta tilanteesta.

Jossain vaiheessa huomasin myös joidenkin tuntevan mun seurassa häpeän tunteita. Toiset eivät kehdanneet liikkua kanssani julkisilla paikoilla näkövammani takia. Pelkona se, että joku tuttu sattuisi tulemaan vastaan ja näkisi meidät yhdessä. Osalle ihmisistä on todella suuri häpeä liikkua erilaisten ihmisten seurassa, eihän sitä tiedä, jos joutuisi vaikka jossain kohtaa auttamaan kädestä joihinkin paikkoihin. Mua on myös haukuttu lesboksi, kun olen kulkenut ystävieni kanssa. Ei nyt varsinaisesti käsi kädessä, mut miten se nyt sanotaan. Että "roikun käsipuolessa kiinni". Onneksi osaan suhtautua asiaan mielestäni järkevästi. Ensinnäkään lesbous ei ole millään tavoin haukkumista. Ja toisekseen mua ei haittaisi pätkääkään, jos joku vastaan tuleva ihminen ajattelisi kadulla mun liikkuvan siinä naisystäväni kanssa. Se on asia, jota ei tarvitse hävetä, ja on aivan normaalia ja hyväksyttävää. Joten siinä nyt ei minkäänlaista vahinkoa ole todellakaan käynyt, vaikka se ehkä nolostumismielessä oli alunperin tarkoitettukin sanoa.

Mutta ei se elämä koulun ulkopuolellakaan lopulta mennyt ihan vain riemunkiljahdusten säestämänä ruusuilla tanssien. Yläasteen loppupuolelta saakka olen enemmän tai vähemmän kuullut kommentteja kropastani. Se kaikki on tullut ihan läheltä, ei ole tarvinnut pitkältä tätä hakea. Koko taustaani en tähän avaa, koska se menisi jo liian henkilökohtaisten asioiden puolelle, jotka eivät kuulu tänne, tai netissä julkaistaviksi ylipäätään. Toisaalta ne eivät edes oikeastaan liity teemaan, joten eivät siksikään kuulu postauksen sisältöön. En ole koskaan ollut mikään sairaalloisen lihava tai sellaisessa kunnossa, että se vaikuttaisi terveydellisiin asioihin. Mutta taistelu asian kanssa alkoi jo hyvin nuorena. Sain kuulla olevani lihava. Oli laaja selkä, leveä perse, paksut käsivarret, pömppö vatsa joka ei mahdu tiettyihin paitoihin, aina milloin mitäkin. Aiemmin näitä huomautteluja tuli todella usein, mutta nyt noin parin vuoden ajan vähemmän. Kuulin monenlaista maalailua tulevastani: Ennen kuin etsisin itselleni miehen, mun pitäisi laihduttaa. Kohta musta ei pidetä koulussa ollenkaan, ellen laihduta. Pian vaaka näyttäisi mulle 120 kiloa (en koskaan ole käynyt lähelläkään edes sataa). Näytin milloin missäkin vaatteessa pahalta, baarista en saisi seuraa ulkonäköni takia, milloin tartuttiin kyynärvarren alleihin kiinni ja kerrottiin että siinä on kyllä mistä kiinni ottaa, on ollut luiden ympärillä lihaa, ironisesti olen ollut keijukainen, mikä milloinkin. Muistelua ääneen vanhojen valokuvieni äärellä niiltä ajoilta, kun olin vielä laiha, voi kuinka hoikka silloin olinkaan, ihan luiseva. Tämän lisäksi mulla on ohuet huulet, tosin eivät ole enää. Jokainen käsittää varmasti, mitä tällaisesta saattaa seurata, kun tätä kuulee yläasteikäisestä saakka. Vuodesta toiseen. Minä olen aina ollut se, joka on loukkaantunut turhasta ja ottanut kaiken liian tosissaan, ja en pärjää elämässä kenenkään kanssa, jos en kestä kuulla edes tällaista itsestäni. Mun tapauksessani seuraukset eivät ole olleet kuitenkaan pahimmat mahdolliset kun ajatellaan, että jotkut sairastuvat vakavaan syömishäiriöön ja pahin loppu sille saattaa olla jopa kuolema. Itselläni tämä johti siihen, että aloin paastota. Saatoin olla pitkiäkin aikoja syömättä juurikaan. Tarkkailin jokaista suupalaa, laskin kaloreita, rääkkäsin ja kidutin itseäni milloin missäkin kuntolaitteissa ja lenkkipoluilla. Lopulta välillä kauemmin, välillä lyhyemmän aikaa paastottuani aina kuitenkin luovutin ja söin juuri sitä, mitä en olisi saanut. Jossain vaiheessa otin järeämmät keinot käyttöön ja oksentelin tahallisesti. Mun oli saatava itsestäni saman tien ulos kaikki mitä olin syönyt. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut kovinkaan usein - se oli eräänlainen hätävara pahimpiin hetkiin, enkä ole kyseiseen vaihtoehtoon sortunut enää pitkiin aikoihin. Voidaan puhua jopa vuosista. Enkä sille tielle enää lähdekään. Nykyään yritän muutenkin pitää kroppaa kunnossa terveellisin keinoin. Ei enää paastoa, kalorien kyttäämistä tai muuta sekoilua. Enkä halua antaa vartaloani arvostelleille sitä voittoa, että musertuisin niiden kommenttien alle ja kiusaisin itseäni hölmöilemällä. Minun on kuitenkin myönnettävä, etten ole vieläkään sinut kroppani kanssa. Itseasiassa inho ja häpeä sitä kohtaan on edelleen vahvasti olemassa, mutta siihen voi onneksi itse vaikuttaa. On omasta tahdosta ja lujuudesta kiinni, millaisessa kunnossa kroppansa pitää. En ole mikään timmi vieläkään, mutta jonain päivänä vielä sekin nähdään. Olen varma, että saavutettuani haluamanlaiseni vartalon, osaan päästää lopullisesti irti niistä negatiivisista tuntemuksistani sitä kohtaan.

Kaiken kaikkiaan nuo kokemukset ovat kyllä muuttaneet minua ihmisenä paljon. Mutten sano, että huonompaan suuntaan kuitenkaan. Olen huomannut, että sanonta "Se mikä ei tapa, vahvistaa" pitää kyllä paikkansa. Ainakin omalla kohdallani. Väitän, että jos en olisi kokenut tätä kaikkea, olisin erilainen ihminen. En välttämättä olisi niin avarakatseinen ja antaisi kaikkien kukkien kukkia. Saattaisin arvostella ihmisten ulkonäköä, väheksyä kiusaamisen aiheuttamia arpia, tuskin olisin oppinut olemaan näin vahva ihmisenä henkisesti, kuin mitä nyt olen. Ehkä luovuttaisin helpommalla unelmieni ja muun tärkeän suhteen. Ehkä tyytyisin vain siihen, mitä olen helpommalla saanut, enkä taistelisi niiden asioiden puolesta, joita todella elämääni haluan. Koska olen selvinnyt näistä koettelemuksista hengissä ja olen tätä nykyä onnellinen ja tasapainoinen, osaan uskoa itseeni ja siihen, että mulla on vielä mahdollisuuksia niin moniin juttuihin, ja elämällä on mulle vielä tarjota paljon hienoja hetkiä. Enkä tässä tarinassani ole edes kertonut kaikkia haasteitani ja vastoinkäymisiäni, kuten sanoin - kaikkea ei voi jakaa koko maailman kesken, sillä sen ulottuvillehan tämä netissä julkaisun myötä päätyy. Toki kokemukset ovat myös ne rumatkin jälkensä jättäneet. Mulla on edelleen valtavat ulkonäköpaineet, ja otan helposti itseeni aivan suunnattoman typeristäkin asioista. Jos joku sanoo kaupassa lasten paita kädessään, että tämä ei sovi sulle, otan sen niin, että toinen kuittailee mun kokooni liittyen. Tai jos joku kommentoi, etten ehkä jaksaisi jotakin urheilusuoritusta, ajattelen toisen näkevän minut niin tukevana, etten pystyisi siihen. Joskus menetin shoppailufiiliksen vaatekaupassa, kun myyjä tarjosi mulle katsomastani paidasta suurempaa kokoa sitä multa erikseen kysymättä, kun "Se on ehkä väärä koko". Välillä mun kanssa saa olla hyvinkin tarkkana siitä, mitä mulle kommentoidaan millään tavoin kroppaan tai pärstääni liittyen. Uutisotsikot "Wau, mikä bikinikroppa, katso kuumat kuvat!" tai muuta vastaavaa saa mut joka ikinen kerta niitä nähdessäni ahdistumaan ja toivomaan, että olisin maailman laihoin ihminen, niin laiha, että olisin lähes huomaamaton. Kaikki tämä vain itseäni kohtaan, missään tapauksessa en koskaan arvioi muiden kokoa tai sitä, miltä muut näyttävät ja saavat näyttää. Olen kriittinen ainoastaan itseni suhteen. Mutta kaikesta tästä huolimatta mä uskon ja tiedän, ettei tämä ole koko lopun elämäni kestävä riesa. Tiedän, että kunhan voin itse olla ruhooni tyytyväinen, ei tarvitse enää ahdistua tai häpeillä. Se vaatii suuren työn, mutta pystyn siihen kyllä. Se vaatii elämäntaparemontin, paljon hikeä ja kärsivällisyyttä itsekurin kera, sen, että saan itsestäni sellaisen otteen, joka ei irtoa. Olen noussut niin monesta kuopasta, että nousen aivan varmasti myös tästä. Pystyn vielä menemään bikineissä rannalle tai kylpylään, pystyn saunomaan ystävieni kanssa ilman kokovartalouimapukua, pystyn vaikka mihin, jos vain haluan. Täytyy vain muistaa aina ne positiiviset sanat ja tsemppaukset. Muistan aina myös niinä huonoinakin hetkinä sen, kuinka kukaan mies, joka elämässäni on tähän asti ollut, eivät miespuoliset kaverit eivätkä ne siinä toisessa, erilaisessa ja vakavemmassa mielessä olleetkaan ole koskaan sanallakaan huomautelleet negatiivisesti. Ne "vakavemmat jutut" ovat nähneet ruhoni läheltä kaikkine virhekohtineen eivätkä silti ole tehneet elettäkään siihen suuntaan, että olisin sitä, mitä olen muualta itsestäni kuullut (kaikki arviot olen saanut naisilta). Ja se on mulle suuri juttu ja tietynlainen voimavara siihen, etten tunne sitä negatiivista vartalostani niin voimakkaana, kun sitä miettii niin paljon, mitä miehet mun ulkonäöstä ajattelee, vaikkei pitäisi moista pohtia ainakaan liiaksi, makuasioitahan nämä ovat ja niitä kun on niin monia. Nämä ovat loppujen lopuksi niin pieniä asioita, että näistä pääsee kyllä ylös, kun vain ponnistaa tarpeeksi lujasti. Toki syömishäiriöt ovat erikseen, niihin en puutu, koska ei ole niistä sen kummemmin kokemusta. Ja mitä noihin kouluaikoihin tulee. Olen niiden jälkeen saanut lukemattomia ihania kokemuksia erilaisista ihmisistä ja saanut huomata, ettei peruskoulun jättämillä luuloilla todellisuudesta ole minkäänlaista perää. Valehtelisin jos väittäisin, etteivät ne joskus nostaisi päätään ja yrittäisi kuiskia jotain turhaa. Että jos joku sattuu käyttäytymään yhtä typerästi vielä joskus. Kyllä sellaisesta showsta arvet jää. Mutta ei sellaisia, jotka haittaisivat jokapäiväistä elämää, uusiin ihmisiin tutustumista ja uusiin juttuihin mukaan lähtemistä. Tiedän itse millainen olen, kaikki minulle tärkeät ihmiset tietävät sen myös ja se riittää. Tutustumalla uudetkin ihmiset kyllä saavat sen selville :)

Se, mitä haluan sanoa on: Älkää ihmiset kiusatko. Älkää työpaikoilla, älkää kouluissa, älkää harrastuksissa, älkää netissä, siis missään. Kiusaaminen on aina väärin, ja uskallan väittää, että kiusaamiselle on lähestulkoon joka kerta jokin syy tekijässä. Oma paha olo, kateus, katkeruus, jokin epätasapaino oman itsensä kanssa. Se pätee kiusaamiseen niin kasvotusten kuten nettimaailmassakin. Itse en usko, että kukaan henkisesti täysin hyvinvoiva ja tasapainoinen ihminen lähtee tuosta noin vain kiusaamaan, haukkumaan tai arvostelemaan päättömästi negatiiviseen / agressiiviseen sävyyn jotakuta toista. Se ei vain kuulu ihmisen normaaliin käytökseen. Se on tapa terapioida itseään ja purkaa omia tuntojaan, mutta on väärä keino. On miljoona muuta parempaa. Esimerkkinä avun pyytäminen toimii aina. Mielipiteitä on kaikilla lupa tuoda esiin, myös sitä kritiikkiä. Se tulisi vain osata antaa asiallisesti ja rakentavasti, perustellen ajatuksensa ja tuntemuksensa toista kohtaan. Muistetaan myös, että hiljainen hyväksyminenkin on kiusaamista tavallaan. Meillä jokaisella tulisi olla velvollisuus puuttua ikävään tilanteeseen sen sijaan, että seurataan vierestä, kuinka toinen murtuu hetki hetkeltä enemmän ja enemmän. Kun muistaisimme auttaa toisiamme, meidän kaikkien olisi helpompaa olla ja elää, kasvaa ja pärjätä täällä maailmassa. Kaikista ei ole pakko tykätä, eikä se ole synti jos jokaisen kanssa ei siellä koulussa tai työpaikalla synkkaa, tai jos jonkun naama ei miellytä, olkoon kyseessä vaikka lähikaupan kassa. Mutta jokaista täytyy osata kunnioittaa edes sen verran, että säästää toisen rankoilta kokemuksilta ja kivulta, joissakin tapauksissa jopa lopunelämän kestävältä taistelulta. Maailmassa on niin paljon sellaisia vakavia, ikäviä ja surullisia asioita, joille me emme voi tehdä mitään, on niin paljon tilanteita, ja ihmisiä, joita emme kykene auttamaan vaikka kuinka sitä niin valtavasti tahtoisimme. Yhtenä esimerkkinä vakavat, kuolemaankin johtavat sairaudet. Eikö siinä ole jo liikaa kestämistä heille, jotka niistä kärsivät ja kärsivien läheisille? Miksi me vielä ehdoin tahdoin lisäämme tuskia aiheuttamalla niitä itse? Kiusaamalla. Tämä jos mikä on asia, johon voimme tasan jokainen vaikuttaa niin halutessamme. Voisimme omilla toimillamme ja käytöksellämme poistaa ongelman vaikka kokonaan, jos meistä vain olisi siihen. Ja meistä on, se on vain yksi päätös, joka jokaisen on tehtävä. Se ei vaadi minkäänlaisia maailmanennätyssuorituksia, ei tähtitiedettä tai erityisiä yliluonnollisia taitoja ja kykyjä. Yksi päätös hiljaa omassa mielessä tehtynä riittää. Autetaan myös jokainen omia ja muita läheisiä ja vähemmän läheisiäkin lapsiamme ymmärtämään tämä, jotka vielä kasvavat ja tarvitsevat järkevän aikuisen esimerkkiä omiin valintoihinsa ja päätöstensä tekemiseen. Ei sallita tai hyväksytä kiusaamista enää. Ei edes hiljaa.

Päätän tarinani erääseen biisiin. Mielestäni tämä sopii täydellisesti juuri tähän aiheeseen. Sain tämän kuunneltavaksi ja lohduksi silloin, kun itse olin aivan pohjalla. Nyt haluan laittaa saman sanoman eteenpäin antamaan muille uskoa seuraavaan päivään. Lähetän tämän kautta paljon superisosti voimia kaikille niille, jotka vielä käyvät läpi sitä kipeintä vaihetta, tai edelleen miettivät, kelpaanko kellekään. Tässä on vastaus kaikkiin näihin mielessä velloviin kysymyksiin. Kaikki muuttuu vielä hyväksi, helpottaa aikanaan. Painajaisten läpi kyyneliin onnesta.

Suomen surkein bloggaaja-titteli

Sellaisen mulle voisi antaa. Oikein mitalin parhaasta suorituksesta, jos moisestakin lajista joku keksisi laittaa kisan pystyyn. Tämä mun bloggaustahtini on todella harvaa ja epäsäännöllistä, mikä välillä rasittaa itseänikin. Olisi kiva kirjoittaa päivittäin, tai edes muutaman kerran viikkoon niin, että tämä homma pysyisi edes jollakin tapaa elossa. Kerrottavaakin olisi vaikka ja kuinka. Suurin syy bloggaamattomuuteen on niinkin yksinkertainen, kuin kuvien puute. Uskokaa tai älkää, mutta se minua tässä eniten rassaa. Kun ei ole kuvia, tuntuu jotenkin typerältä alkaa sepustamaan tekstiä tuhansin sanoin siitä, mitä milloinkin teen ja missä jutuissa olen mukana, kun kuvathan tunnetusti kertovat paljon enemmän. Tällä hetkellä mulla ei ole käytännössä minkäänlaista mahdollisuutta ottaa kuvia mistään. Digikamera löytyy, mutta täytyisi selvittää, mikä siinä mättää, kun se toimii hetken kerrallaan ja sitten sammuu, eikä taas lähde henkiin pitkään aikaan. iPhone toimi vallan mainiosti sen korvikkeena, mutta juuri nyt en saa kuvia siirrettyä siitä koneelle. Johto sai osumia kissojen hampaista, joten ei mitään mahdollisuutta yhdistellä laitetta läppäriin... Bloggerin sovellus löytyy, mutta en ole vieläkään saanut sitä järkevästi pelittämään ja näin ollen kaikki kuviin liittyvä tuntuu mahdottomalta. Täytyy koittaa järjestellä hommat kuntoon... jotenkin. Kunhan saan aikaiseksi. En uskalla luvata koska se tapahtuu. Ehkä jo huomenna, ylihuomenna, viikon, kuukauden, vuoden, viiden vuoden tai 10 vuoden päästä. Aika näyttää. Mähän en ole tunnetusti ripeä toiminnoissani. Hoidan asiat vasta sitten kun on aivan pakko, oli kyse mistä tahansa. Viimetippaan jättäminen on valitettavan yleinen juttu mun arjessa ja juhlassa.

Täällä Helsingissä olen asustellut nyt kohta pari kuukautta. Muuttaessani tänne ja jo aiemmin uskoin viihtyväni mainiosti, jopa niin hyvin, etten enää ajattelisi muuttavani takaisin Itä-Suomeen. Tunne on pysynyt hyvin samana, eikä mulla ole minkäänlaista hinkua lähteä tekemään uutta muuttokuormaa. Ei ainakaan kaupungin ulkopuolelle. Lauttasaari on se kauimmaisin paikka, johon voisin koko omaisuuteni siirtää. Ja hyvin todennäköisesti näin tuleekin tapahtumaan jossakin vaiheessa. Mutta ei aivan vielä. Nautiskellaan nyt Itä-Helsingin pienestä, oikein viihtyisästä ja yhteisöllistä tuntua hohkavasta ihanasta kaupunginosasta luonnon ja meren äärellä. Aika täällä ei käy pitkäksi, aina on jotain tehtävää ja nähtävää jossain päin pääkaupunkiseutua. Aina kun huvittaa kotiovesta jonnekin hipsiä, on aina jokin paikka avoinna ja tapahtumaa riittää. Matkustaminen tuntuu myös niin kovin helpolta. Joensuussa bussit kulkevat kahdesti tunnissa lähiöistä keskustaan, ja siellä on jatkuvasti pakko kytätä kellon kanssa sitä, mihin aikaan täytyy lähteä ja milloin on oltava taas menossa. Oli laskettava tunteja ja minuutteja, kuinka kauan ehtii missäkin päin aikaansa viettämään. Täällä mun ei tarvitse kuin päättää lähteä, ja pääsen muutamissa minuuteissa lähtemään ja palaamaan. Hyviä asioita riittäisi kertoa, mutta niissä menisi koko päivä ja yö. Toki nääkin on niitä asioita, jotka riippuvat ihan ihmisestä. Toiset viihtyy maalla, toiset kaupungissa ja osa taas siltä ja väliltä. Mun on nyt hyvä olla täällä.

Täällä mulla on aikaa myös viettää enemmän hetkiä vanhojen ja uusien Helsinki-ystävieni kanssa. Sekä tutustua paremmin niihin tuttuihin, joiden kanssa tähän asti on yhteydenpito ollut todella vähäistä. Idässä asuessani ne näkemiset rajoittuivat korkeintaan muutamaan vuodessa, mutta nyt on mahdollisuus tapailla niin usein kuin vain aikataulut antaa molemmilla osapuolilla periksi. Tämä on myös sellainen asia, josta olen valtavan onnellinen. Aiemmin olen kokenut, että sitä yhteistä aikaa on ollut aivan liian vähän, vaikkakin hyvästä syystä - välimatkasta. Tämä asia on ollut helppo nyt korjata. Mulla on täällä vanhoja ystäviä monien vuosien takaa, sekä niitä, joihin olen tutustunut vasta joitakin aikoja sitten. Ja musta on mahtavaa olla heitä kaikkia lähellä. Mulla on sellainen tunne, että tuleva syksy ja aika myös siitä eteenpäin tulee olemaan ikimuistoista, tietenkin hyvässä mielessä. Koko sydämestäni toivonkin niin. Onhan mulla jo ikäviä juttuja ollutkin ihan tarpeeksi. Ei toki pidä mitään varmaa vielä intoilla, koska se tietää lähestulkoon aina jotain kamalaa. Päivä kerrallaan ja antaa ajan näyttää, mitä on tulossa.

Pakko mun on ehkä jotain vielä Big Brotheristakin mainita, kun siihen on nyt enää tasan kaksi viikkoa, kun ovet avautuvat uusille asukkaille. Mielenkiinnolla sitä kyllä odotan, mutta mitään sen suurempaa jännitystä asiasta ei ole havaittavissa. Tulee vain lähinnä mieleen omat muistot ja se, kuinka omista hetkistä talossa on jo niin kauan. Aika vain vierii eteenpäin ja vie minua koko ajan kauemmas ja kauemmas niistä päivistä, kun siellä sain olla. Onneksi muistot ovat ja pysyvät aina, ja nekin ovat pääosin hyviä. Tuntuu kuitenkin joka ikinen vuosi, kuin siitä olisi vasta korkeintaan ne vuoden päivät. Todellisuus on jotain aivan muuta. Kolme vuotta. Se on pitkä aika, mutta toisaalta on ehkä hyväkin, että aikaa kuluu. Niin sen kuuluu mennä. Elämän kulkea eteenpäin, mun siinä mukana. Uusia asioita ja haasteita kuuluu tulla, ja jokainen tapahtuma jää kuitenkin aina elämään omalla tavallaan muistoihin. Muistan, kuinka sitä toivoin, ja lopulta sen saavutin pitkän yrittämisen ja ponnistelujen jälkeen.

Muistan joskus, että multa kyseltiin oman häätöni jälkeen paljon siitä, lähtisinkö taloon vielä uudestaan, jos siihen annettaisi mahdollisuus. Vastasin aina suinpäin sännäten, että todellakin ja tietenkin. Mitään muuta vaihtoehtoa ei ollut. Pidin sitä itsestäänselvyytenä, että pakkaisin saman tien laukut ja kassit, jos niin pyydettäisi tekemään (mä olin kyllä niin mitäänsanomaton, etten kuollaksenikaan uskonut tai uskoisi niin käyvän ;)). Silloin ajattelin, että haluaisin päästä vielä toistamiseen, ottaa kokemuksesta kaikki irti vaativista tehtävistä riehakkaisiin bileisiin. Niin kokemus olisi ollut mulle itsellenikin erilainen. Vaikka se oli jo nyt mahtava ja korvaamaton, se olisi voinut olla vielä mahtavempi. Nyt parin vuoden kuluessa siitä lokakuisesta sunnuntaista mieleni on muuttunut. Asukasaikani meni niin kuin se meni, saan olla onnellinen siitä kaikesta, vaikka koen mokanneeni jollakin tasolla, juuri siinä etten antanut talolle itsestäni juuri mitään ja sitten myöhemmin vertasin itseäni siihen, millainen olen ulkomaailmassa. Täytyy osata antaa itselleen anteeksi, jopa se, että osittain tyri omaa siihen asti elämänsä tärkeintä ja hienointa asiaa. Se täytyy hyväksyä, että asiat menivät kuten menivät ja elämä jatkuu. Uskon, että kaikella on oma tarkoituksensa, vaikkei se tälle asialle ole vielä tullutkaan esiin. Jossain vaiheessa katsoin omia tekemisiäni, tai paremminkin tekemättä jättämisiäni talossa. Ajattelin, että ei helvetti, tollainenko mä olen ollut. Missä mun kieleni ja toimintakykyni on ollut? Jotkut kavereistanikin kysyivät talosta tultuani, että mikä mulla siellä oli, mitä tapahtui. Olen itsekseni käsitellyt tätä asiaa. Nämä on sellaisia juttuja, ettei näitä voi ruotia kenen tahansa kanssa. Ei sellaisten ihmisten, jotka eivät ole koskaan olleet lähelläkään taloa. En voi istua kenen tahansa ystäväni kanssa pöydän ääreen viinilasillisille ja keskustella siitä, millaista talossa oli ja miltä se tuntuu. Toki asian voi ottaa esille, mutta keskustelu olisi hyvin yksipuolista. Molempien on tiedettävä edes jotain. Ihan omista kokemuksista. Ei tarvitse välttämättä olla talossa asunut, sekin riittää että on nähnyt sen kaiken tarpeeksi läheltä. Pelkkä TV-ruudun tuijottaminen kotisohvalta ei riitä. Asioista kenen tahansa kanssa voidaan keskustella vain yleisellä tasolla, ei miettiä niitä syvimpiä tapahtumia ja kysymyksiä. Muistan, että ollessani vielä pelkässä katsojan roolissa ja taloelämästä täysin tietämätön, kun en vielä itse talossa ollut käynytkään, joidenkin vanhojen asukkaiden keskustelleen siitä, kuinka tietyt asiat on vain sellaisia, jotka vain toinen asukas voi käsittää. Silloin en sitä ymmärtänyt, mutta talossa asustaminen opetti, mitä se tarkoittaa. Nyt kolme vuotta myöhemmin voin rehellisesti sanoa, etten välttämättä lähtisi enää taloon. Siis välttämättä. En heti antaisi myöntävää vastausta, toki en suorilta kieltäytyisikään. Olisi ehkä se 50 prosentin mahdollisuus molempiin suuntiin. Ehkä, ehkä ei. Asiaa täytyisi miettiä monelta kannalta. Millainen elämäntilanne, millaisia fiiliksiä heräisi kyseisestä tapahtumasta jne. Olen ehkä tänä aikana oppinut ajattelemaan ja harkitsemaan enemmän. En aina suinpäin lupaudu tai kieltäydy asioista, joissa on ne molemmat puolet, niin hyvät kuin myös vähemmän hyvät, kuten lähes jokaisessa jutussa taitaa olla. Aikani talossa oli sellainen kuin oli, ylä- ja alamäkineen, ja ikuisesti mulle äärettömän rakas ja unohtumaton. Kaikista hiljaisista hetkistä, pitkistä unista (jolloin olisin voinut tehdä jotain muutakin), useista hissukkahetkistä ja lopulta lyhyestä asuinajasta huolimatta. En mä sitä vaihtaisi mihinkään, enkä kenenkään kanssa. Olen myös iloinen siitä, että osasin pitää suuni kiinni yksityisasioistani. Tai tiesin, mihin vedin yksityisyyden rajan, enkä paljastanut aivan kaikkea itsestäni kaikelle kansalle. Tiedän, että se olisi myöhemmin rankasti kaduttanut. Kaikki henkilökohtaiset ja intiimit asiat pysyivät mulla itselläni ja hyvä niin. Sen verran tiedostin jatkuvasti kameroita, että tajusin. Tunnen itseni sen verran hyvin, että tiedän etten olisi itseäni joitakin aikoja eteenpäin kiitellyt. Kaikki asiat eivät kuulu kaikille, eivätkä varsinkaan mulle täysin tuntemattomille ihmisille. Olen hyvin tarkka muutenkin siitä, mitä kukakin musta tietää ja siitä, että asiat tulevat muiden tietoon multa itseltäni ja vain ne, joita haluan kertoa. Musta on myös huvittavaa se, että näen yhä edelleen unia ajasta talossa. Tai lähinnä uudesta mahdollisuudesta. Olen saanut uuden mahdollisuuden mennä taloon. Ja minähän olen mennyt. Siellä on porukkaa, mutta koskaan se ei ole selvinnyt, ovatko ne tyypit tai edes osa heistä meidän kaudelta, vai jotain aivan muita. Olen mukana jutuissa, ja sitten alkaa se unen haaste. Hoen itselleni mielessäni että puhu, puhu puhu nyt. Sano tuohon väliin jotain, puhu, kyllä sä helvetti osaat puhua. Puhun ja puhun, lopulta en keksi enää mitään sanottavaa ja tulee paniikki, että jos en nyt ole äänessä, kaikki luulevat etten ymmärrä tai osaa puhua. Seuraavassa hetkessä mut on laitettu häätöäänestykseen, ja lennän heti ekasta äänestyksestä pihalle jo toistamiseen. Ja mietin, mikä nyt meni vikaan. Herään kotona ja tajuan, että ei, mun ei tarvitse stressata mistään. Ei ole äänestyksiä eikä tarvetta avata suutansa jos ei oikeasti ole mitään asiaa. Onhan se aika mielenkiintoista, että mun alitajunta käsittelee näitä juttuja edelleen. Pitäisi varmaan mennä jonnekin unitutkijalle kyselemään, mikä tään homma on nimeltään. Mulla on kuitenkin niin positiiviset tunnelmat jäänyt muuten kaikesta. En kyllä pidä tuota mitenkään huonona tai epämukavana asiana. Se on ihan hauskaakin. Toiset näkee unia vuosikymmenten takaa myöhästymisistään koulusta tai koetilanteista, tämä on mun juttuni unimaailmassa. En koe näkeväni painajaista, ne ovat vain muistoja ja alitajunnan käsittelemiä juttuja siinä missä mikä tahansa muukin asia.

Lisäksi mulle tuli tänään mieleen häätösunnuntaitani seuraava tiistai. Olen muistellut sitä paljonkin, mutta nyt se palasi taas ajatuksiin samalla kun huomasin, että tasantarkkaan kaksi viikkoa on enää uuteen kauteen aikaa jäljellä. Olin Voicen haastattelussa vielä juuri ennen kuin lähdin kotiin Joensuuhun. Tuosta kyseisestä noin puolituntisesta en muista juuri mitään. Korjailin hölmönä hiuksiani ja vastailin jotain epämääräistä, en todellakaan muista mistä siellä keskusteltiin. Olin aivan pihalla kaikesta. Ainoa henkilö jonka muistan koko hetkestä oli Chisu. Yhteydenkin häneen muistan, sen, mistä hän lähti puheeksi. Multa kysyttiin, kuka julkisuuden henkilö tahtoisin olla yhden päivän. Taisin vastata että Chisu, koska haluaisin osata tehdä musiikkia yhtä hyvin, johon mulla on vielä todella pitkä matka, enkä tule varmasti yhtä hyväksi ja täydelliseksi koskaan. Silloin taisin saada tietoon, että Chisu on tulossa seuraavana aamuna samoihin aikoihin samaan paikkaan jututettavaksi uuden levynsä ilmestymisen tiimoilta. Musta se tuntui jotenkin hyvältä. Se, että ollaan edes hetki samassa paikassa, vaikkakin eri aikaan. Lopulta siinä kävi niin, että nukuin sitten keskiviikkoaamuna haastattelun ohi. Tuo jotenkin jäi oikeastaan ainoana asiana mieleen, vaikka se sekavalta ja hölmöltä varmaan kuulostaakin. Jotkut korkeammat voimat eivät sitten kuitenkaan ohjanneet asioita menemään niin, että me oltaisi satuttu sinne samana päivänä samaan kellonaikaan. Jotenkin mulla on muistikuva, että joku oli siellä haastattelussa ennen minua. En vaan muista kuka, ja voi olla että olen väärässäkin, koska muistikuvat heittää todella pahasti huti monissakin jutuissa. Elin kuin jossain kuplassa, tunnelmat häädön jälkeen olivat todella sekavat ja haikeat. Vakavilla asioillahan ei saa leikkiä, mutta ajattelin, että olisi edes tullut joku pieni nestehukanpoikanen, niin mun haastattelu oltaisi voitu hoitaa keskiviikkona vaikka heti Chisun jälkeen. Mutta siinä olisi ehkä tullut jonkinlaisia aikatauluongelmia, ja tuskin asia olisi mennyt sen enempää toivomaani suuntaan. Todennäköisesti mun haastis oltaisi vain peruttu ja siinä se. Ja ilman mitään huumorihöysteitä voin kertoa, etten halua enää koskaan kokea sitä sairaskohtausta uudelleen. Siinä olisi ehkä voinut käydä pahemminkin. Se mun on kyllä sanottava, että niin ikävältä kuin se nyt tässä kuulostaakin. Jos olisin vaikka vain vilaukselta hetken ajaksi tavannut Chisun, ei häätö olisi mua enää harmittanut pätkän vertaa. Se kaikki haikeus olisi palanut pois sen sekunnin aikana. Silloin sillä kaikella olisi ollut oikea tarkoitus. Jos mulle oltaisi talossa kerrottu, että jos lähdet nyt, tapaat Chisun. Jos lähdet myöhemmin, tapaaminen jää kohtalon päätettäväksi - valinta on sinun. Ja niin paljon kuin silloin toivoinkin, että olisin saanut jäädä, olisin tehnyt valintani. Olisin 99 prosentin varmuudella lähtenyt talosta. Nää nyt on niin hulluja mietteitä, jotka eivät olisi todellisuudessa edes mahdollisia, ja asioiden kääntelyä ja vääntelyä ja jossittelua, niin ne kuitenkin päässä käy. Ajatusten juoksua, erilaisten tapahtumien ja vaihtoehtojen muokkaamista ja palasten siirtelyä eri järjestykseen. Tällaiset ovat hyvin epätodennäköisiä juttuja joka tapauksessa, mutta onhan niitä ihan mielenkiintoista itsekseen pohtia. Loppujen lopuksi mun BB-matkani on ollut jotain sellaista, mitä en kai edes haluaisi muuksi muuttaa miltään osin. On kaiken kaikkiaan ollut niin hienoja hetkiä koko reissu täynnä, ettei niitä tarvitse muutella. Eikä BB-matka ole pelkästään se aika talossa, vaan siihen kuuluu aivan kaikki, hakemuksen täyttämisestä ja lähetä-napin painamisesta, hakuprosessista ja siihen liittyvästä jännityksestä alkaen siihen hetkeen, kun palasin kautemme finaalin jatkobileistä kotiin, Talk Show-yleisökokemukset ja kaikki siinä välissä. Sille matkalle mahtui niin paljon. Ja olen maailman onnellisin jokaisesta hetkestä.

Näihin tunnelmiin päätän tämän postauksen, vaikkakin tästä tuli aivan erilainen kuin kuvittelin ja aluksi tarkoitin. Ei pitänyt avata näin paljon BB-aiheesta, mutta olkoon tällaisena. Ensi kerralla sitten jotain aivan muuta. Nyt mun on pakko saada vielä muutama tunti unta, työt kutsuvat aamulla jo pian.

Suuria muutoksia

Heippa vaan! On taas kulunut aikaa viimeisimmästä päivityksestä. On ollut hirveä kiire, enkä ole saanut aikaan oikein mitään. Tästäkin postauksesta puuttuvat kuvat, mutta yritän... siis yritän ryhdistäytyä. Lupaa en mitään, koska en ole varma, pystynkö sitä pitämään ;)

Tosiaan elämässäni on puhaltamassa nyt aivan uusia, jännittäviä tuulia. Olen jo kauan puhunut muutosta Helsinkiin, siitä, kuinka se on vain lykkääntynyt kerta toisensa jälkeen. Viime elokuusta lähtien olen etsinyt sopivaa asuntoa. Ehkä asunnon löytymättömyys johtunee siitä, että olen katsellut kämppiä vain Munkkiniemi - Lauttasaari - Lehtisaari - Kulosaari-alueilta. Meilahden vuokra-asuntotarjonta myös on ollut seurannassa. Omaan en ole vielä pystynyt satsaamaan, mutta sekin hetki tulee ajallaan. Näin yksikseen asuessa on niin helppoa olla vuokralla. Jos tahtoo muuttaa, ei tarvitse kuin irtisanoa ja pakata kamat kasaan, nostaa laukku selkään ja talsia pois. Sitten kunhan lisätilaa tarvitaan, voidaan sijoittaa omaan. No, se hetki ei ole aivan vielä. Vuokra-asunto on ollut koko ajan hakusessa. Ehdin jo turhautua, koska aina kun löysin jonkun kivan kämpän, oli ehtona, ettei lemmikkejä saa tuoda. Kriteereinäni olivat vähintään 40 neliötä, parveke ja taloyhtiösauna, jos sellaista ei omana asunnosta löydy. Ne olivat ehdottomat, oma sauna toki plussaa. Tuntui, ettei vain tärppää. Kerran oli jo lähellä, mutta kämppä meni jollekin toiselle Lauttasaaresta. Tein huomion asuntoilmoituksia selaillessani, että ehkä n. 95 prosenttia vuokra-asunnoista oli eläinkielteisiä. Etsin ja etsin loputtomalta tuntuvan ajan. Sain tiedon loppukeväällä, että olen saanut työpaikan Helsingissä, jossa aloitan työt heinäkuun alussa. Lauttasaari, johon niin kovin toivoin pääseväni, näytti asuntotilanteeltaan heikolta. Niinpä aloin katsella muualta, koska Helsinkiin haluan ja työt aion aloittaa... Ja sitten tärppäsi. Muttei mistään toivomaltani alueelta. Päädyin itään, Puotilan alueelle. Asuntoa kävin katsomassa pikaisesti ja tykästyin kyllä alueeseen kovasti. Luonto ja meri lähellä, ihan ok palvelut kävelymatkan päässä ja suuri lasitettu parveke löytyy. Niinpä sitten allekirjoitin vuokrasopimuksen ja ensi viikolla alkaa tapahtua. Haikein fiiliksin vietän aikaani entisessä kodissani täällä Joensuussa, mutta tämä on sitä, mitä olen jo kauan toivonut todella paljon. Vaikka tähän kaikkeen kuluikin aikaa reippaasti, olen huomannut että tiettyjen tapahtumien myötä on ollut tarkoituksensa sillä, että on annettu ajan kulua. Oikea aika on tässä, nyt.

Pakko myöntää että harmittaa, etten päässyt Lauttasaareen. Mutta aina ei voi voittaa. Saan olla todella onnellinen ja kiitollinen siitä, että asiat järjestyivät kuitenkin muuten parhainpäin. Lauttasaareen pääsen myöhemminkin, viimeistään kunhan uskaltaudun ostamaan itse oman kodin. Uskon, että tulen viihtymään myös Puotilassa mainiosti, ainakin ensivaikutelma oli ihanan rauhallinen. Olen onnellinen myös työpaikastani, on mahtavaa saada uutta sisältöä elämään ja rutiinia päiviin opintojen lisäksi. Eiran aikuislukiossa sitten syksyllä opinnot jatkuvat.

Tuleva kuntosalikin on jo katsottu valmiiksi, joten treenaamisestakaan en jää paitsi. Tulee olemaan mielenkiintoiset ajat, uusi on aina uutta ja paljon on tottumista, mutta mulla on aina ollut sellainen tapa, että jos jotain haluan tavoitella, sen myös saavutan. Ainakin sen 99 prosenttia asioista :) Paljon on tehty tämänkin asian toteutumiseksi, asiat tähän liittyen eivät tosiaan ole tapahtuneet helposti sormia napsauttamalla. Nyt ollaan kuitenkin tässä pisteessä, katsotaan mitä tulevaisuus tuo mukanaan :)

Pääsiäinen vietetty

Pääsiäinen on ohi taas, vappua odotellessa :) Vietin pääsiäistä kavereiden luona luonnon helmassa. Syötiin ja juotiin hyvin, nautittiin auringosta ja oltiin vaan. Pari vuorokautta meni kuin huomaamatta. Juteltiin monenlaisia asioita läpi. Lauantaina piti tulla takaisin Joensuuhun, että sain hoidettua kissat. Nythän tilanne on se, ettei mulla ole minkäänlaista kissanhoitajaa, joten en pysty olemaan kuin yhden yön kerrallaan pois kotoa. Jos meinaan olla useamman, on mun joka tapauksessa käytävä aina kotona päivittäin katsomassa, että kaikki on kunnossa. Tämä rajoittaa osaltaan reissujani, en voi lähteä mihinkään kauemmaksi pidemmäksi aikaa, koska on pakko päästä käymään kotona. Katsellaan josko tilanne myöhemmin muuttuisi, mut nyt ei ole ketään, jonka voisin hommaan nakittaa. Olen melko tarkka siitä, kuka eläimiäni hoitaa, mikä ei liene missään määrin ollenkaan omituista. Täytyy olla ihminen, johon voin luottaa ja johon eläimetkin luottaa. Näitä asioita on joskus vaikea järjestää, mutta se kuuluu elämään. Onneksi pääsiäinen saatiin kuitenkin sujumaan ja hauskaa oli meillä kaikilla. Herkkujakin oli monenlaisia, mutta kuvia en tajunnut ottaa. En yleensä kulje kamera kädessä ympäriämpäri maita ja mantuja, mutta ehkäpä nyt kun tätä blogia yritän ahkerammin pitää, olisi syytä panostaa kuvapuoleen myös. Tein pari viikkoa sitten parmesaaniuunilohta, jonka kyllä kuvasin. Mutta koko homma kärähti päältä, joten kuvasta tuli niin epäselvä että poistin ne kokonaan ja annoin olla. Onnistuin jostakin noukkimaan myös vatsataudin itselleni jonkin ajan kuluttua tuosta lohiherkuttelusta. Nyt ei tee mieli lohta hetkeen, en voi kuvitellakaan laittavani sitä suuhun. Siinä voi mennä taas aikaa, että pystyn siihen. Reilu vuosi sitten jäi ruokavaliosta keitetyt kananmunat pois myös samasta syystä. Pystyn niitä jo jotenkuten nielemään, mutta aika heikkoa tekee edelleen. Rakastin uunilohta ja harmittaa, ettei se enää pääse herkkupöytään. Jospa se jossain vaiheessa taas uppoaisi, kunhan joku tovi kuluu aikaa.

Rakastan kukkia. On ihana saada juhlapäivinä, tai minä tahansa hetkenä kimppu mitä tahansa kukkasia. Meillä on huonona puolena vain se, että kissat tekevät niistä selvää jälkeä viimeistään ensimmäisen yön aikana kun kukat mulle saapuvat. Valmistujaisissa sain kyllä ruusuja pöydän ja maljakot täyteen.

Laitoin pääsiäisviikolla Elinalle kukkia. Koska kimppu meni Helsinkiin, enkä itse päässyt sitä viemään, kokeilin ekan kerran elämässäni kukkalähetystä. Ja hyvin toimi, kaikki sujui kuten olin toivonut ja menivät perille. Jännitin etukäteen niiden hukkumista johonkin matkanvarrelle, mutta olin todella tyytyväinen liikkeen palveluun. Tämä on hyvä keino muistaa ketä tahansa henkilöä, jos jokin merkkipäivä on tuloillaan. Tai vaikkei olisikaan, toki kukkasilla voi ilahduttaa muutenkin. Oma kimppuni meni synttäripäivän onnentoivotukseksi. Halusin jotain vähän kestävämpää. Tiesin että ruusut rapistuvat jo muutamissa päivissä, mutta gerberat kestää, jopa kuukauden hyvällä tuurilla :) Kuvaa en luonnollisesti kimpusta saanut, koska en sitä itse nähnyt, mutta tässä kukkakaupan sivuilta poimittu kuva. Kuva on siis kopioitu
Koivuhaan kukkakaupan sivuilta

Suuria muutoksia on tulossa elämääni myös ihan lähiaikoina. Olen muuttamassa kesällä Helsinkiin. Vihdoin ja viimein se tapahtuu, onhan siitä vaahdottu jo vuosia. Olisin kirjoittanut asiasta enemmän jo tähän postaukseen, mutten pysty mitenkään keskittymään, koska televisiossa pyörii Valheen vangit. On pakko siirtyä sohvan pohjalle, siinä on sarja jota en jätä väliin. Mielenkiintoisia ja surullisiakin tarinoita, jotka on pakko nähdä ja kuulla. Suosittelen lämmöllä kaikille, kääntäkää kanava Liville. Tosin tää taitaa kohta loppua, on jo sen verran tullut jaksoja. Toivottavasti tulee uusi kausi pian.

Tiukka loppukevät ja ulkonäköjuttuja

Vuodenvaihteen jälkeen tähän päivään asti olen yrittänyt päästä siihen kuuluisaan kesäkuntoon vähän vaihtelevalla menestyksellä, milloin mitenkin. Olen kiinnittänyt huomiota ravintoon ja liikuntaan, mutta tajusin viikonloppuna, että tässä alkaa olla kunnolla herätyksen paikka. Lupasin Facebookissa, että niin monta kuin tulee tykkäysmääriä tilapäivitykseen, olen yhtä monta viikkoa ilman herkkuja ja alkoholia. Oikeasti mun olisi pitänyt olla muistaakseni huhtikuulle, tai jopa toukokuulle asti. Tammikuu menikin aika kivasti, mutta en voi sanoa pysyneeni tähän asti täysin lupaamassani. Luisun välillä aivan väärille urille ja teen mieleni mukaan, vaikka järki sanoo että lopeta, älä syö noin, tunteet kuitenkin voittivat - kuten aina. Nyt otin itseäni niskasta, laadin ravinto-ohjelman jota alan noudattamaan huomisesta alkaen. Eihän itseään pidä kiduttaa ja pitää ilman herkkuja koko lopunelämää, mutta sitä voi kyllä rajoittaa jos niin tahtoo. Niinpä nyt alkaa kunnon loppurutistus, että olisin kesällä edes hieman paremmassa kunnossa. Taitaa mennä syksylle, että pääsen oikeasti sellaiseen kuosiin että kehtaa yleisillä uimapaikoilla bikinit päälle vetää, mutta uskaltaapahan mennä sitten vaikka kylpylään syksyllä :)

Tuossa muutama viikko sitten tein revittyä possua ekan kerran elämässäni. Ja olihan se ihan herkkua lohkoperunoiden kanssa, teen joskus toistekin. Mutta ehkäpä vasta kesällä, ei nyt, koska se ei oikein sovi tulevien kuukausien ruokaohjelmaan.

Ja näistä voi vaan nähdä unta. Kuva valmistujaispöydästäni joulukuun alusta. On huvittavaa, kuinka ruoka todella tulee uniin, jos ei sitä saa vetää naamariinsa ylenmäärin. Siis mitä tahtoo, milloin tahtoo ja kuinka paljon tahtoo. Viime keväänä yritin karpata taas, tai olin siis jollain hiilarittomalla & rasvattomalla rääkkäysdieetillä, joka nyt ei ole ollenkaan se fiksuin tapa laihduttaa. Vihanneksia ja tonnikalaa vedessä, ja minimimäärät päivää kohti. Nyt tuon ravintokoulun käytyäni olen viisastunut, ainakin toivottavasti. Mulle nuo ravintoasiat ja kroppa ovat arka paikka olleet jo kauan. Mutta tosiaan tuota dieettiä kesti sen viikon, sitten tuli niin huono olo että oli pakko lopettaa. Tuntui että pyörryn, ja silmissä sumeni. Joka ikinen yö näin unta, että söin makkarakastiketta ja perunoita. Eikä se ollut vain yksi tai kaksi, vaan jopa kuusi lautasellista ja nälkä ei vain lähtenyt. Jaksoin vaikka ja kuinka sitä samaa, aamulla heräsin ja tajusin nähneeni vain unta, vaikka uni tuntui kovin todelliselta. Nyt kun dieetti on oikeasti terveellinen ja järkevästi toteutettu, ei tarvitse kituuttaa. Tämä kermainen, suklainen ja mehevä kakku ei kuitenkaan tähän kuulu, se on vain juhlapöydissä sallittua :)

Luin Iltasanomista mielenkiintoista juttua kauneuskirurgiaan liittyvistä toimenpiteistä. Juttu löytyy
Täältä
Nämä ovat asioita, jotka herättävät mielipiteitä asiasta suuntaan ja toiseen. On ihmisiä, jotka eivät voi ymmärtää / hyväksyä, toiset pitävät pinnallisena ja osa muuten vain hulluina. Sitten taas useimmille huulien tai rintojen täyttäminen on ok, eikä asia aiheuta minkäänlaisia negatiivisia reaktioita. Omaan lähipiiriini kuuluu molempia, sekä vastustajia että kannattajia. Tai ehkä ei suoranaisesti kannattajia - siis että siihen kannustettaisi tai houkuteltaisi lähtemään, mutta toimenpide on jokaisen oma asia, jota ei arvostella tai kritisoida. Itse en katso tällaista pahalla. Mun mielestä on äärimmäisen tärkeää, että ihminen viihtyy omassa kehossaan. Se on kuitenkin asia, jota et pääse pakoon koskaan. Se on aina mukana ja seuraa sinua koko elämän ihan kaikki, kroppa ja naama ja ihan fyysinen kokonaisuus. Jokaisella meillä on oikeus muokata itseämme, jokainen meistä on vapaa tekemään mitä tahdomme, enkä halua arvostella ketään henkilön itsensä tekemästä henkilökohtaisesta päätöksestä.

Olen myös itse tehnyt päätöksiä oman kehoni suhteen. Päätökset ovat ja pysyvät, enkä kadu niitä. Siinä missä treenaan ja muokkaan kehoani ns. kotikonstein, olen myös tehnyt ratkaisun huuliini liittyen. Vannoin ja vakuutin vielä noin pari vuotta sitten, että hiuspidennykset ja rakennekynnet ovat ainoat ylimääräiset asiat, joita kehooni tungen. Ei ikinä koskaan mitään muuta, ei mitään sellaista, mikä "ei sinne kuulu" luonnostaan. En silloinkaan tuominnut rintansa suurenttaneita tai muuten plastiikkakirurgin veitsestä kosketuksensa saaneita. Itse en vain tahtonut. Mutta niinhän siinä kävi, kuten mulle aina käy, että kun suureen ääneen huutelen etten mä ainakaan noin tee, niin taaskin se mieli muuttui. Suhteellisen ohuthuulisena päädyin siihen, että voisivat ne täyteläisemmätkin olla. Olen aina pelännyt piikkejä ja kaikenlaisia lääkäreissä tehtäviä toimenpiteitä. Päätin kuitenkin rohkaistua tällä saralla ja painelin Joensuulaiseen lääkärikeskus Iteen. Siellä huuleni korjasi plastiikkakirurgi Riitta Martikainen, jonka työn jälki oli erittäin onnistunut ja olin enemmän kuin tyytyväinen lopputulokseen. Tästä on nyt aika tarkalleen tasan vuosi aikaa. Päätin, että hän laittaa huuleni kuntoon tulevaisuudessakin, etten enää menisi muualle. Olin lukenut aiemmin turvotuksesta, kivuista, kutinasta, mustelmista ja mistä kaikista heti toimenpiteen jälkeen. Huulten oireilu on yleistä, ja siitä netti oli varoituksia pullollaan, mutta kuitenkin normaalia, ei vakavaa. Mulla ei ollut mitään noista. Ei mustelmia, ei kutinaa tai kipua. Turvotusta oli ainoastaan muutaman tunnin ajan piikityksen jälkeen, kun puudutus vaikutti. Heti kun tunto palasi huuliin, laski turvotus samantien. Puudutuspiikeistä jääneet pahkurat olivat huulen sisäpuolella suussa pari päivää, mutta hävisivät sitten. Olin yllättynyt, ettei minkäänlaisia ikäviä tuntemuksia tullut, kun sitä etukäteen odotin ja pelkäsin.

Linkittämäni juttu herätti huomioni erityisesti siitä syystä, että siihen oli jututettu plastiikkakirurgi Antti Koskea. Soittelin Ite:lle joitakin aikoja sitten ja tiedustelin uutta aikaa. Oli nyt niin, ettei ensimmäisellä kerralla huuliani käsitellyt kirurgi ole tulossa tänne päin ennen syksyä, joten sovittiin, että olen jonossa ja kunhan Antti Koski saapuu taas, on siis tulossa jo aiemmin, saan sitten aikaa. Jutussa hän antoi hyvän kuvan itsestään lääkärinä, niin hyvän kuin nyt yhden lehtijutun perusteella voi saada. Mitään överitoimenpiteitä ei tehdä, ei sellaisia, jotka näyttävät epäluonnollisilta ja missä ei ole minkäänlaista järjen hitua. Kerrotaan suoraan, mikä on mahdollista ja mikä ei, ja itse ainakin luotan lääkärin silmään. Tai ainakin tämän lääkärin, jonka luona kävin aiemmin. Moni lähipiirissäni kauhisteli silloin, että tulen näyttämään aivan kamalalta toimenpiteen jälkeen. Olen huomannut, että monet ovat sitä mieltä, että piikkien jälkeen huulet näyttävät vain ylipaksuilta ja luonnottomilta. Yllätys oli kuitenkin positiivinen ja jälki todella luonnollinen. Onhan toki olemassa paikkoja, jossa saa haluamansa. Joillakin ihmisillä voi olla huulissa täytettä paljonkin, minkä johdosta lopputulos ei välttämättä näytä kovin hyvältä. Nykyään täytettä saa vaikka mistä, kosmetologeilta ja mistä kaikkialta. En tuomitse muita huulten täyttäjiä, toki muutkin voivat osata ja hallita hommat hienosti, ja onhan lääkäreissäkin eroja. Huomasin vain itsessäni joskus sen, että jos olisin saanut mitä hölmöyspäissäni ensimmäisellä kerralla toivoin, saattaisin näyttää ylipumpatulta. Kirurgi ei suostunut laittamaan poskipäihini mitään, vaan käski tulla 20 vuoden päästä uudelleen sille asialle. Silloin sitä ihmettelin, mutta jälkeenpäin ymmärrän, että he kyllä tietävät. Usein sitä on "sokea" omille kasvoilleen, keholleen ja kaikille piirteilleen. Ja tässähän nyt tullaan tietysti taas siihen, että kun olen näkörajoitteinen, niin en erota ihmisiä kasvonpiirteistä, koska se on liian "pikkutarkkaa" silmilleni, joten omat kasvoni mukaanlukien on vaikea välillä tajuta, mikä menee yli. Mutta on tuota samaa ongelmaa ihan normaalisti näkevilläkin, siis joillakin joskus. On hyvä, että joku vähän jarruttelee :) Olen aina jännittänyt uusille lääkäreille menoa, joten tuosta jutusta sai vähän kuvaa siitä, millainen tyyppi minua odottaa. Tuota jutussa mainittua tenttausta odotan. Kun ilmeisesti hän aina kysyy, kuinka kauan asiakas, eli nyt tässä tapauksessa minä olen tätä harkinnut ja onko joku ehkä joskus huomautellut huulistani, ja olenko aivan varma asiasta. Toisaalta eihän tämä ole ensimmäinen kertani, joten... No, saa nähdä.

Olen miettinyt, kuinka paljon nykypäivän kauneusihanteilla on vaikutusta siihen, että varsinkin huulten ja rintojen korjailu on yleistynyt valtavasti. Jos lehdissä, TV:ssä, radiossa ja muissa medioissa ei jatkuvalla syötöllä ihannoitaisi laihoja ja timmejä vartaloita, kiinteitä rintoja ja täyteläisiä huulia, vaan jokainen saisi olla sellainen kuin on ilman että lokeroidaan tiettyyn kastiin, jäisi ehkäpä ainakin suureksi osaksi tällaiset korjaustyöt vain heille, joilla on siihen oikeasti tarvetta. Esimerkiksi onnettomuudessa kärsineet kasvot jne. Nykyään median luoma kauneuskuva luo varmasti kamalasti ulkonäköpaineita varsinkin naisille (ja varmaan miehillekin), toisille enempi toisille vähempi. Välillä tuntuu, ettet ole hyvä tyyppi ollenkaan, jos et ole hoikka ja kaunis. Kaunis siten kuten nykyään täytyy sen tietyn muotin mukaan olla. Uskallan väittää, että syömishäiriötapauksetkin vähenisivät reippaasti, jos tuon kroppahössötyksen saisi hiljenemään. Voin rehellisesti kertoa, että itseeni tuo laihuuden alituinen ihannointi on vaikuttanut siinä määrin, että laihdutus on mulle pakon sanelemaa ja välttämätöntä. Tosin tuo median kuva nyt on todella pieni osa sitä, enempi siihen vaikuttavat lähipiiristä saamani ikävät kommentit. Tottakai haluan pitää huolta itsestäni myös muuten, niistä "oikeista" syistä. Huomaan voivani paljon paremmin ja olevani virkeämpi, kun syön terveellisesti ja liikun. Huomaan, että henkinenkin hyvinvointi ja jaksaminen kohoavat heti, kun on tietty rutiini ravinnon ja liikunnan suhteen, eikä vain makoile sohvalla herkkukulhot naaman alla. Terveyden säilyminen on todennäköisempää, sekä se, että fyysinen kunto on parempi ja siitähän on aina hyötyä. Olen yrittänyt kääntää asian positiiviseksi ja onnistunutkin siinä. Ei pidä yrittää saavuttaa tuloksia siksi että näyttäisi muiden silmissä paremmalta, vaan siksi että itsestä tuntuu hyvältä. Se omaa silmää miellyttävä näky on sitten plussaa, ja toisten miellyttäminen jotain ylimääräistä extraa, vaikka ei ulkonäkö ole asia, jolla pitäisi toisia miellyttää. Jokaisen tulisi kelvata tälle maailmalle sellaisena kuin on, eikä kenenkään pitäisi ottaa stressiä ja painetta siitä, miltä näyttää, näin suuressa mittakaavassa. Huomenna lähden treenaamaan, ja teen sen siksi, että sen jälkeinen olotila on kuin olisi paratiisissa. Niin rentoutunut ja mahtava. Vain muutama asia maailmassa voi voittaa sen tunteen, se on jotain sellaista, mitä ei voi selittää. Joskus kun on niitä päiviä, ettei jaksaisi treenailla, jo se auttaa kun muistaa sen fiiliksen minkä liikunta tuo. Toki mulle lenkkeily on ihan arkipäivää jo koirankin takia, mutta tällä treenaamisella tarkoitan enempi salia tai spinningiä. Sellaista, missä todella hiki lentää ja hengästyttää, sydän lyö tuhat lyöntiä sekunnissa :) Tuntee tehneensä jotain, ja voi melkein tuntea kuinka rasva palaa. Se on hieno tunne.

Tulipa sekavaa tekstiä ruudun täydeltä. Olisi pitänyt postata aiemmin illalla, niin olisi ehkä saanut selkeämmin kirjoitetuksi, mutta toisaalta menköön tällaisena. Ensi viikko onkin sitten aika vapaata, koe keskiviikkona koululla johon alkuviikko menee tietysti lueskellen, mutta sitten koittaa taas vapaus. Enää yksi jakso ennen kesälomaa. Ekat painajaiset tulevista ylioppilaskirjoituksistakin on jo nähty. Niitä varmaan tulee lisää sitä mukaa kun kuukausia vierii ja h-hetki lähestyy. Onneksi siihen on vielä pari vuotta aikaa. Pakko suorittaa kursseja hitaammin, että ehdin keskittyä myös töihin. Eihän kuitenkaan tarvitse kiirehtiä :)